NATO: ”Tässä täytyy nyt olla jokin jekku!”

Sen verran eideettinen (kokemusperäinen) muisti minulla on, että muistan kuin eilisen päivän. Olen Brysselissä, joskus vuosituhannen alussa. Matkalukemisena on Helsingin Sanomien kuukausiliitteitä. (Mainio valinta: kevyitä, vievät vähän tilaa ja iltalukemiseksi voi napsia pieniä juttuja eikä tarvitse lukea tipoittain paksuja, painavia kirjoja.)

Mutta sellainen koskettava juttu löytyi (Kuulosti vähän Sinikka Nopolalta, mutta ei ehkä ollut hänen), jossa kirjoittaja kertoo lapsuusmuistonsa. On jotkin kokeet koulussa ja yksi kysymyksistä on tytön mielestä aivan naurettavan helppo. Kunnes painostava epäilys herää: ”Tämä on LIIAN helppo! Tämä ei ole mahdollista, että minulta kysytään mitään näin helppoa. Tässä on nyt pakko olla jokin jekku!” Ja piirroskuvassa tämä tyttö puree lyijykynäänsä ja näyttää hyvin, hyvin huolestuneelta.

Tuli vain mieleen, kun minulla on jo pitkään ollut sama olotila. Minä olen tuo pikkutyttö ja pähkäilen vähän samaa asiaa. Tosin minä olen etupäässä huolissani Suomen Nato -politiikasta ja sen mielekkyydestä. Kun jo pidemmän aikaa olemme saaneet kuulla pieniä uutisenpoikasia erilaisista tavoista, joilla esimerkiksi maamme puolustusvoimat on saatettu mahdollisimman ”Nato -yhteensopiviksi”. Että nyt nekin sitten ovat jo kuulemma kokolailla täydellisen yhteensopivat. Ja minä ihmettelen, että: ”Niinpä. Mitähän ihmeen tarkoitusta varten?” Jos meillä ei kerran ole mitään aikomustakaan liittyä siihen Natoon.

Loimme viimeksi lyhyen katsauksen siihen, miten Suomen suhteiden kehittyminen Naton kanssa jäätyi täysin olemattomiin presidentti Halosen kahden presidenttikauden aikana. Käytännössä mitään lähentymistä ei tapahtunut. Vuoden 2012 jälkeen tahti kiihtyikin sitten huimasti:

2014: Naton laajennettujen mahdollisuuksien kumppanuusyhteistyön (EOP) jäsenyys.
2014: Naton ja Suomen välinen isäntämaasopimus (HNS). (Tämä oli erittäin merkittävä askel!)
Sitten tullaan jo Sipilän hallituksen aikaan (2015-2019).
2016: EU:n ja Naton välinen sopimus strategisesta kumppanuudesta.
2016: Aiesopimukset kahdenvälisen puolustusyhteistyön kehittämisestä Yhdysvaltain, Iso-Britannian ja Saksan kanssa.
Ja jatkoa on seurannut:
2017: EU:n ja Naton välisen sopimuksen laajentaminen strategisesta kumppanuudesta. (Ja uudestaan 2018.)
2017: EU -maiden sopimus laajasta puolustusalan pysyvästä rakenteellisesta yhteistyöstä.
2017: Suomen jäsenyys brittijohtoisiin JEF -sotilasjoukkoihin. (Joint Expeditionary Force.)
2018: EU:n ja Naton sopimus kumppanuudesta sotajoukkojen ja tarvikkeiden vapaasta kuljettamisesta EU:n alueella.
2018: Jäsenyys Ranskan johtamaan Euroopan interventioaloitteeseen: tiedustelutiedon jakaminen, turvallisuusskenaarioiden suunnittelu ja yhteisen toimintadoktriinin kehittäminen Euroopan turvallisuuskriisien varalta.

Oliko vielä jotakin tuoreempaa lähentymistoimenpidettä? En nyt muista. Huomattava on tietenkin myös se, että me emme ole toimineet tässä suinkaan yksin vaan tiiviissä yhteisymmärryksessä Ruotsin kanssa. Ja koko ajan on -sopivasti juuri Suomen nimenomaisten toiveiden mukaisesti- haluttu kehittää myös EU:n turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. Tämä on ollut selvää jatkoa Ahtisaaren presidenttikauden ilmeiselle suunnitelmalle viedä Suomi Natoon kätevästi EU -jäsenyytemme kautta. (Vuonna 2011 kuopattu WEU oli juurikin tarkoitettu muodostamaan lopulta Naton eurooppalainen pilari.) Ja kukapa se olikaan vimmaisimmalla tarmolla mukana kaatamassa WEU:ta? No, ”ystävämme” Tarja Halonenpa tietenkin!

Paljon on nyt siis jo onnistuttu tekemään (paikkaillessamme Halosen tarkoituksellista myyräntyötä). Itse asiassa niin paljon, että Suomen Ulkopoliittisen Instituutin johtajan, Teija Tiilikaisen, muutaman vuoden takaista lausumaa siteeratakseni: ”Suomi on nyt tehnyt monenvälisessä Nato -yhteistyössä kaiken mitä liittymättä voi tehdä”.

Luettelisinko muita olemassa olevan todellisuuden tosiasioita?
1.) Suomi ja Ruotsi ovat käytännöllisesti katsoen jo liittokunnan jäseniä ja sellaisina ulkopuolinen maailma ne näkee. (Suora sitaatti Suomen ulkoministeriön julkaisusta ”Arvio Suomen mahdollisen Nato -jäsenyyden vaikutuksista”. (63 sivua, v. 2017) (Löytyy netistä, suosittelen luettavaksi kaikille.)

2.) Nykypäivän Venäjä ei ole kyseenalaistanut Suomen yhdentymistä läntisiin rakenteisiin. (Sitaatti samasta julkaisusta.)

3.) Suomen ”liittoutumattomuus” ei ole ollut pitkiin aikoihin Venäjän silmissä enää millään tavoin uskottavaa. (Ja Suomen hallitusohjelmissakin koko sana ”liittoutumattomuus” on korvattu jo vuonna 2007 sanoilla : Suomi on ”sotilasliittoihin kuulumaton maa”.) Arvotonta semantiikkaa? Vai onko sittenkään? Eiköhän vain ole todellisuudessa jotakin aivan muuta.

Lisätään tähän vielä yksi kovin usein lausuttu perusteellinen (ja useimmiten tahallinen ja tarkoitushakuinen, aivan tietystä ilmansuunnasta omaksuttu) väärinymmärrys: ”Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin”. Mikään EU -maa ei todellisuudessa tietenkään kuulu ”Venäjän etupiiriin”, oli sen maantieteellinen sijainti mikä tahansa. Suomessa moni on kehdosta hautaan tässä harhaisessa uskossa ja vaatisi varmasti tolkuttoman pitkän ja huikean kalliin psykoterapian, jotta kaikki tästä harhasta kärsivät saataisiin autettua harhoista todellisuuteen, joten varmaankaan emme voi heille mitään. Ehkä saa kuitenkin toivoa, että kupsahtavat ajan myötä omia aikojaan eli vanhuuttaan pois kuvioista ja uusia yhtä harhaisia sukupolvia ei synny kovin paljon tilalle.

Jos sallitaan juuri pari sekuntia sitten keksimäni kielikuva: Suomen valtiolaiva on ollut liikkeellä jo kymmeniä vuosia. Suunta on täysin selvä ja kotisatamakin on tiedossa: Bryssel. (Aiemmin lähettämämme tiedustelualus on ollutkin siellä jo yli neljännesvuosisadan.) Matkanteko on ollut hidasta, koska laivareitti on karikkoinen. (Tai oikeastaanhan se ei ole, mutta me kuvittelemme sen karikkoiseksi.) Lisäksi laivalle sattui 12 vuodeksi kapteeni, joka seisahdutti koko matkan, syystä jota emme saa varmaan koskaan tietää. Ja yli puolet laivan miehistöstä ei edes halua jatkaa matkaa tänä päivänäkään, koska he kuvittelevat, että kaukana horisontin takana on venäläinen sota-alus koko ajan valmiina ampumaan meidät upoksiin, jos rohkenemme jatkaa matkaa. Mistä minä näitä kielikuvia keksinkin! (Omasta, pihisevän kiukun sävyttämästä turhautuneisuudestani tietenkin…)

Mutta itse kysymys kuuluu siis nyt enää seuraavasti: olemmeko nyt todellakin tehneet vain kaiken sen, mitä länsiliittoutumisen saralla on voitu tehdä ja minkä Tarja Halosen 12 vuotta kestänyt presidenttikausi Suomelta esti? Ja ellei olisi voitu tehdä enää mitään enempää, niin entäpä nyt? Mikä estää meiltä enää täysjäsenyyden ja mitä lähitulevaisuudessa tapahtuu tai on tapahtumatta? Ja miksi?

Nykyinen tilannehan näyttäytyy meille tavallisille kadun tallaajille ja maallikoille lievästi sanottuna erikoisena. Suomen valtiolaiva on kuin ohjattu johonkin limbukseen. (Katolisen opin mukaan ns. ”lievempi kadotus”, vanhan testamentin hurskaiden pakanoiden olinpaikka.) Me olemme kuin olisimme olevinamme jossakin, mutta emme sitten kuitenkaan oikeasti ole. Vai olemmeko? Ja aiommeko joskus tulevaisuudessa olla jossakin vai emmekö ehkä sittenkään aio? Näin maallikon silmin tämä ei tahdo aueta.

Me olemme mönkineet pitkään kohti länttä, välillä ojanpohjia myöten, vilkuillen välillä vauhkona taaksemme vieläkö vankilan valonheittimet näkyvät ja kuulostellen, josko takaa-ajajien vihikoirien haukku kuuluisi. Itse asiassahan me olemme aloittaneet pakomme kohti länttä jo paljon aikaisemmin kuin moni muistaakaan. Pakomme ei suinkaan alkanut 1990 -luvun alussa vaan aikana jolloin minäkään, tasan yksivuotiaana, en tiennyt vielä olevani olemassakaan. Puhun siis Suomen uuvuttavan pitkien vääntöjen jälkeen toteutuneesta liittymisestä EFTA:n ulkojäseneksi vuonna 1961. (EFTA oli siis EEC:n ulkopuolelle jääneiden ”ei-sosialististen” maiden vapaakauppa-alue.)

Vuosikymmenien vimmainen mönkimisemme onkin tuottanut tulosta. Viimeiset 30 vuotta olemme voineet jo juosta ja aika pitkälle onkin päästy. EU:n jäsenyys toteutui vuoden 1995 alusta ja Nato -jäsenyytemmekin näyttäisi olevan enää viimeistä sinettiä vailla.

Mutta nyt, kun olemme nousseet jo Naton aidalle kahareisin istumaan, me olemmekin päättäneet olla vähän niin kuin se entinenkin plikka, muistattehan? Se, joka antoi ymmärtää, mutta ei sitten kumminkaan ymmärtänyt antaa. (Wanhassa kansanperinteessä semmoista raivostuttavien ihmisten ykköskastia. Siis kauan ennen mitään #metoota, suom.huom.)

Tämä siis Naton suuntaan. Miltä tilanne sitten näyttää toiseen ilmansuuntaan? Sehän näyttää aivan siltä kuin me olisimme nyt katsoneet viisaimmaksi ryhtyä härnäämään Venäjää: ”Katsokaapas, iivanat! Meillä täällä jo Nato -joukot harjoittelevat Suomen maaperällä. Mitäs SIIHEN sanotte?! Ähäkutti ja nännännää! Vieläkös uskallatte tulla, kun meillä on jo tukevasti toinen jalka Natossa?!” (Ja samalla kovin moni suomalainen on vieläkin kuulevinaan sen vihikoirien haukun. Ehkä jopa jo vähän aiempaa lähempänäkin… Ne tulevat sittenkin!)

Tältähän tilanne kai vähän näyttää. Tai ainakin minä olen jo pitkään kuvitellut että se näyttää tällaiselta -niin Nato -jäsenyyden kannattajien kuin vastustajienkin silmissä. Tai ehkä minä olenkin väärässä. Suomessa kansalaisten enemmistö vastustaa Nato -jäsenyyttä, mutta samansuuruinen enemmistö kannattaa myös Naton kanssa tehtävää sotilaallista yhteistyötä. Kansalaiset ovat siis valtaosin tyytyväisiä harjoitettuun politiikkaan, koska he haluavat uskoa, että heitä on johdettu hyvin. (?) No, olisihan se kamalaa joutua ajattelemaan, että olisikin johdettu huonosti!

Minusta tilanne on kuitenkin mennyt ajan myötä aina vain kryptisemmäksi. Olen ollut ymmärtävinäni, että monien Naton vastustajienkin mielestä on ollut perin ihmeellistä ja yllättävää ainakin presidentti Niinistön muuttuminen Nato -jäsenyyden kannattajasta maallikon silmin suorastaan merkilliseksi jäsenyyden jarruttajaksi.

Juuri aivan hiljakkoin, en edes muista missä ihmeen yhteydessä, hän painotti (taas), että Suomen mahdollisesta Nato -jäsenyydestä järjestettävän kansanäänestyksen on oltava sitova, ei mikään ”neuvoa-antava”. Mikähän se asiayhteys mahtoi edes olla, kun koko Natosta ei ole tässä maassa enää viimeiseen pariin vuoteen hiiskuttu juuri missään sanallakaan.

Presidenttimmekin on nyt siis mitä ilmeisimmin ryhtynyt niittaamaan Suomen Nato -tietä kiinni. En ole varmasti ainoa jota tuo asennemuutos ihmetyttää suuresti.

Lueskellessani muiden Nato -asioista kirjoittaneiden blogistien kirjoituksia silmiini osui muutamiakin parin vuoden takaisia tai vähän vanhempiakin tilanteeseen liittyviä kommentteja: ”Venäjä uhkailee törkeästi valtiojohtoamme”. Ja sitten oli yksi asiantuntijoiden asiantuntijan eli Ari Pesosen arvelu, että ”Putin on ilmeisesti/ehkä pelotellut Niinistön ydinaseilla uhkaamalla”. Tai hyvin lähelle noilla sanoilla kuitenkin. Luin lauseen moneen kertaan ja jäin ihmettelemään että ”Miten nyt noin sanoi?” (Ja sitten epäilin jo hetken, että olenko nähnyt vain unta, että olen lukenut tämän, mutta ei, ei se voinut unta olla…) Ja kun yritin myöhemmin vielä tarkistaa asian, niin suurin osa hra Pesosen Nato -kirjoituksista näyttikin kadonneen arkistosta jonnekin. Ja minä heti ihmettelemään, että ”Mitä? Onko kirjoittaja itse poistanut nämä vai onko joku taho hakkeroitunut Uuteen Suomeen ja poistanut nämä ihan vaivihkaa?” (Jälleen herää vainoharhaisuus, ei enää vain itseni vaan jo toistenkin puolesta…)

Mutta sitten aloin miettiä että millainen keskustelu tämä olisi ollut, jos se olisi käyty, esim. jossakin Niinistön veneellä, matkalla Helsingistä Naantaliin.
Putin: ”Nythän on niin, että sillä hetkellä, kun Suomi päättää jättää jäsenhakemuksensa Natoon, meiltä ammutaan ydinkärjellä varustettu ohjus Jyväskylään. Eli me tuhoamme Jyväskylän. Onko tämä asia nyt ymmärretty, gospodin president?”
Niinistö: ”D…Da. Ja ponimaju, gospodin president.”

Ja se oli siinä.

Miten tämä jotenkin… Miten sen nyt sanoisi? Ihan kuin ei kuulostaisi erityisen uskottavalta. Pikemminkin koko lailla täysin mahdottomalta. Tai mistä minä isojen poikien puheista mitään tiedän. Eikun… No, ymmärränhän minä nyt sen verran (toivottavasti) kuin jokainen meistä muutenkin -eli että mahdottomat asiat ovat mahdottomia asioita. Toisin sanoen, jos on oikeasti presidenttiämme peloteltu jollain tavalla, niin sitten varmaan jollain muulla tavalla. Mutta sitten herää tietysti taas kysymys: millä ihmeen tavalla?

Yksi asia on kuitenkin varma: presidentti Niinistön tulevista muistelmista on täysin turha odottaa mitään (ainakaan uskottavaa) selitystä hänen Nato -kantojensa heittelehtimiselle. (Ja taas sitten toisaaltahan me tiedämme, että monet muistelmiensa kirjoittajat saattavat olla hyvinkin akrobaattisia verbaalipellejä, kun täytyy selittää omia toimiaan parhain päin. Eli saapa nähdä.)

XXXXXX

Mutta nyt eksyimme jo otsikon aiheesta. Eli siitä vahvasta epäilyksestäni (eikä vain minun vaan varmasti monen muunkin), että Suomen valtionjohdon toimien takana on pakko olla jokin jekku. Tai useampia. Se tai ne eivät vain aukea meille rivikansalaisille, koska sen tai niiden ei ole tarkoituskaan aueta.

Eli jos minä esitän tässä avoimen kysymyksen: ”Onko suhmuroitu jotakin vai onko vasta suunnitteilla, että kohta suhmuroidaan?” -voimme olla sataprosenttisen varmoja siitä, että kukaan ei vastaa.

Saamme olla myös kokolailla sataprosenttisen varmoja siitä, että mitkään Suomen Nato -suhteisiin liittyvät asiat eivät liikahda pieneen hetkeen mihinkään suuntaan. Suomen ulkopolitiikkaa yhdessä valtioneuvoston kanssa johtava presidenttimme on joko peloteltu tai sitten ei peloteltu tilaan, jossa hän on ja tulee ilmeisesti olemaan, rahvaanomaisesti sanottuna, kuin mykkä istunnolla. Hallitusta taas johtaa demarien vasemmistosiiven edustaja, jonka suusta on kovin vaikea edes kuvitella lipsahtavan koko sanaa ”Nato”. (Yrittäkääpä. Minä en osaa edes kuvitella koko tilannetta!)

Ei niin, ettenkö Sannasta tykkäisi. Minä tykkään aina kaikista kauniista, nuorista naisista ja jos on vielä ihan pätevä pääministerikin, niin kyllä minä peukutan. (Etenkin kun on vielä koko Suomen itsenäisyyden ajan ensimmäinen tamperelainen pääministeri ja vielä Ilveksen kannattajakin, niin minähän melkein kaukorakastan häntä.) Mutta Suomen Natoon viejäksi hänestä ei varmasti ole. (Etenkin kun hallituksessa istuu myös vasemmistoliitto, jonka kannattajista varmaan vielä aika moni muistaa väärin, että itärajamme takana on yhä vain Neuvostoliitto.)

Vaan maailmapa ei ole ollenkaan staattinen paikka, kuten kaikki kokemuksesta tiedämme. Paljon erilaisia asioita tapahtuu aivan pian. Aivan ensimmäiseksi on tulossa Yhdysvaltain presidentin vaihdos (Vaalit 3.11.), eikä hetkeäkään liian aikaisin. Välittömänä seurauksena suomalaisten Nato -kannatus voi taas hyvillä mielin nousta takaisin sinne taannoiseen 30:een prosenttiin, nyt noin aluksi.

Ruotsin seuraavat vaalit ovat jo 2022. (Ja ne ovat meille taas jo äärettömän merkitykselliset!), Suomessa 2023. Ja seuraavat presidentinvaalitkin jo 2024. Eli kaikki tämä aivan kohta. Ja kaikki nykyiset asetelmat saattavat taas heittää aivan häränpyllyä. Kukaan ei voi varmaksi tietää eikä mikään ole niin varmaa kuin epävarma. Onneksi spekuloida voi.

Tästä Ruotsista vielä paljon lisää seuraavassa kirjoituksessani. Ja miksi? No siksi, että me olemme nyt omilla toimillamme (tai oikeammin toimettomuudellamme) ajaneet itsemme siihen pisteeseen, että olemme käytännössä naimisissa Ruotsin kanssa. Kohtalomme on sidottu Ruotsiin varmasti tiukemmin kuin koskaan ennen itsenäisyytemme aikana. Ken ei usko, tulee vielä näkemään mitä tarkoitin. Myös tämä ”jekku” -asia nousee vielä uudelleen esiin. Mehän tavallaan jo vähän tiedämmekin mitä ja millaisia jekkuja on ollut suunnitteilla jo pitkään. Mutta ovatko ne kuinkakin realistisia ja toteuttamiskelpoisia, siitäkin lisää myöhemmin.

Tämä oli kahdeksas Nato -kirjoitukseni ja neljäs Nato -pääkirjoitus. Viides ensi viikolla otsikolla: Nato: Jos Ruotsi liittyy, Suomen on mahdotonta jättäytyä yksin ulos.

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu