Parasta kuvitelteltavissa olevaa älyllistä NATO -stimulaatiota: Markku Salomaa: ”Puhutaan NATO:sta”

Juuri nyt puhutaan Markku Salomaan uusimmasta kirjasta: ”Tarza -Pasifistin odysseia voimapolitiikan maailmassa”. Vai liekö sen alaotsikko nyt Hesarissa mainittu ”Tarja Halonen ulkopolitiikan johtajana 1995 – 2012”? Lukekoot heti tuoreeltaan kaikki joita asia kiinnostaa. Minä luin juuri jotain vielä parempaa.

Valtiotieteen tohtori, Euroopan sotahistorian dosentti ja tietokirjailija Markku Salomaan ”Puhutaan NATO:sta” vuodelta 2015 on varmasti jokaisen Nato -tiedonjanoisen suomalaisen ehdoton perusteos. Jos Suomessa tullaan joskus järjestämään Nato -kansanäänestys, ja joka kotiin lähetetään muinaisen EU -kansanäänestyksen alla lähetetyn mini-infon kaltainen tietopaketti, sen tiedot voisi vallan mainiosti poimia suoraan tästä.

Tietokirjat ovat tietokirjoja. Salomaan lähdeluettelossa on 313 viitettä, pääosin tietenkin alkuperäislähteitä, kirjallisuutta 45, asiakirjoja 119, raportteja 21, tutkimusartikkeleita 26, puheita yhdeksän, lehtiartikkeleita kuusi. Kirjan takakannessa tiivistetään sisältö hyvin:

”Natosta käyty keskustelu Suomessa on edennyt kuin narulla työntäen. Asia on leimattu epäajankohtaiseksi. Asiallisia puheeenvuoroja on väheksytty ja vääristelty. Tässä kirjassa puhutaan Natosta, alkaen historiasta, rakenteista, päätöksenteosta ja käsitteistä. Kirjassa käsitellään esimerkein Naton operaatioita ja sen kehitystä viimeisimpien kriisien perustalta.

VTT Markku Salomaa ottaa suorasukaisesti ja perustellusti kantaa käytyyn Nato -keskusteluun ja liputtaa Suomen sotilaallisen liittoutumisen puolesta. Kirja on tarkoitettu kaikille Suomen turvallisuudesta kiinnostuneille kansalaisille.”

Niin on. Miljoonat suomalaiset oppisivat paljon uutta, jos olisi kiinnostusta lukea. Kirjastosta löytyy – ja ellei omassa ole, niin päivässä parissa voi tilata sieltä missä on. Heti kirjan esipuheessa mennään suoraan asiaan:

”Ensimmäinen muistutus siitä, että jotain on ehkä jäänyt selvittämättä, saatiin Georgian salamasoden aikana elokuussa 2008, ja uusi muistutus tuli maaliskuussa 2014 alkaneen Ukrainan kriisin ja konfliktin vuoksi. Jotain olennaista on jäänyt suomalaisille kertomatta. Suomen poliittinen johto on elänyt omine teorioineen ja omine optio-oletuksineen aivan omassa todellisuudessaan, joka ei edes sivua sitä todellisuutta, missä pääosa Euroopasta elää. Näine selityksineen ja uskomuksineen suomalaisilta menee atlantismi kohtalokkaasti edelleen yli ymmärryksen, koska sitä ei ole asiallisesti esitelty ja esitetty.

Vanhojen vasemmistolaisten käsitteenkääntämistekniikkaa käyttäen on luotu uskomus, että Nato olisikin se varsinainen uhka ja Suomen etujen mukaista olisi toimia niin, että Kremlissä katsotaan sitä hyvällä. Ennen niin suuren ja mahtavan Neuvostoliiton paikalle on syntynyt suureellinen ja mahtaileva Venäjä. Kremlin johto tarvitsi ulkoisia uhkakuvia legitimoidakseen venäläisille tosiasiallisen sisäisen autokratian. Pahan rooliin kelpasi vanhasta muistista Nato. Vuonna 2008 tuli Georgian kriisi ja vuonna 2014 Ukrainan kriisi. Kriisien myötä Georgialta ja Ukrainalta meni Naton ovi edestä kiinni. Suomessa ihmeteltiin.”

– Ja ihmetellään yhä, seitsemän vuotta myöhemmin. Ihmetellään ja ikään kuin yritetään olla ymmärtävinämme. ”Pitäähän sen Venäjän demokratisoitumisprosessin nyt jo varmaan pian alkaa, kun mekin täällä olemme viimeiset 30 vuotta halunneet ´tukea´ sitä, ellei nyt muuten, niin olemalla ainakin liittoutumatta, jottei Venäjällä vain syntyisi tarvetta katsoa meitä pahalla silmällä.” Voi hyvät hyttyset sentään, millainen ulko- ja turvallisuuspoliittinen nerous onkaan toimiamme ohjannut kaikki nämä vuosikymmenet!

”Laskeutuminen arkitodellisuuteen alkaa siitä, että hylätään uskomukset, joiden varassa olemme luoneet omalakisen todellisuuden, jossa yritämme jopa näyttäytyä Euroopan johtavana turvallisuuden nettotuottajana. Ukrainan kriisi palautti suomalaisten mieliin, että vanha geopolitiikka ei sittenkään ole väistynyt uusien globaalien uhkien tieltä, ja nettotuottaja voikin olla hetkessä bruttokuluttaja.

Puolustusvoimien vahvuuteen ja varustukseen on tehty kolme suuren mittakaavan vaiheittaista leikkausta ja taistelukyvyn heikentäminen on johtanut suursodan tappioiden kaltaiseen kutistumiseen. Mikäli maa joutuisi tässä tilanteessa sellaisen vastustajan hyökkäyksen kohteeksi, joka pystyy keskittämään maata vastaan moninkertaisen ylivoiman, voi sanoa, että vuosien 2000 – 2012 ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on ollut täysin virheellistä.”

– Kuten tietysti myös vuosien 2013 – 2021 (ja niin edelleen) ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikka. Vuodet 2000 – 2012 olivat tietysti myös Tarja Halosen presidenttikaudet, mutta sen kirjoittaja jättää kohteliaasti mainitsematta.

”Suomen poliittisen johdon ja myös kansalaismielipiteen ongelma on tahdon ja rohkeuden puute. Olisi väärin olettaa, etteivät suomalaiset haluaisi turvallisuutta. Euroopassa uudelleen virinnyt suomettumiskeskustelu on seurausta siitä, että Suomi yrittää Venäjän vastaisten talouspakotteiden oloissakin kiertää vasemmalta Euroopan selkeän kannan ja ylläpitää ”luottamuksellisia” suhteita Venäjän johtoon. Kylmän sodan historian lyhyt oppikurssi osoittaa, että ”luottamuksella” oli hintansa.

Suomessa ei vain uskalleta tunnustaa yli kotimaisen poliittisen odotusarvon ja uutiskynnyksen, että ratkaisun aika on koittanut ja ainoa toimiva vaihtoehto Naton rauhankumppanuuteen perustuvan kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän halvaantumisen jälkeen on Naton jäsenyys. Nykyisen linjan jatkaminen ei ole optio, koska Suomen kyky taata oma turvallisuutensa rajautuu ja supistuu koko ajan sekä sisäisistä että ulkoisista syistä. Suomi ei pysty saamaan liikekannalle enää edes talvisodan ajan kenttäarmeijaa. Emme pärjää yksin. Suomen on valittava atlantismin ja euraasialaisuuden väliltä; kolmatta tietä ei ole eikä tule.

Tämä kirja on suunniteltu ja toteutettu antamaan käyttökelpoista perustietoa Natosta sellaisena kuin se on – ei siis sellaisena kuin sen arvellaan, epäillään, uskotaan, väitetään tai toivotaan olevan. Mistään muusta poliittisesta keskustelunaiheesta ei liene ollut niin paljon vääriä tietoja julkisuudessa kuin Natosta on ollut. Tässä kirjassa on keskitytty olennaiseen.”

– On keskitytty. Kustantajalta (Docendo Oy) pyysin asianmukaisen luvan referoida kirjaa blogissani, mutta pitänee pysyä kohtuudessa ja olla referoimatta ihan puolta kirjaa, vaikka mieli tekisi. Ehkä yritän siis itsekin keskittyä siihen olennaisimpaan. Jo kirjan johdannossa käydään pitkään läpi kollektiivisen turvallisuuden käsitettä ja merkitystä:

”Aikaisemmin arvioitiin, että keskinäiset turvatakuut toimisivat konfliktitilanteessa sitä laajentavana tekijänä, mutta uusin kehitys osoittaa, että kriisit laajenevat sitä vastoin turvatakuujärjestelmien ulkopuolella. Uskottavien turvatakuiden vaikutuksena näyttäisi olevan efekti, joka nostaa kriisin eskaloitumisen kynnystä puolustusliiton jäsenvaltioihin.”

– Kovin itsestään selvä asia, jonka merkitys on jäänyt vanhastaan kauhistuttavan suurelle osalle suomalaisista täysin hämäräksi. Maailman yksinkertaisin asia, eli se. että liittoutunut maa on aina moninverroin paremmassa turvassa kuin liittoutumaton, on ymmärretty, mutta täysin päälaelleen. Niin ihanaa aikaa on meidän muinainen ”puolueettomuutemme” ilmeisesti aikanaan ollut, että haluaisimme yhä pitää kynsin hampain kiinni edes sen viimeisistä rippeistä.

 

Hankalat voimatasapainoteoriat

 

Ajatushautomo RAND:in analyytikot Ronald D. Asmus ja Robert C. Nurik ovat päätelleet, että ”Suomi tyytyy Naton piirin laajentumisen mukanaan tuomaan ´osmoosiin´; että turvallisuus leviäisi puolustusliiton rajojen laajentuessa ´väliaineen kautta välittymällä´ myös Suomeen”.
(Tähän väliin ehkä kotvanen sitä täällä Puheenvuorossa niin suosittua huutonaurua.) Ei. Ei ehkä sittenkään pysty. Ei näin pohjattoman surullisessa asiassa.

”He pitivät Suomen diplomatian tunnusmerkkinä ja suorastaan leimana pyrkimystä varovaiseen tasapainopolitiikkaan myös kylmän sodan jälkeisissä olosuhteissa. Sen mukaan Suomen politiikan pysyvä pyrkimys olisi tasapainoilla Naton ja Venäjän federaation välillä niin, että Suomen politiikka ei herätä intohimoja kummassakaan.

Matalan profiilin uskottiin viime kädessä olevan eduksi. Se saattoi toimia vielä Naton laajennusten aikana, mutta sen jälkeen, kun Venäjä päätti estää rajamaittensa Georgian ja Ukrainan jäsenyydet Natossa, myöskään Suomelle ei tosiasiallisesti ole enää jäänyt sellaista mahdollisuutta. (Tähän väliin blogistin ankara vastalause!) Tasapainoilu näyttää jokseenkin vaikealta, ehkä mahdottomaltakin, jos suurstrateginen asetelma ei näytä tasapainoiselta.

Euroopan voimatasapainojärjestelmän vakaus on heikentynyt Venäjän noustua haastamaan Yhdysvallat. Venäjän herännyt turvallisuuskilpailu ja valtakamppailu Yhdysvaltoja vastaan kohdistuu erityisesti Itä-Eurooppaan ja aivan erityisesti Ukrainaan. Tässä kehityksessä liittoutumaton Suomi on jäämässä strategiselle harmaalle vyöhykkeelle, missä ei voida ennalta estää Venäjää ajamasta ”kansallista etuaan”. (Lainausmerkit blogistin.)

Venäjän aktiivisuus Vladimir Putinin kolmannen presidenttikauden aikana osoittaa, että Venäjälle ei riitä Euroopan voimatasapaino. Kaikki tuorein tieto Euroopan suurvaltojen voimasuhteista osoittaa, että Euroopassa on tällä hetkellä ainoastaan yksi sotilaallinen ensimmäisen luokan suurvalta: Venäjä.

Hegemoni on se suurvalta, jolla on ylivoimainen sotilaallinen voima muihin suurvaltoihin verrattuna ja sen myötä myös poliittinen ylivalta. Hegemonialla tarkoitetaan tosiasiallista johtavaa asemaa. Koska hegemonin sotilaallinen ja poliittinen toimintavapaus on suuri, jopa rajoittamaton, sen toimintaa pidetään ennalta arvaamattomana.

Sotilaallisen kokonaisvoiman vertailussa Euroopan alueellinen järjestelmä on Venäjän johtama yksinapainen järjestelmä. (???!!!) Venäjä on sotilaallisesti niin ylivoimainen, että se on jo mahdollinen hegemoni. (??????!!!!!!) Venäjällä on ylivoima kaikissa tavanomaisissa asejärjestelmissä ja strategisissa asejärjestelmissä. Venäjä on jopa vahvempi kuin Yhdysvallat, jos verrataan maavoimia ja niiden kalustomääriä.

Vaikka Britannia, Ranska, Saksa ja Turkki ovat vain potentiaalisia toisen luokan suurvaltoja, eivätkä Italia ja Espanja ole sitäkään, on Natolla ja Yhdysvalloilla kuitenkin vielä ylivoima Venäjään verrattuna, jos verrataan kaikkia aselajeja ja niiden asejärjestelmiä.

Venäjän massiivinen asevarusteluohjelma osoittaa, että Venäjä ei mitoita voimaansa vain eurooppalaisen turvallisuuskilpailun mittapuilla, vaan laajemmin. Venäjän hegemoniapyrkimykset eivät ole vain alueellisia vaan globaaleja, missä vertailukohteina ovat Yhdysvallat ja Kiina.”

– Ja tämän pitkän lainauksen päätteeksi en voi kuin sanoa, että olen noin puoliksi samaa ja puoliksi täysin eri mieltä. Totta kai Suomi on jäänyt jo kauan sitten strategiselle harmaalle vyöhykkeelle, kun kerran olemme kaikkemme tehneet, jotta olemme saaneet keploteltua itsemme sinne. Totta kai Venäjä on ainoa ”sotilaallisesti ensimmäisen luokan suurvalta” Euroopassa, mutta että sillä muka olisi jokin ”ylivoimainen sotilaallinen voima” ja että se olisi ”tosiasiallinen johtava voima”, suorastaan ”mahdollinen hegemoni”, on aivan käsittämätöntä puppua.

Itse asiassa en ymmärrä lainkaan mistä edes puhutaan, kun puhutaan edelleen jostakin ”Euroopan sotilaallisesta voimatasapainosta”. Siis kun Venäjän sotilasmenot ovat todellisuudessa vain kuusi prosenttia Nato -maiden yhteenlasketuista sotilasmenoista ja Venäjän BKT neljä prosenttia Nato -maiden yhteenlasketusta BKT:sta. Ei sellaisilla voimavaroilla saavuteta mitään sotilaallista hegemoniaa yhtään missään. (Paitsi tietysti hegemoniahaluisen lähialueilla.) Pelkästään Euroopan Nato -maiden sotilasmenot ovat viisinkertaiset Venäjään verrattuna, koko Naton peräti 17 -kertaiset!

Nyt kun lähdin jälleen kahlaamaan eri vertailuja maailman sotilasmenoista, niin pelkästään SIPRI:n lähteissä vuodelta 2019 USA:n sotilasmenot ovat ne 750 mrd US -dollaria ja Venäjän välillä 61,4 mrd, välillä 48 mrd.

Ja kun katsotaan Globalfirepower.com -sivustolta Defence Spending by Country 2021, saadaan seuraavankaltainen listaus:

1.) USA: 740.500 miljoonaa US -dollaria
2.) Kiina: 173.000
3.) Intia: 73.650
4.) Saksa: 57.430
5.) Iso-Britannia: 56.000
6.) Japani: 51.700
7.) Saudi-Arabia: 48.500
8.) Etelä-Korea: 48.000
9.) Ranska: 42.700
10.) Australia: 42.700
11.) Venäjä: 42.129
12.) Italia: 30.468
13.) Brasilia: 29.300
14.) Kanada: 23.400

Tässä Kiinan lukema on kummallisen alhainen. Viimeksi listattuna 237 -250 mrd., ja Kiinan puolustusmenothan eivät perinteisesti laske vaan nousevat samaa tahtia talouskasvun myötä. Samoin Venäjä on ollut aina milloin neljäntenä, milloin kuudentena, milloin kahdeksantena, lukemissa 48 – 61,4 mrd. Tässä se on nyt vasta sijalla 11. Ja nyt USA:n puolustusmenot olisivat jo yksinään 18 kertaa suuremmat kuin Venäjän!

Kovin vaikealta tuntuu kuitenkin uskoa, että Venäjän puolustusmenot olisivat parissa vuodessa vähentyneet lähes kolmanneksella. Totuus olisi nyt hakusessa. Yritän etsiä mahdollismman uskottavia lukuja joskus paremmalla ajalla.

Eli kukin saa nyt uskoa mitä tilastoja haluaa, mutta jos aivan välttämättä halutaan vedota vaikkapa johonkin sotilashenkilöstön määriin, niin verrataan nyt nopeasti vielä vaikka niitä. (Lähde edelleen Globalfirepower.com / Active Military Manpower 2021):

1.) Kiina: 2.185.000
2.) Intia: 1.445.000
3.) USA: 1.400.000
4.) Pohjois-Korea: 1.300.000
5.) Venäjä: 1.014.000
6.) Pakistan: 645.000
7.) Etelä-Korea: 600.000
8.) Iran: 525.000
9.) Vietnam: 482.000
10.) Saudi-Arabia: 480.000
……
22.) Ukraina: 255.000 (!)

Eli: Venäjällä on yhtä paljon sotilashenkilöstöä kuin vaikkapa Iranilla ja Vietnamilla yhteensä. Nato – Venäjä vertailu näyttää tältä:

Venäjä: 1.014.000
USA: 1.400.000
Muut Nato -maat: 2.087.000
Nato yhteensä: 3.487.000

Ja vertailun vuoksi vielä mainiosti omillaan toimeentuleva pieni mutta sisukas sotilasmahti Suomi: 21.500. (Sodanajan vahvuus se kuuluisat 280.000.)

Mutta että sellainen ”wannabe-hegemoni” tämä Venäjä kaikessa mahtavuudessaan. Ehkä selitin (taas) riittävän hyvin, miksi mistään Euroopan ”voimatasapainosta” ei ole enää mitään syytä edes puhua. Ei ole ollut syytä enää vuosikymmeniin.

 

Turvallisuustakuut valtiosopimusten ytimessä

 

”Nato on tehnyt selväksi Venäjälle, että Baltian maiden turvatakuut pannaan käytäntöön ja niitä puolustetaan Naton koko voimalla, jos Venäjä loukkaa niiden koskemattomuutta. Ukrainan tilanne on kuitenkin kaikkein kriittisin. Yhdysvaltojen ja Venäjän hegemoniapyrkimykset törmäävät Ukrainassa sovittamattomasti. Seurauksena voi olla realismin näkökulmasta lähes väistämättä suurvaltojen välinen konflikti.”

– Realismin näkökulmasta?! Taas kirjoittaja pakottaa blogistin olemaan täysin eri mieltä kanssaan. Olisin ollut eri mieltä jo seitsemän vuotta sitten, mutta nyt olen yhä tänä päivänä. Perustelunikin on mielestäni varsin hyvä: Yhdysvalloilla ei ole mitään ”hegemoniapyrkimyksiä” Ukrainassa. Sen enempää kuin tietenkään muillakaan Nato -mailla tai Natolla järjestönä. Muutoin kuin korkeintaan presidentti Putinin harhaisessa mielikuvituksessa.

”Venäjän asenne perustuu voimapolitiikkaan, perimmältään voimatasapainopyrkimykseen ja jopa ylivaltapyrkimykseen. Tämä kuvastaa kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän haavoittuvuutta, jos yksi osapuoli turvautuu unilateraalisiin toimiin. Muilla on silloin oikeus turvautua turvallisuustakuihin.

Vaikka Nato on liennyttänyt kaikin käytettävisään olevin keinoin suhteitaan Venäjän federaatioon, ovat suhteet heikentyneet varsinkin Putinin kolmannen presidenttikauden aikana. Kremlin johto tarvitsee Natoa vain ulkoisten uhkakuvien ylläpitämiseen, millä se legitimoi omat toimensa sisäisen autokratian vahvistamiseen.”

– Tästä ei taas voi olla kuin täsmälleen yhtä mieltä. Naton Venäjä -suhteet (Aivan kuten EU:nkin) ovat Putinin neljännen presidenttikauden aikana heikentymistään heikentyneet. Ja presidentti haluaa vimmaisesti esittää, että se on yksinomaan Naton ja EU:n syytä. Kotiyleisössä varmaan moni uskoo, yhä edelleen.

”Chicagon yliopiston professori John J. Mearsheimerin mukaan maailmanpolitiikassa ainoa asia, joka on pysyvää, on nousevien suurvaltojen pyrkimys ylivaltaan eli hegemoniaan ja niiden tarve haastaa olemassa olevat suurvallat.”

– Tähän tekee mieli sanoa niinkuin asia todellisuudessa on, eli että siksikin on suorastaan luojan lykky, että Venäjä ei todellakaan ole mikään ”nouseva suurvalta”. Kiina sen sijaan toki on, ja siinä riittää lännelle päänvaivaa ja purtavaa yltäkyllin ilman auringonlaskunmaa Venäjääkin.

Geopolitiikan renessanssi -alaluvussa Salomaa siteeraa amerikkalaista geopolitiikan ja realismin edustajaa Robert D. Kaplania, joka huomauttaa, että ”kaikkialla, missä ihmisten vetämä raja ei noudata luonnollisia maantieteellisiä rajoja, raja on helposti haavoittuva”.

”Viimeistään Georgian sota 2008 osoitti, että Venäjä ei ole status quo -valtio. Venäjän kitkerää ulkopolitiikkaa leimaa alemmuudentunto ja alituinen turvattomuudentunto, jossa uhkakuvia etsitään jopa Thingis-kaanin, Napoleonin ja Hitlerin historiallisista esikuvista. Vladimir Putinilla ei ole minkäänlaisia nostattavia ideoita tarjottavanaan, ei mitään ideologiaa. mutta se mitä hänellä sen sijaan on, on maantiede.

Juuri näin kaplan selittää Venäjän johdon puheita Euraasian unionista, eräänlaisesta Euraasian yhdysvalloista, joka syntyisi lännen energia- ja raaka-aineriippuvuudesta Venäjästä. Putin on omaksunut ´liberalisoituvan Venäjän ja pehmeän voiman sijaan uustsaristisen ekspansionismin, johon runsaat luonnonvarat antavat mahdollisuuden´. Tämän uuden geopoliittisen imperiumin ytimessä olisi Kaplanin sanoin Putinin ´energiakalifaatti´.”

– Maailmassa riittää kaikenlaisia asiantuntijoita. Ja ”realisteja”. Tästä Kaplanin hahmottelemasta ”Euraasian yhdysvalloista” tekee mieli sanoa, että jos on ollut suunnitteilla, niin kovin huonosti näyttää edenneen. Neuvostoliitto luhistui ja hajosi 30 vuotta sitten, Putin on ollut vallassa yli 20 vuotta -ja minkäänlaista häivähdystäkään mistään ”geopoliittisesta energiakalifaatti-imperiumista” ei ole tähän päivään mennessä näkynyt.

Kävin joskun hieman läpi näitä energia-asioita ja huomautin silloin, että kaikkien IVY -maiden öljyvarojen arvioidaan riittävän nykytiedon mukaan enää 24 vuotta, kaasuvarojen sen sijaan vielä 70 vuotta. Mutta sitten ne on käytetty. Uusiutumattomat luonnonvarat ovat siitä metkoja, että ne eivät – nimensä mukaisesti – uusiudu. Ne ovat kuin maa: niitäkään ei enää tehdä. Toinen asia on vielä se, kuka haluaa tulevaisuudessa ostaa enää sitä Venäjän kivihiiltäkään, kun sen käytöstä pyritään nopeutetulla vauhdilla luopumaan kaikkialla.

Toisin sanoen: jos jokin tällainen ihmeellinen Venäjän ”energiakalifaatti” joskus vielä syntyisi, niin kovin pitkäikäinen se ei olisi.

 

Puolustusliitto toimii rauhanomaisesti

 

”Naton velvollisuus on suojella ja puolustaa aluettaan ja väestöään siten kuin Washingtonin sopimuksen artikla 5 määrää. Nato ei pidä mitään maata vihollisenaan. Minkään maan ei kuitenkaan tule epäillä Naton päättäväisyyttä, jos sen jäsenmaan turvallisuutta uhataan.

Pohjois-Atlantin sopimuksen artikloista seuraa, että Nato ei voi julistaa sotaa eikä aloittaa hyökkäystä, vaan se voi ainastaan puolustautua. Sen sotilaalliset rakenteet on myös suunniteltu vain puolustautumista varten.

Vaikka Naton toimintatavat ovat muuttuneet, kun turvallisuusympäristö on muuttunut, sen perustavana oppina on yhteistyö puolustusliiton puitteissa, toisin sanoen kollektiivinen puolustus, riitojen rauhanomainen ratkaiseminen ja Naton puolustuksellinen luonne. Ne ovat todellisuutta tänä päivänäkin. Ne leimaavat koko organisaatiota.

Naton jäsenmaat ovat päättäväisiä siinä, että puolustusliitto pysyy keskeisenä transatlanttisena linkkinä seuraavien turvallisuustehtävien toteuttamisessa:

Turvallisuus: tarjota tarpeellinen perusta vakaalle euroatlanttiselle turvallisuusympäristölle, joka perustuu demokraattisille instituutioille ja sitoutumiselle riitojen rauhanomaiseen ratkaisemiseen, että mikään valtio ei pystyisi voimankäytöllä pelottelemaan tai pakottamaan toista.

Konsultaatiot: palvella Washingtonin sopimuksen artikla 4:n mukaisesti keskeisenä transatlanttisena foorumina liittoutuneiden konsultaatioille mistä tahansa asioista, jotka koskettavat niiden intressejä mukaan lukien kehitys, joka aiheuttaa riskejä jäsenmaiden turvallisuudelle ja edellyttää koordinaatiota niiden pyrkimyksille yhteisistä huolenaiheista.

Pelote ja puolustus: toimia pelottaakseen ja puolustaakseen Washingtonin sopimuksen artiklojen 5 ja 6 mukaan mitä tahansa Naton jäsenvaltiota hyökkääjää vastaan.”

– Tätähän Nato on. Täysin riippumatta siitä, haluaako jokin neuvostoliittolais – venäläis – ”perustaistolais” – yya-suomalainen vastapropaganda esittää sen joksikin aivan toiseksi. Ikivanhoine ja väsyneine myytteineen, jotka me kaikki osaamme jo ulkoa.

 

Mitä apua ja kuinka pian?

 

Nyt kun valtaosa lukijoista on perin omituisesti kiinnostunut lähinnä siitä, mitä apua Suomi voisi (muka) saada, sitten kun se kauhea kolmas maailmansota (vihdoin) alkaa ja mahtava ja voittamaton Venäjä (lopultakin) hyökkää myös tänne Nato-Suomeen, niin… Siteerataan nyt tämän verran:

”Naton toimintakykyyn liittyy kiinteästi se, että Yhdysvaltain asevoimilla on korkea valmius ryhmittää eri aselajiensa joukkoja mahdolliselle uhanalaiselle suunnalle. Vuosista 2002-2003 lukien Yhdysvaltain asevoimat on kyennyt ryhmittämään minne tahansa maailmassa kahdessa vuorokaudessa kahdensadan lentokoneen AEF -ilmavoimaryhmän (Aerospace Expeditionary Force), kahdessa viikossa viisi ilmavoimaryhmää eli tuhat lentokonetta, viidessä vuorokaudessa maavoimien divisioonan ja kolmessakymmenesssä vuorokaudessa viisi divisioonaa. Tämä kyky siirtää ja keskittää joukkoja on merkitykseltään suurempi kuin Naton omien NRF -joukkojen (Nato Response Force) 5 -30 vuorokauden siirtymäaika toiminta-alueelle.”

– Nämä olivat nyt siis vain amerikkalaisten nopean toiminnan joukkojen valmiuksia. Nyt kun hämmästyttävän moni oman maansa vihaaja haluaa julistaa, että ”eihän tänne nyt ketään tule, kun kaikki joukot tarvitaan jonnekin ihan muualle”, niin sanottakoon nyt, että Naton kolmen ja puolen miljoonan sotilaan vakinaisesta väestä riittää varmasti vähän meillekin. Ja reservit tietysti päälle.

Tietysti sitten, jos ei kuuluta Natoon, niin aivan varmasti ei tarvitse odottaa ketään tulevaksi. Itse ottaisin kyllä mieluummin 1000 lentokonetta kuin nolla lentokonetta. Mutta hulluuttahan ei ole suoraan lailla kielletty. Joten se on kyllä sallittu. (Mutta ei mitenkään suositeltavaa.)

 

XXXXXX

 

Kirjan seuraavat luvut – Poliittiset ja sotilasrakenteet jatkuvuustekijänä, Euroatlanttinen kumppanuus muutostekijänä, Nato testasi konseptiaan Länsi-Balkanilla, Asevalvonta ja aseriisunta etenevät hitaasti ja Euroopan turvallisuusidentiteetti Naton varassa – voidaan hypätä yli. Luvussa ”Venäjä haastaa järjestelmää” puhutaan taas ikäviä tosiasioita:

”Putinin Venäjä ei ole status-quo -valtio, joka pyrkii voimatasapainoon, vaan se pyrkii hegemoniaan, ylivaltaan. Sotilasdoktriini määrää, että asevoimien päätaistelumuoto on hyökkäys. Viivytys ja puolustus ovat vain valmistelevia toimia ja hyökkäykselle alisteisia. Elokuussa 2008 Venäjä otti Abhasian ja Etelä-Ossetian viidessä päivässä Georgialta ja nyt Krimin seitsemässä päivässä Ukrainalta. (Ja masinoi Itä-Ukrainan Donetskin ja Luhanskin alueiden päättymättömän ”sisällissodan”. Blogistin välihuomautus.) Valloitusten ”laillistamisessa” se käyttää epävirallisten ”hallitusten” avunpyyntöjä saman kaavan mukaan kuin O.W: Kuusisen Terijoen hallitus talvisodan alussa.”

– Tähän on toki miellyttävää huomauttaa, niin kuin aina huomautan, että hämmästyttävän vähän neliökilometrejä se Venäjä on kuitenkin loppujen lopuksi viimeisen 30 vuoden aikana valloitellut, ainakin ollakseen kovin tehokas ”imperialistinen roistovaltio”. Jotenkin tuntuu, että jos minä olisi ollut Venäjän presidenttinä jo yli 20 vuotta, niin olisin varmasti valloittanut huomattavasti enemmän kuin tämä ihmeellisen saamaton ikuisuuspresidentti. Tai sitten olisin vain joutunut ymmärtämään, että ehkä ei sittenkään viime kädessä kannata. Kasata lisää köyhiä ja kurjia elätettäviksi. Vain ja ainoastaan ”geopoliittisista” syistä.

 

Nato laajenee vain kriisittöminä aikoina

 

”Naton laajeneminen on rauhanomainen ja rauhan oloissa jatkuva prosessi puolustusliiton perustavoitteen mukaisesti, mikä on turvallisuuden ja vakauden lisääminen kautta koko euroatlanttisen alueen. Se toteutetaan laajan eurooppalaisen kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän puitteissa, joka perustuu poliittiselle ja sotilaalliselle yhteistyölle. Naton laajeneminen suo uusille jäsenille yhteisen puolustuksen mukanaan tuomat edut ja yhdentymisen eurooppalaisiin ja euroatlanttisiin järjestöihin.

Nato on alusta asti korostanut, että laajeneminen ei uhkaa ketään. Nato on ollut ja on jatkossakin puhtaasti puolustuksellinen liitto, jonka perimmäisenä tarkoituksena on rauhan ylläpitäminen euroatlanttisella alueella ja turvallisuuden takaaminen sen jäsenille. Kokonaan eri asia on se, mikäli jokin suurvalta tulkitsee, että laajeneminen suuntautuu sitä vastaan, jos se on perinteisesti lukenut kyseiset alueet omaan etupiiriinsä. Nato ei tunnusta tällaisia etupiirejä, vaan ottamalla uusia jäsenmaita (Tietenkin aina vain niiden omasta pyynnöstä) kiistää etupiirien olemassaolon ja estää vieraan suurvallan toimintavapauden niiden alueella.”

– Niin. Ja kuten on lukemattomia kertoja, väsyksiin asti, muistettu kertoa, niin minkään ”kriisin” tai ”konfliktin” tai umpihullujen sodan tuoksinassa Nato ei laajene mihinkään uusiin jäsenmaihin. Koska Nato ei toimi niin. Ja jos esim. joku suomalainen haluaa kuvitella toisin, jonkun olisi hyvä kertoa tälle, että hän on nyt pahasti väärässä.

 

Lopuksi: Jakamatonta ja jaettua turvallisuutta Euroopassa

 

Luvussa ”annetaan vastauksia niihin kysymyksiin, joita edeltävistä luvuista on herännyt. Kirja on tehtävänsä tehnyt, jos se innostaa meitä suomalais-ugrilaisia euroaasialaisen alistumisen sijaan anglosaksiseen älylliseen ponnisteluun”.

Heille, jotka haikailevat ”neuvoa antavaa” kansanäänestystä Naton jäsenyydestä, todetaan tylysti, että ”asiaan liittyy niin paljon ongelmia, että äänestys ei ole realismia”. Asia perustellaan hyvin, mutta ei siteerata enempää nyt, koska puhun tästä itse vähintään yhtä perusteellisesti hieman myöhemmin.

”Eurooppalaisesta Natosta” tai EU:n puolustusyhteistyöstä uneksiville muistutetaan pisteliäästi, mutta täysin aiheellisesti, että Suomen ja Ruotsin ulkoministerit Tarja Halonen ja Lena Hjelm-Wallen saivat jo vuonna 1997 aikaan sen, että EU jäi ilman sotilasliittoa. Mitään EU -puolustusta ei siis ole eikä tule. WEU on lakkautettu virallisesti vuonna 2011. Ja siitä saamme kiittää osittain ihan itse itseämme.

”Suomen haluttomuus tunnustaa Naton jäsenmaille päivänselvät reliteetit ja harhailu oman ”idänpolitiikan” perään ylläpitää Yhdysvalloissakin käsitystä suomettumiskauden jatkumisesta.

On geopoliittinen fakta, että vain Naton jäsenyys siirtää Suomen pysyvästi pois spekulaatioiden piiristä. Olemattoman ”Nato-option” vilautteleminen on pahin skenaario, koska se ylläpitää spekulaatioita ilman, että maalla on minkäänlaisia todellisia turvallisuustakuita. Suomi voi joutua ennakoivien vastatoimien piiriin, jopa ydinasekiristyksen kohteeksi. Venäjän ydinaseoppi on ollut voimakkaan evoluution alainen vuodesta 1997.

Naton jäsenten käyttäytyminen on on täysin ennustettavissa kaikissa tilanteissa, mutta Venäjän ei. Koska Kreml ajattelee dialektiikan kategorioilla, sen maailma jakautuu blokkeihin, oikeastaan vain kahteen blokkiin. Perimmältään kyse on siis siitä, kumpaan blokkiin haluamme rajanaapurin luokittelevan itsemme. Natoa periaatteellisista syistä vastustavien linja altistaa meidät Venäjän sotilaallisen voiman käyttämättömyystakuiden ehdoille. Ehtona olisi sallia kriisin ja konfliktin tilanteessa Venäjän asevoimien toimintavapaus omalla alueellamme.

Jos Venäjä tulkitsee, että Suomen Nato -jäsenyys olisi hyökkäyksellinen toimi Venäjää vastaan, merkitsisi se selkokielellä, että Venäjä katsoo Suomen kuuluvan omaan etupiiriinsä, tavoittelee alueellamme toimintavapautta ja aikoo siis joskus käyttää aluettamme hyväkseen.”

 

XXXXXX

 

Ehkä kauhistuttavinta koko Salomaan kirjassa on tapa, jolla romutetaan – Tuomas Forsbergin ”Nato-kirjan” tavoin – blogistin aiemmin kovin naiivisti vaalima perusteeton kuvitelma siitä, että Suomi olisi hyvinkin voitu viedä Naton jäseneksi viimeistään vuonna 2004, kunhan vain presidentti Ahtisaarelle olisi suotu vielä toinenkin kausi. Yhdessä Suomea ”kaikkiin ytimiin” vieneen pääministeri Lipposen (1995 – 2003) kanssa nämä kaksi kovaa ”oikeistodemaria” olisivat helposti vieneet ”kaikkiin ytimiin menot” päätyseinään asti.

Kaikkea kanssa. Todellisuudessa Suomen ja Ruotsin demareiden Nato -allergiassa ei ole ollut koskaan mitään eroa. Kaikki Suomen Nato -vastustajien itkut siitä, miten ”poliittinen eliitti vie Suomen Natoon kansalaismielipiteestä piittaamatta”, ovat olleet kaikki kuluneet vuosikymmenet pelkkää toisaalta harhaista, toisaalta ehkä hyvinkin tarkoitushakuista, valetta ja olemattoman kuvittelua.

”Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjana on sotilaallinen liittoutumattomuus ja itsenäinen, uskottava puolustus. Minkäänlainen sisäpoliittinen jankutus ei voi tätä linjaa horjuttaa”.
– Puheenjohtaja, pääministeri Paavo Lipponen SDP:n XXXVII puoluekokouksessa helsingin työväentalolla 6.6.1996 –

Sillä lailla. Ilmankos tuli iso puketti punaruusuja Putinilta 80 -vuotismerkkipäivän kunniaksi.

Aina kauhistuttavammaksi menee, kun mennään vielä varhaisempaan historiaan, kun ”SDP pyrki syrjäyttämään keskenään riitelevät kommunistit idänsuhteissa 1970- ja 1980 -luvuilla. Kun Kalevi Sorsa oli sitä mieltä, että Suomen tuli mennä idänsuhteissa pitemmälle kuin Kekkonen ja että Suomenkin tuli jo siirtyä sosialismiin”.

– Ei tästä tämän enempää. Maailmamme oli joskus kauan sitten kovin kummallinen. Ja jotkut ihastuivat siihen kuitenkin niin, että toivoisivat saavansa vielä joskus palata sinne. Kaikeksi onneksi historia noin todellisuudessa harvemmin toistaa itseään, ainakaan aivan sellaisenaan.

 

XXXXXX

 

”Venäjän federaation näkökulmasta Suomi on samassa strategisessa asemassa Pietariin nähden kuin Viro, Latvia, Liettua ja Puola. Täten ne perusteet, mitä Virolla, Latvialla, Liettualla ja Puolalla oli, kun ne liittyivät Naton jäsenyyteen, pätevät myös Suomeen – vaikka emme sitä haluaisi uskoa. Suomalaisessa keskustelukulttuurissa on vain omituisella tavalla saatu vakiinnutettua oletus, että Suomi ei tarvitse Natoa mihinkään, koska se pystyy itsenäisin keinoin parempaan. Väite on todistamaton.

Ulkopoliittista keskustelua ohjattiin vuosina 2000 – 2012 niin, että yleiseksi mielikuvaksi iskostettiin, että Suomi ei voi liittyä Naton jäseneksi, koska Venäjä vastustaa sitä ja ärsyyntyisi siitä ja jäsenyys voisi viedä meidät jopa ”vaarallisiin sotaseikkailuihin”. samalla Nato -linjamme alistettiin Suomen hallituksen päätösvallasta viime kädessä Venäjän federaation hallituksen päätösvaltaan. Nato -jäsenyyden torjumisesta tuli anakronisesti Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan etulinja.”

– Kovin monilla on iskostuneet mielikuvat jo liimautuneet kaikkiin aivojen uurteisiin. Sikäli mikäli uurteita on. Yhdistettynä YYA -ajan kokeneeseen vanhempaan väkeen joukko on jo mittava.

Positiivista ”väestön vaihtoa” kuitenkin tapahtuu koko ajan, kun vanhemmat ikäluokat väistyvät ja uutta väestöä syntyy tilalle ja tulevat äänestysikään. Kävin 12.12. viime vuonna läpi MTS:n ja EVA:n tuoreimpien mielipidetiedustelujen tuloksia. MTS:n kyselyssä Nato -jäsenyyttä vastusti enää 53%, kannattajia ja epätietoista EOS -väkeä oli siis 47%. Evan kyselyssä vastustajia oli enää vähemmistö kaikista vastanneista eli 45%, kannattajia ja EOS -väkeä siis 55%. Jäsenyyden vastustajien määrä oli koko mittaushistorian ylivoimaisesti alhaisin ja suunta näyttäisi olevan hyvin selvä. Ja vieläpä aikana, jolloin koko Nato -jäsenyydestä ei juuri edes keskustella, kun se ei ole (vieläkään) ”millään lailla ajankohtaista”.

Venäjään suhtautui myönteisesti tai neutraalisti vielä 49% yli 65 -vuotiaista, mutta 26 – 35 -vuotiaista enää 20%. Ja loput siis kielteisesti. Mitä juuri pääsinkään sanomasta selvästä suunnasta? Lisäksi on tietysti jännittävää nähdä mitä kuluvan vuoden tapahtumat vaikuttavat seuraaviin mittaustuloksiin.

Ja vielä kun muistetaan, että noissa viimeisimmissä kyselyissä koko Naton kanssa tehtävään sotilaalliseen yhteistyöhön suhtautui myönteisesti 59% suomalaisista, kielteisesti vain 29%. Ja heistäkin ”erittäin kielteisesti” vain 9% eli vähemmän kuin joka kymmenes, niin… Alkaa jo miettiä miten kauan Suomen poliittinen johto pystyy vielä piiloutumaan ”kansalaismielipiteen Nato -vastaisuuden” taakse.

Tekisi mieli ennustaa, että ei ehkä enää loputtoman kauan. Etenkin jos muistetaan, että maan etuakin pitäisi muistaa ajaa. Ja tarkennuksena: oman maan etua, ei joidenkin vieraiden valtojen.

 

XXXXXX

 

Vahva lukusuositus siis VTT Markku Salomaan ”Puhutaan Natosta” -kirjalle. Luulin jo pääseväni näistä Nato -kirjoista, mutta eipäs. Docendo Oy:tä neuvottiin vielä lukemaan Suomen entisen Moskovan suurlähettilään, Hannu Himasen, kirja ”Länttä vai itää -Suomi ja geopolitiikan paluu” (2017).

Luetaanpa siis ja kommentoidaan vielä sekin seuraavaksi. Lupaan että lyhytsanaisemmin kuin nyt.

 

+10

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu