On Suomi pieni, siksi jää -jos EU -eroa kaivannet

Menin taas viimeksi kirjoittamaan 3.501 -sanaisen blogikirjoituksen. Pyydän sitä (tai en siis tietenkään sitä, mutta sen pituutta) anteeksi ja yritän luvata, että pyrin taas hillitsemään megalomaanisia taipumuksiani.

Osoituksena siitä, että osaan kirjoittaa paljon lyhyempiäkin juttuja, olkoon tämä tämänpäiväinen. Sipaisen vielä kevyesti EU -asiaa tämän kerran, ja siirryn sitten muihin asioihin. (Joku ehkä jo arvaakin mihin asioihin.)

EU:sta keskusteleminen erosi tavanomaisesta Nato -keskustelusta etenkin siltä osin, että osoittautui täysin mahdottomaksi saada opponenttejani (=vastaväittäjiäni) uskomaan tai ymmärtämään edes, että EN kannata EU:n liittovaltiokehitystä, paitsi EU:n yhteistä puolustusta, jota koen että minun on, varsinkin näin suomalaisena, hullua olla kannattamatta.

Keskustelu viedään aina siihen suomalaisten EU -jäsenyyden vastustajien lempiaiheeseen eli suureen totuuteen siitä, miten ahkerien ja rehellisten suomalaisten kaikki ihanat mutta vähät RAHAT pumpataan ”etelän vetelille”, ja se on saatava loppumaan HETI! Ja EU:n hyvistä puolista keskusteleminen ei onnistu, koska EU:ssa on vain huonoja puolia. Tilanne on siis puolin ja toisin ilmeisen toivoton. Mukavaa oli tosin se, että tästä asiasta saavutettiin täydellinen yksimielisyys ja yhteisymmärrys.

 

XXXXXX

 

Itselleni aivan uusi ja yllättävä tendenssi, uusi muoti, näytti olevan se, että sanotaan: ”En minä sitä itse EU:ta niin vastusta. Minä vastustan sitä EU -liittovaltiota!”

– Blogisti: ”No mutta… Eihän sellaista ole olemassakaan. Tokkopa tuleekaan…”

– ”Juuei, mutta kun se ON tulossa! Eikä sille edes voi mitään, kun EU -viskaalit ajavat sen kuitenkin läpi! Ja keneltäkään ei kysytä mitään!”

Eli näin päästään vastustamaan EU:ta ikään kuin mutkan kautta. ”Vastustan jotain jota ei ole olemassakaan, mutta kun kerran väistämättä tulee olemaan, niin sitten on pakko vastustaa sitä EU:ta, sen tähden mitä uskon tai oikeastaan tiedän siitä olevan tulossa!”

Ja tässä vaiheessa Suomen EU -jäsenyyden puolustajan on aivan turha yrittääkään nikotella olevansa myös sen EU:n liittovaltiokehityksen vastustaja. ”Ei! Sinä et voi mitenkään vastustaa EU -liittovaltiota, kun kerran puolustat nykyistä EU:ta, josta siis tulee se liittovaltio! Eli sinähän siis kannatat liittovaltiota!”

Ja niin minusta tuleekin, hups, kerralla paha ihminen. Ja tämän takia EU -keskustelu osoittautui niin paljon tavanomaista Nato -keskustelua tahmeammaksi. Josta syystä on todennäköistä, että keskityn tulevaisuudessa puolustamaan mieluummin Suomen Nato -jäsenyyttä kuin EU -jäsenyyttä. Riiteleminenkin kun voi olla joko enemmän hauskaa tai sitten vähemmän hauskaa.

Mutta siis: siihen vanhaan, ”normaaliin”, venäläislähtöiseen informaatiovaikuttamiseen on aina kuulunut oleellisena osana kaikki mahdollinen sekoittaminen ja sotkeminen. Tämä EU/ EU -liittovaltio -sotkeminen meni toisaalta jo tavallaan kaiken koskaan näkemäni ja kuulemani yli ja ohi. Ehkä sitä pitäisi jo kutsua hypersonic -sekoittamiseksi.

Ja nyt minä en missään tapauksessa halua sanoa muuta, kuin että kaikki nämä hämmentävät yhteneväisyydet venäläismallisiin sekoittamisstrategioihin ovat varmasti täysin sattumaa. Kerrankos sitä, yhteensattumia. Tästä tarkempaa analyysiä seuraavalla kerralla.

 

XXXXXX

 

Viime kirjoituksestani jouduin karsimaan vähän poiskin, ja se karsittu osuus oli seuraavat pari pientä juttua. En ole koskaan nähnyt mitään human interest -tarinoita omana leipälajinani, ja siitä syystä en ole koskaan edes yrittänyt kirjoittaa romaania tai mitään kertomakirjallisuuteen viittaavaakaan. Luettuakin tulee etupäässä enemmän tai vähemmän tietokirjallisuutta. Monilla meistähän on tasan tämä sama vaiva. Seuraavat kaksi pikkujuttua kuitenkin tässä:

 

Juttu numero yksi

 

Euroopan Yhteisön maissa tehtiin joskus 1980 -luvulla mielipidetiedustelu, jossa kysyttiin: minkä uuden maan EY -maiden kansalaiset näkisivät mieluiten liittyvän EY:n jäseneksi seuraavaksi. Voiton vei – yllätys, yllätys – Marokko, jonka näki mieluiten seuraavana EY:hyn liittyvänä maana peräti 70% kaikista vastaajista. Siis afrikkalainen maa ja muslimimaa! No, vastaajat varmaan sentään tiesivät missä sellainen Marokko on ja ehkä jotain siitäkin mitä ja millainen se on.

Arvatkaapas kuinka monta prosenttia kaikista annetuista äänistä sai pieni Suomi? Kyllä vain: tasan nolla prosenttia. Jos joku nyt ihmettelee tätä, niin on pakko todeta, että ei ole mitään syytä. Mistäpä niitä ääniä olisi tullut, kun monet vastaajat olivat tuskin kuulleetkaan mistään Suomesta mitään. Tai jos olivat, niin miksipä kukaan olisi halunnut äänestää EY:hyn jotain epämääräistä, varmaankin neuvostojoukkojen miehittämää, pientä sosialistimaata jossakin kaukana pohjan perillä.

Sitä en muista paljonko ääniä mahtoivat saada maat sellaiset kuin Ruotsi, Norja tai Itävalta, mutta se ei nyt kuulukaan tähän. Nyt puhutaan vain Suomesta eikä mistään muista maista.

 

Juttu numero kaksi

 

Pääsin tuossa 2000 -luvun alussa viettämään epämääräisen pituisia aikoja Brysselissä. Ei niin, että töissä olisin ollut, komissiossa tai jossain. Sellaiseen yours trulylla ei ollut mitään soveliasta koulutusta eikä varsinkaan vaadittavia suhteita. Olin siellä ihan muista syistä.

Sattui kuitenkin niin, että tuli tarve avata tili jossakin belgialaisessa pankissa. Tässä tarkoituksessa marssin eräänä päivänä ING -pankin konttoriin Brysselissä. Ja sitten tapahtui jotakin hyvin erikoista ja odottamatonta.

Kohtelias, mutta vakavailmeinen pankkitoimirouva nimittäin ilmoitti minulle, että ”Valitettavasti me emme voi avata teille tiliä täällä meidän pankissamme, koska Suomi ei ole EU -maa”.

Muistan että tuijotin pankkitoimitätiä hyvän tovin kuin idioottia (mitä hän tietysti olikin). Ja tässä vaiheessa normaalisti oikeinkin hyvä eideettinen (=kokemusperäinen) muistini pätkii pahasti eikä tahdo palata millään. Järkytykseni on ollut ilmeisen kokonaisvaltainen.

Todennäköisesti siinä kävi kait niin, että sain kutsuttua hätiin jonkun tätiä yleissivistyneemmän kollegan kertomaan miten asiat todellisuudessa olivat. Ja tietysti olen myös esittänyt varmemmaksi vakuudeksi violetin EU -passini.

Toisaalta se tosiasia, että sitä ING -pankin tiliä ei lopulta kuitenkaan avattu, kielii siitä, että olen tavoilleni uskollisena päätynyt lopulta draamakuningattareksi, ja olen marssinut mielenosoituksellisesti ulos koko idioottien pankista. Näin se on varmaan mennyt.

 

XXXXXX

 

Plan B oli sitten tilin avaaminen rajan takana Aachenin Deutsche Bankissa. Kahdesti ehdin käydä siellä umpiturhaan, kun ensin oli pankki kiinni jonkin koulutuspäivän ja toisella kerralla jonkin ihmeellisen Katolisches Festin takia.

Kolmas kerta toden sanoi, kun olin vihdoin ymmärtänyt avata ihan ajan tilinavausta varten. Ja nyt mentiin, vihdoin viimein, saksalaisella tehokkuudella. DB:n pankkitoimirouva sai avattua minulle tilin, mutta ensin oli täälläkin törmättävä erikoisiin asioihin.

Ensin minulta kysytään hyvin vakavaan sävyyn, tiedänkö minä mitä rahanpesu tarkoittaa. Ja kun saan hieman yllätettynä änkytettyä että ”No, hädin tuskin. Tai siis, no, periaatteessa vamaan kyllä”, saan kuulla pitkän luennon aiheesta miten Deutsche Bankissa suhtaudutaan hyvin tuomitsevasti kaikkinaiseen rahanpesuun eikä sitä sallita keneltäkään kotimaiselta tai ulkomaiselta, ei yritys- eikä yksityisasiakkaalta.

Tässä vaiheessa katsoin viisaaksi vain nyökytellä mahdollisimman vakavamielisen näköisenä ja nielin pakahduttavan tarpeeni selittää, että ”Niin, minähän nyt olen Suomesta ja Suomi nyt on noin yhteiskunnallisesti vähän niin kuin Ruotsi. Ei siis mikään entinen sosialistimaa, jossa voisi ajatella olevan paljonkin jotain Venäjän mafian tai Albanian alamaailman kaltaisia rahanpesuun erikoistuneita vilunkitahoja”.

Loppu siis hyvin joten kaikki hyvin. Pääsin aiempaa kätevämmin autokaupoille, eikä siitä sen enempää.

 

XXXXXX

 

Näiden kahden pikku tarinan funktio oli vain todistaa sitä mitä halusin sanoa: Suomi on hyttysen paska maailmassa. Ja sekin oli liikaa sanottu. Hyttysen pieru. Se on paljon parempi. Eli toisin sanottuna: pieni on Suomi, eikä sitä pelkällä mielikuvituksen voimalla suuremmaksi saa.

Ja, välttyäksemme tahallisilta väärinymmärryksiltä, pitää muistaa painottaa, että tarinoiden opetus ei ole se, että Suomen ei ole mitään järkeä kuulua EU:hun, kun se on siihen hommaan aivan turhan pieni ja kaikkien yli käveltävissä. Opetus on päinvastoin se, että – niin kuin usein tavataan sanoakin – Suomi on EU:n jäsenenä paljon kokoaan suurempi.

Moni haluaisi nauraa tälle makeasti. Ja moni nauraakin, jotkut aivan katketakseen. Ei kannattaisi. Väitteessä on monellakin mittarilla vinha perä. Asia ehkä aukeaisi jos asiaan perehtyisi. Moni ei suurin surminkaan halua, joten sitten ei asiatkaan aukea. Maailma on vähän tällä lailla rakennettu.

Minusta siinä on muutoinkin aivan valtava ristiriita, jos ensin sanotaan, että ”Suomi on niin pieni maa, ettei meillä ole EU:ssa todellisuudessa mitään sananvaltaa”. Ja heti seuraavassa lauseessa sanotaan, että ”Suomi pärjäisi paljon paremmin yksin ja ilman mitään EU:ta”. Eli EU:n sisällä olemme pieni ja mitätön, mutta EU:sta eronneena olisimmekin heti suuri ja mahtava. Ja kävisimme EU:n kanssa kauppaakin varmaan ihan omilla säännöillämme ja standardeillamme. Ja jos se ei EU:n nirppanokille kelpaisi, niin sitten me otamme ja myymme kaiken selluloosamme jonnekin ihan muualle. Että siitäpä saavat.

Minä en tätä ajatuskulkua ihan pysty seuraamaan, mutta hidas, hämäläinen järjenjuoksuni nyt ei tietenkään taivu kovin monia muitakaan monimutkaisia asioita ymmärtämään.

Minun ajatteluni menee nyt vain niin päin, että jokainen ylpiä suomalainen, joka ajattelee, että pieni Suomihan se olisi yksin suuressa maailmassa vaikka mitä, ja pärjäisi paljon paremmin EU:sta eronneena, täydellisen ”itsemääräämisoikeutensa” palauttaneena valtakuntana, paljon paremmin kuin kaikki meidän rahamme ryöväävän kauhean EU:n jäsenenä, kärsivät kovin huikeasta infantiiliuden oireyhtymästä. (Tai sitten ikään kuin olisi jätetty koko asian ajatteleminen aivan puolitiehen. Kun se viha ja katkeruus niitä etelän veteliä kohtaan on vain niin musertavan kaikkivoipainen.)

 

XXXXXX

 

Jos tällaisen ajattelun siirtäisi sellaisenaan lapsen maailmaan, se menisi ehkä aika lailla näin:

”En tykkää enää noista kavereistani, kun meidän yhteisiin harrastuksiin menee aina vähän enemmän rahaa, kuin mitä meidän mehunmyyntibisneksestä tulee mulle takaisin. Mää eroan koko jengistä, niin sittenpä näkevät!”

”No ni. Nyt mulla ei oo sit enää ketään kavereita. Nymmää oon ihan yksin, mutta tätähän mää just halusinkin. No, onhan mulla sit kaverina vielä toi naapurin oikein iso poika. Nyt jos mää oon sille oikein mielin kielin, niin ehkä se ei enää tinttaakaan mua turpaan, niin kuin se on aina ennen tintannut. Kattotaan miten käy. Ei kai se ny varmaan enää, jos mää en vaan anna sille mitään aihetta.”

Tällaisesta Suomesta minulle tulee kyllä lähinnä mieleen ihanan Iina Kuustosen muinainen Putous -sketsihahmo Jani-Petteri, töröhampaineen ja valomiekkoineen: ”Viitsi-vitsi. Ei mulla mitään kavereita oo. Yksin larppaan kellarissa”. Miksei ihan hellyttävää, mutta aika surullista myös.

Noinkin saa tietysti ajatella. Että se se vasta olisi hienointa maailmassa. Kaikki mitä ei ole kielletty, on sallittu. Ajatus on vapaa ja sana on vapaa.

Näillä mennään, kun ei muuta ole.

+5

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu