NATO:sta voidaan keskustella myös kiihkottomasti: Tuomas Forsberg: NATO-kirja

”Kansainvälinen politiikka on muuttumista, milloin peitetymmin, milloin näkyvämmin. Euroopan jatkuva prosessi asettaa Suomen ulkopolitiikan yhä uudelleen ja uudelleen saman problematiikan eteen. Meidän on selvitettävä itsellemme, mitä muutokset eurooppalaisissa olosuhteissa vaikuttavat asemaamme, minkälaiset tehtävät odottavat kannanottojamme ja miten ne on ratkaistavissa maan etujen mukaisesti. Kun tällaisia ratkaisuja etsimme, on paikallaan ottaa varteen vanha viisas neuvo: ´on aina hyvä nähdä maailma sellaisena kuin se on´.”

Filosofian tohtori, Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori (vuodesta 2008) Tuomas Forsberg aloittaa ”NATO-kirjansa” vuodelta 2002 siteeraamalla Urho Kekkosen ”Tamminiemeä”. Se sopii, sillä minullakin on sananen sanottavana Kekkosesta, mutta vasta siunatuksi lopuksi.

”Kekkonen korosti useaan otteeseen, että suomalaisten olisi hyväksyttävä tosiasiat ja toimittava sen pohjalta. Poliittisen realismin taju ei Kekkosen mielestä ollut Suomen kansan vahvimpia puolia.

Kirjassaan Mariankadun puolelta Alpo Rusi puolestaan päätyy siihen, että Suomen tulisi harkita Nato -jäsenyyttä myönteisesti, mutta epäilee fyysikko Max Planckia lainaten, ettei totuuden löytäminen tapahdu siten, että vastustajat sen kuullessaan siitä vakuuttuisivat, vaan siten, että vastustajat vähitellen kuolevat pois, ja nuori polvi saa alusta alkaen tutustua totuuteen tyhjältä pöydältä.

Suomen historiassa kesti tietysti aikansa ennen kuin sodanjälkeinen uusi ulkopolitiikka, ”Paasikiven-Kekkosen linja” tuli hyväksytyksi. Päätös niin välirauhan kuin yya-sopimuksenkin solmimisesta tehtiin vastoin kansalaismielipidettä. Ajan mittaan ne kuitenkin hyväksyttiin lähes yksimielisesti. Puolueettomuudesta ja hyvistä suhteista itäiseen naapuriin tuli dogmi, joka iskostui syvään. Kun kylmä sota päättyi, Suomi liittyi nopeasti Euroopan unioniin kansalaismielipiteen enemmistön tukemana.

Yya-sopimusta ei jäänyt kaipaamaan juuri kukaan, vaikka hetkeä aiemmin sitä oli pidetty Suomen ulkopoliittisen linjan keskeisenä perustana. Sotilaallinen liittoutumattomuus ja hyvät suhteet Venäjään jäivät jäljelle, sillä EU -jäsenyys ei ollut ristiriidassa näiden kanssa.

EU -jäsenyydestä poiketen kansalaismielipiteen enemmistö on ollut Suomessa yksiselitteisesti Natoon liittymistä vastaan koko 1990 -luvun, jolloin asiaa on kansalaisilta mielipidemittauksissa tiedusteltu. Enimmilläänkin liittoutumisen kannatus on ollut 30 prosentin luokkaa. Huomattavasti suurempi osa kansalaisista on kuitenkin arvionut, että Suomi liittyisi ennen pitkää Natoon, mikä kielii siitä, etteivät kansalaiset usko omien käsityskantojensa pitävyyteen tai merkitykseen.

Kekkosen näkemyksen mukaan ulkopoliittisia kysymyksiä ei tulisikaan ratkaista kansalaismielipiteen pohjalta vaan ”ulkopoliittisen johdon on rohjettava toimia oman vakaumuksensa mukaan, jos se tietää, että sen mahdollisuudet arvostella ulkopoliittisia asioita tekevät sen kannan maan turvallisuuden kannalta oikeaksi – vaikka se poikkeaisikin kansan käsityksistä”. Kekkosen mukaan ulkopoliittinen johto ei voi valtakunnan olemassaolon kannalta ratkaisevissa kysymyksissä koskaan vetäytyä sen puolustelun taakse, että se ei voinut toteuttaa omaa tahtoaan, koska kansan tahto oli toinen.”

– Ja yhtään tämän paremmin ja selkeämmin täysin itsestään selvää asiaa on mahdotonta enää paremmin ja totuudellisemmin sanoa. (Blogistin välihuomautus.)

”Joka tapauksessa Kekkonen korosti, että puolueettomuuspolitiikka ei saa olla itsetarkoitus, vaan se on ulkopolitiikan keino rauhan sekä maan itsenäisyyden, kansallisten elinetujen ja hyvien kansainvälisten suhteiden säilyttämiseksi ja edistämiseksi. Jos kävisi niin ikävästi että kansallinen etu ja puolueettomuus joutuisivat ristiriitaan keskenään, saisi puolueettomuus Kekkosen mukaan väistyä.”

– Kekkonen oli oikeassa paljon useammissa asioissa kuin moni haluaa tänäkään päivänä ymmärtää ja tunnustaa. Minä pyydän lukijoitani kiinnittämään huomiota siihen, mitä Kekkonen sanoo ”maan edusta”. Palaamme siihen vielä.

 

XXXXXX

 

Tohtori Forsbergin Nato -kirjasta antaisi mielellään vaikka lukusuosituksen, ellei kirja olisi kirjoitettu jo vuosituhannen vaihteessa, kahden Naton suuren itälaajennuksen välimaastossa, aikana jolloin Baltian maiden liittyminenkään ei ollut vielä ehdottoman varma asia. Ja aikana jolloin saattoi vielä elätellä kuvitelmia Naton ja Venäjän suhteiden kehittymisestä kenties hyvinkin lämpimään suuntaan.

Kirja on siten suurelta osin vanhentunut, niin kuin kaikki samoihin aikoihin kirjoitetut Nato -jäsenyyden vastaiset pamfletit ja Natolla pelotteluun keskittyneet, lähinnä laitavasemmiston edustajien kynästä siinneet, mielipidepurskahdukset. Valtava ero on kuitenkin siinä, miten akateeminen tutkija pystyy lähestymään aihettaan täysin ammatillisesti ja kiihkottomasti.

Kirjasta puuttuvat kaikki ne elementit, jotka ovat hyvin keskeisesti läsnä kaikissa Nato -jäsenyyden vastaisissa opuksissa. Kaikki kuvittelut, oletukset, pelot ja pelottelut, kaukana menneessä maailmassa elämiset, epätotuudet, väritetyt totuudet, epäolennaisuudet, epäilyt, mielleyhtymät, ihmettelyt ja hassuttelut loistavat poissaolollaan.

Valtaosa, noin kaksi kolmasosaa kirjasta, keskittyy Naton historiaan, puolustusliiton vanhoihin ja uusiin tehtäviin, Naton rakenteisiin ja päätöksentekoon, laajentumiseen, transatlanttiseen yhteyteen sekä toisaalta Naton ja EU:n, toisaalta Naton ja Venäjän suhteisiin.

Kun kyse on tutkimuskirjallisuudesta, niin lopusta löytyy 221 lähdeviitettä ja valikoima tutkimuskirjallisuutta (45 kpl). Vaikka blogistin omaa ”erikoisalaa” onkin juuri kv -suhteiden historia, niin en halua varsinaista tutkijakoulutusta ja -kokemusta vailla olevana maisterinplanttuna lähteä professoreita opponoimaan. Aivan silmämääräisesti opponoitavaa olisikin ollut tuskastuttavan vähän.

Kirjan perussävyä voisi luonnehtia varovaisen Nato -myönteiseksi:

”Suomalaisessa Nato -keskustelussa on usein huomautettu, että se perustuu liian vähäiseen tietomäärään. Niin Nato -vastustusta kuin sen puolustamista on pidetty tunnepohjaisena. Joissakin puheenvuoroissa on enemmän tai vähemmän epäsuorasti esitetty, että kansalaismielipiteen Nato -vastaisuus on tietämättömyyden seurausta. Toisaalta taas on epäilty, että Suomi on jo syvällä Naton toiminnassa, mutta tämä on tapahtunut kansalaismielipiteen vastustuksen vuoksi ilman avointa ja rehellistä keskustelua.” (s.14)

”Historian kulku on näyttänyt painavan vaakakuppia selvästi Naton laajentumista kannattaneiden perusteiden puolelle. Laajentumista puoltavaa argumentaatiota tuki myös se, että sitä vastustavat tahot näyttivät esittävän keskenään ristiriitaisia väitteitä tai ainakin hyvin paljon toisistaan poikkeavia tulevaisuuden kuvia niin Venäjän kuin Yhdysvaltojenkin asemasta Euroopan turvallisuusjärjestelmässä.” (s. 174)

– On tulevaisuuden kuvia, on. Yksi suomalaisten rakkaimmista tulevaisuudenkuvista tuntuu olevan yhä tänä päivänäkin se, miten Naton ja Venäjän välille syntyy ”kriisi”, sitten tulee ”konflikti” ja lopulta täysimittainen SOTA – jonka seurauksena (siis jos Suomi on mennyt hulluuttaan liittymään Natoon) Suomesta jää jäljelle vain ”savuavat rauniot”. Koska meidät on ”liiskattu” viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen.

Tämä tulevaisuuden kuvahan se tuntuu olevan monille meistä se kaikkein rakkain. Tai sitten se on se, kun suuri ja mahtava Venäjä hyökkää (mistään mitään välittämättä) ainakin nyt Suomeen (ja valloittaa sen parissa päivässä) ja sitten myös Baltian maihin ja valloittaa nekin käden käänteessä. Ja sitten koko Nato vain hajoaa, kun kukaan ei oikeasti autakaan ketään. Kaikkein viimeksi pahat amerikkalaiset, jotka ajavat vain omaa etuaan.

Ja tässä vaiheessa suomalainen huokaisee itsetyytyväisenä syvään, sulkee läppärinsä ja ajattelee hiljaa mielessään: ”Tulipa taas kerran kerrottua miten maailma oikeasti makaa. Toivottavasti kaikki siellä sosiaalisessa meediassa uskoivat nyt. Kun sota tästä vielä kumminkin tulee. Ja Venäjähän sen luonnollisesti voittaa ihan heittämällä ja nousee maailman ykköseksi, kun se sotahullujen Nato nyt kerta kaikkiaan on pelkkä bluffi, jota ei oikeasti ole – noin tosipaikan tullen – ollut ikinä olemassakaan…”

Tämmöistähän tämä on pitkälti ollut. Sotahullujen sotakuvitelmia. Vaikea nähdä millainen psykoterapia saisi meidät sotahulluudestamme paranemaan. Ei kai minkäänlainen.

 

XXXXXX

 

Kirjan kuudennessa luvussa: ”Naton laajentuminen: vyöryykö Nato itään vai itä Natoon?” käydään läpi Naton ensimmäisen suuren itälaajennuksen (Puola, Tshekki, Unkari) 1999 jälkeistä aikaa, jolloin valmistauduttiin jo toiseen laajentumiskierrokseen.

Yleisesti ottaen Nato on laajentunut – ja laajenee yhä – kysymättä mitään ”lupaa” tai hyväksyntää ainakaan Venäjältä. Koska Naton ei tarvitse. Kollektiivisen turvallisuuden järjestönä sen laajentumisen lähtökohtana on aina ollut entisen Varsovan liiton jäsenmaiden halu päästä Naton jäseniksi, ei suinkaan mikään Naton oma laajenemishalu.

Mielenkiintoista on huomata, että Euroopan kolmessa ”puolueettomassa” EU -maassa, Itävallassa, Ruotsissa ja Suomessa, tyydyttiin käymään vain hyvin pienimuotoista keskustelua Natosta. (En unohtanut Irlantia. En vain viitsinyt mainita sitä tässä, kun keskemmällä Natoa ei voisi enää maa sijaita.)

Tässä suhteessa Forsbergin kirja oli silmiäavaava muistutus siitä, miten asiat todellakin etenivät – tai siis olivat etenemättä: meillä Suomessakaan ei ole katsottu missään vaiheessa aiheelliseksi tai tarpeelliseksi vakavissaan edes harkita Nato -jäsenyyttä!

”Suomen Nato -politiikaksi vakiintui kylmän sodan jälkeen ”optiolinja”. Se mukaan Suomi ei hae jäsenyyttä vallitsevissa olosuhteissa, mutta ei sulje sitä poiskaan.

Suomi on katsonut, ettei Nato -jäsenyyttä tarvita, koska se ei tunne turvallisuuttaan uhatuksi. Silti turvallisuuspolitiikan keskeisenä osatekijänä pidetään sitä, että mahdollisuus liittyä Natoon säilyisi. Käydyssä keskustelussa ei ole kuitenkaan haluttu esittää kovin tarkkoja määritelmiä niistä olosuhteista, joiden muuttuessa Suomen kannattaisi liittyä Natoon. Niitä voisivat olla Venäjän uhan kasvu, Naton muuttuminen kollektiivisen turvallisuuden järjestöksi, johon Venäjä suhtautuu myönteisesti (Sic!), sekä Ruotsin liittyminen Natoon.” (s, 244-245)

”Suomi on tehnyt myös usein eroa itsensä ja Baltian maiden välille viittaamalla erilaisiin historiallisiin kokemuksiin ja halunnut välttää luomasta käsitystä Baltian Nato -liittoutumisen ja Suomen oman liittoutumisratkaisun välisestä yhteydestä.” (Sic!) (s. 258)

 

XXXXXX

 

Luvussa ”Suomen jäsenyys Natossa ja optiopolitiikka” -Forsberg kirjoittaa:

”1990 -luvun alkuvuosina etusijalla turvallisuuspoliittisen doktriinin muutoksessa oli puolueettomuuspolitiikan korvaaminen sotilaallisella liittoutumattomuudella EU -jäsenyyttä silmällä pitäen. Kun Suomi oli liittymässä EU:hun, Nato -kysymystä pohdittiin teoreettisessa mielessä, mutta ei varsinaisena politiikkavaihtoehtona. EU -neuvottelujen yhteydessä suomalaisilta kysyttiin heidän halukkuuttaan liittyä WEU:n jäseniksi. Nato -kysymystä ei haluttu sotkea päätökseen EU -jäsenyydestä, vaikka Suomessa kyllä ymmärrettiin, että mikäli turvallisuuspoliittinen tiivistyminen EU:ssa veisi Suomen WEU:n jäseneksi, olisi Suomen liityttävä myös Natoon. Virallinen pohdinta Suomen jäsenyydestä ei kuitenkaan tuntunut mielekkäältä, koska Naton laajentumiseen ei uskottu. (Sic!)

Suomen linjaksi Nato -jäsenyyden suhteen vakiintui 1990 -luvun puolivälissä niin sanottu ”optiopolitiikka”, jota Suomi noudatti EU -jäsenyyden suhteen vuosina 1991-92. Sen mukaan Suomi ei pidä nykyoloissa järkevänä hakea Nato -jäsenyyttä, mutta jäsenyys ei ole kuitenkaan olosuhteiden muuttuessa poissuljettu vaihtoehto.

Kun ulkoministeriön alivaltiosihteeri Jaakko Blomberg muotoili optiopolitiikan perusteita vuonna 1993, hän piti sotilaallisen liittoutumattomuuden säilyttämisen keskeisenä syynä tuolloin vallinneissa olosuhteissa Suomen halua tukea Venäjän demokraattista uudistuskehitystä. (Sic!!!)

Ennen ensimmäistä laajentumiskierrosta koskevia päätöksiä Nato lähetti erikseen tiedustelun suhtautumisesta jäsenyyteen myös Suomelle. Kysymys Suomen jäsenyydestä käytiin 1990 -luvun puolivälissä läpi presidentin ja pääministerin johdolla puolustusneuvostossa. Sotilasasiantuntijoiden selvitys ei tukenut jäsenyyttä. (Tässä lähteenä Alpo Rusi: ”Mariankadun puolelta” 2000.)

Keskustelun tuloksena päädyttiin siihen, että Suomi voisi liittyä Naton jäseneksi, mikäli Nato muuttuu kriisinhallintajärjestöksi ja Venäjä tulee mukaan yhteistyöhön ja suhtautuu siihen myönteisesti. Suomen ei kuitenkaan kannattanut pyrkiä jäseneksi ensimmäisessä aallossa, koska Suomi olisi joutunut Itä-Euroopan maiden mukana väärään viiteryhmään ja suhteet Venäjään olisivat vahingoittuneet” (SIC!!!!!!) (Lähde: Unto Hämäläinen: ”Lännettymisen lyhyt historia” 1998.)

Muistelmissaan presidentin neuvonantajana toiminut Alpo Rusi kertoo suhtautuneensa kriittisesti puolustusneuvoston selvitykseen. Hän toteaa, että Suomen oli ollut järkevää pysyttäytyä Naton jäsenyyttä hakeneiden maiden ulkopuolella ensimmäisen kierroksen aikana, mutta että tilanne oli sen jälkeen muuttumassa, jolloin Suomen olisi tullut luopua ”vapaaehtoisesta pidättäytymisestä”. Ahtisaaren Nato -linjaa hän kuvasi pragmaattiseksi. Rusin mukaan suunnitelmista Nato -jäsenyyden hakemiseksi oli kuitenkin luovuttava sosialidemokraattien vasemman siiven vaikutusvallan kasvun myötä. Ahtisaari itse sanoutui irti ajatuksesta, että Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon seuraavankaan aallon mukana.

Vaikka Nato -optiosta ei ollakaan luovuttu, sen merkitys näytti vähentyneen Halosen aloittaessa presidenttikautensa. Virkaanastujaispuheessaan hän totesi, ettei Suomella ole tarvetta varautua Nato -jäsenyyteen. Naton laajentumisesta, Venäjä -suhteiden parantumisesta ja kansainvälisen terrorismin vastaisesta taistelusta huolimatta ei suomalaisten mielestä ollut tapahtumassa mitään sellaista muutosta, joka antaisi aiheen Nato -suhteen uudelleenharkintaan.”

– Näin meillä. Ensin kolme vuosikymmentä demaripresidenttejä, joista Koivisto ei uskonut koko Naton laajentumiseen, sitten Ahtisaari, joka päätti ryhtyä Nato -jäsenyyden kannattajaksi vasta eläkepäivillään, sitten Halonen, joka ei uskonut kuin maailmanrauhaan, kansainväliseen solidaarisuuteen ja Suomen vähien maamiinojen hävittämiseen. Sitten päälle kokoomuslainen presidentti, joka aluksi uskotteli uskovansa Natoon ja sitten valahtikin uskomattomaksi. Tai ainakin mahdollisimman mykäksi.

Miten minulle tuleekin aina joskus mieleen josko kuolematon Kekkonen olisi sittenkin ollut tälle maalle parempi vaihtoehto kuin kaikki seuraajansa yhteensä. (Vitsihuumoria tähän väliin. Vai oliko ihan sittenkään?)

Summa summarumina voisi kait sanoa, että meillä Suomessa on, ikävä sanoa mutta kovin demarivetoisesti, haluttu aina innokkaasti kuvitella Suomi Ruotsiksi tai Itävallaksi (ehkä peräti Irlanniksi). Miksei kaunis ajatus muuten, mutta tässä riemukkaassa kuvitelmassa on kokonaan unohdettu vilkaista karttaa. No, kerrankos sitä kiireisiltä maan isiltä ja äideiltä pääsee aina jokin pikkuasia unohtumaan. Ikävä vain, että tämä ei ollut koskaan mikään pikkuasia, eikä se tule sitä koskaan olemaan.

 

XXXXXX

 

”Optiolinjan mielekkyys”:

”Suomen Nato -optio merkitsee sitä, että Suomi voi hakea jäsenyyttä turvallisuusympäristön olosuhteiden olennaisen muutoksen seurauksena. Tämä optio on luonnollisesti olemassa, vaikka Suomi ei sen olemassaoloa korostaisikaan.

Optiolinjaa on voitu puolustaa ajatuksella, että se ei provosoi Venäjää, mutta se tekee Nato -jäsenyyden helpoksi, jos ja kun tilanne muuttuu. Nykytilanteessa Suomi voi tehdä kaikkea haluamaansa yhteistyötä Naton kanssa. Tällä yhteistyöllä on parannettu optiolinjan uskottavuutta, sillä kriisin sattuessa voitaisiin nopeasti laittaa ”töpseli” kiinni. Tässä mielessä optio toimisi eräänlaisena pelotteena Venäjän politiikkaa vastaan samaan tapaan kuin Ruotsin puolueettomuus kylmän sodan aikana. Parasta on, jos optiota ei tarvitse koskaan lunastaa.”

-Keskiverto suomalainen haluaa mielellään tuhahtaa, että ”Nato-optio ei tarkoita mitään”. No, ei se tietenkään Natolle mitään tarkoitakaan. Nato-optiolla Suomi vain antaa itse itselleen luvan hakeutua Naton jäseneksi, jos sattuu joskus huvittamaan. Samalla tavoin kuin Ruotsikin, yllättävästi vasta nyt, vuonna 2021.

Koko kirjan ehkä ainoa pikku virhe tupsahti tuonne: ”kriisin sattuessa” me emme tietenkään laita enää mitään töpseleitä kiinni minnekään. Tämänhän me jo nykyään – enimmäkseen – hyvin ymmärrämmekin. Se, että mitään ”kriisiä” on kovin vaikea nähdä tulevaksi, tekee tietysti monet suomalaiset sinänsä hyvin onnellisiksi: kun ei tule kriisiä, Nato-optiota ei tulla koskaan ”lunastamaan”, joten Suomi ei tule koskaan liittymään Natoon. How wonderful!

Moni haluaisi varmasti myös nauraa makeasti ajatukselle, että Suomen Nato-optio toimisi pelotteena Venäjän politiikkaa vastaan. Eihän sille kuitenkaan, tietenkään, ole mitään syytä omaa maataan vähätellen naureskella. Totta kai Venäjän kannattaa käyttäytyä nätisti niin Suomea kuin Ruotsiakin kohtaan – siis jos ei mielellään näe maiden liittyvän Natoon Venäjän omien toimien seurauksena.

 

XXXXXX

 

Alussa oli Kekkonen. Ja Tuomas Forsbeg siteerasi häntä. Lopussa palataan Kekkoseen – ja siteerataan taas:

”Vaikka Suomen asema onkin (…) sotilaspoliittisesti helpottunut, ei tämä merkitse sitä, että meidän tulisi olla tyytyväisiä vallitsevaan tilanteeseen. Jokaiselle valtiolle on ominaista herkeämätön pyrkimys vahvistaa ulkopoliittista asemaansa. Se ei koskaan, parhaimpina aikoinakaan, ole liian hyvä eikä tarpeeksikaan hyvä.”

– Ja nyt ei käynyt ilmi mitä vuotta tässä on eletty, ja miten Suomen asema on ”sotilaspoliittisesti helpottunut”. Oleellista on kuitenkin se, että Kekkonen puhuu taas samasta asiasta kuin siellä alussa: maan edusta.

Tämä on ehkä tehnyt minusta aina vähän ”kekkoslaisen” ihmisen. Ei minuakaan kovin paljon muut asiat kiinnosta. Vain maan etu.

Siis minun maani etu. Ei missään tapauksessa mitkään vieraiden valtioiden edut, sen enempää kuvitellut kuin todellisetkaan. Ihan suomeksi sanottuna vielä: Suomen valtion tehtävä ei ole pitää huolta Venäjän turvallisuuseduista vaan vain ja ainoastaan Suomen. Tämän olisi jokaisen suomalaisen suotavaa ymmärtää.

 

XXXXXX

 

Tämän kirjoitussarjan kuudennessa ja viimeisessä osassa otetaan käsittelyyn valtiotieteen tohtori, Euroopan sotahistorian dosentti ja tietokirjailija Markku Salomaan kirja ”Puhutaan Natosta” vuodelta 2015. Puhutaan Natosta ja puhutaan asiaa, ja vielä huomattavasti tuoreemmasta näkökulmasta kuin nyt.

 

+7

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu