Sodan voittava Ukraina ei tule saamaan kaikkea haluamaansa. Kannattaako kaikkea halutakaan?

Aina olisi mukavampi kirjoittaa pelkästään mukavista asioista positiivisesti kuin ikävistä asioista negatiivisesti. Valtavan monet suomalaiset tosin tuntuvat olevan – ainakin tätä Puheenvuoroa lukiessa – täsmälleen päinvastaista mieltä.

Kun ”Putin sitä ja Trump tätä. Ja entäs se Erdogan! Ja Orban! Ja kamalat persut! Ja koko maan perikatoon ajavat seinähullut punavihreät! Kyllä ei ole nyt meillä hyvin asiat. Ja aina vain huonommaksi menee…”

Helsingin Sanomat kertoi juuri taannoin, että ”Ehdokkaat (6 kpl) kirjallisuuden Finlandia-palkintojen saajiksi oli julkistettu. Valintalautakunnan mukaan tarjolla oli paljon dystopiaa ja synkkiä visioita tulevaisuudesta”. No, kaunokirjallisuuden palkinnon saikin sitten, tietysti, romaani nimeltä ”Hävitys”, joka kertoo kuulemma ”ei koulukiusaamisesta vaan pikemminkin kouluväkivallasta”.

Sillä tavallahan se on normisuomalainen rakennettu: mitä kamalampaa sen hykerryttävämpää. ”Ydinsotahan tässä nyt on ilmeisesti ihan kohtapiakkoin tulossa. Ei voi enää mitään. No, maailmanloppuhan se tässä olis muutenkin kaiken paree.”

Hulluimmasta päästä meitä yritetään pelotella jonkun Venäjän meitä kohtaan suuntaamilla sotatoimilla, jotka olemme sitten ihan itse aiheuttaneet, lähtemällä hosumaan itsellemme täysin turhaa ja tarpeetonta Nato -jäsenyyttä, pettäen siten kauhealla tavalla Venäjän ystävällismielisen luottamuksen meidän tervehenkiseen ”puolueettomuuteemme”. Nämä jutut ovat ilahduttavasti viime aikoina jo aavistuksen verran vähentyneetkin, mutta tuskin tulevat täysin loppumaan koskaan.

No, tulevia hirveyksiä ja kauheuksia tai olemattomia harhoja ja hullutuksia. Aika näyttää. Nyt yritetään kuitenkin kirjoittaa ikävistä asioista realistisesti, positiivisen perusvireen kautta. Katsotaan onnistuuko ollenkaan.

Tässä esitetyt näkemykseni ovat nyt vain ns. ”maallikon” käsityksiä. Takana on toki hyvin tiivis niin sotilaallisen kuin poliittisenkin tilanteen seuranta ihan sieltä helmikuulta asti, ulkomaisista lähteistä hieman vähemmän, mutta tarpeen vaatiessa toki sieltäkin. Ainakin aikaa on saanut kulumaan, jopa niin, että kaikki muu lukeminen on kuihtunut suorastaan syntisen vähiin. Siispä: ei erityisen pragmaattisesti, mutta hartaasti pohditulla maalaisjärjellä:

Mitä Ukraina haluaa?

Presidentti Volodymyr Zelenskyi julkisti marraskuun puolimaissa Ukrainan rauhanehdot. Luetellaan ne tässä nyt ihan kertauksena. (IS/15.11.) Tämä on se Ukrainan määrittelemä ”rauhan kaava”:

1. Säteily- ja ydinturvallisuus

Venäjän on välittömästi vedettävä taistelujoukkonsa pois Zaporizzjan ydinvoimalaitoksen alueelta. (Joidenkin, vielä vahvistamattomien, tietojen mukaan näin olisi ehkä jo tapahtumassa.) (?)

2. Elintarviketurvallisuus

Ukraina kykenee viemään 45 miljoonaa tonnia viljaa tänä vuonna. Huomattava osa viennistä on suunnattava eniten kärsiviin maihin. (Tämä lienee Ukrainan itsensä päätettävissä, mikäli Venäjä antaa viennin jatkua häiriöittä.)

3. Energiansaannin varmuus

Mikäli Venäjä pyrkii riistämään Ukrainalta, Euroopalta ja kaikilta maailman energiankäyttäjiltä ennustettavuuden ja hintavakauden, vastauksena pitää Venäjän vientihinnoille määrätä rajoituksia. (Öljyn hintakattohan asetettiin jo. Tosin nyt puolta ylemmäs kuin esim. Ukraina ja Puola olivat vaatineet. Kaasun hintakatosta päästiin sopuun maanantaina. Astuu voimaan helmikuun puolivälissä.)

4. Kaikkien vankien ja pakkosiirrettyjen vapauttaminen

On saavutettava yksimielisyys siitä, että ainoa realistinen tapa vapauttaa vangit on ”kaikki kaikista”. Vapautuksen pitää koskea myös kaikkia Venäjälle pakkosiirrettyjä lapsia ja aikuisia. (Itsestään selvä asia. Mitenkään toisin ei luonnollisestikaan voida toimia. Tosin Venäjän ”Lebensborn -politiikan” kaikkia lapsiuhreja tullaan tuskin koskaan löytämään tai ainakaan palauttamaan.)

5. YK:n peruskirjan täytäntöönpano ja Ukrainan alueellisen koskemattomuuden palauttaminen

Venäjä on selkeästi rikkonut YK:n peruskirjan toista artiklaa. Hyökkääjän kanssa ei pidä tehdä kompromisseja, eikä tämän ehdon noudattamisesta voi neuvotella.

6. Venäjän joukkojen vetäytyminen ja vihollisuuksien lopettaminen

Venäjän on vedettävä kaikki joukkonsa ja sotilaalliset muodostelmansa Ukrainan alueelta. Ukrainalle on palautettava rajansa valvonta koko valtiorajan pituudelta. (Kohdat 5. ja 6. käsitellään erikseen. Vielä nyt vaikuttaa siltä, että Ukraina voi saavuttaa tavoitteensa vain lyömällä hyökkääjän kaikilla yhä miehitetyillä alueilla.)

7. Oikeuden palauttaminen

Kansainvälisen yhteisön on tuettava erityistuomioistuimen perustamista selvittämään Venäjän aggressioon liittyviä rikoksia ja kansainvälisen mekanismin luomista sodan aiheuttamien vahinkojen korvaamiseksi. Korvauksiin on käytettävä Venäjän varoja. (Myös kohta 7. erikseen. Tästä nousee jo esiin kaksikin vuorenkorkuista ongelmaa, joista ehkä vain jälkimmäiseen voi löytyä ratkaisu.)

8. Ympäristötuhon estäminen

Kaikkien sodasta johtuvien ympäristövahinkojen torjumiseksi on löydettävä yhteiset keinot.

9. Eskaloitumisen estäminen

On pidettävä kansainvälinen kokous sodanjälkeisestä turvallisuusarkkitehtuurista euroatlanttisella alueella. Siihen on sisällyttävä turvatakuut Ukrainalle.

10. Sodan lopettamisen kirjallinen vahvistaminen

Kun kaikki rauhaan tähtäävät toimet on pantu täytäntöön ja turvallisuuden ja oikeuden palauttaminen on alkanut, osapuolten on allekirjoitettava asiakirja sodan päättämisestä. (Kohdat 9. ja 10. myös erikseen.)

Ketä asuu missäkin ja kuinka paljon?

Tuoreimman, viime viikkoisen, mielipidekyselyn mukaan 87% ukrainalaisista vastustaa KAIKKIA alueluovutuksia rauhan ehtona. (HS/18.12.) Loput 13% olisivat siis joko valmiita luopumaan jostakin tai eivät ole osanneet sanoa. Suuri enemmistö siis kuitenkin haluaa, että Ukrainalle palautetaan vuosien 1991-2014 rajat, Krimiä ja Donbassin ”kapinallisalueita” myöten.

Tietojen kaivaminen Ukrainan kieli- ja väestösuhteista oli hieman työlästä ja pieniin ristiriitaisuuksiinkin törmää, mutta kokonaiskuvan sai lopulta muodostumaan helposti.

Ukrainan 44 miljoonan väestöstä oli ennen nykyistä sotaa 17% venäjänkielisiä (17% X 44 : 100 = 7,48 miljoonaa, pääosin itä- ja eteläukrainalaisia ja Krimin väestöä.) Tästä 44 miljoonasta on elänyt Venäjän miehitysvallan alla jo vuodesta 2014 yhteensä seitsemän miljoonaa, 2,35 miljoonaa Krimillä ja 4,65 miljoonaa Donbassin Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa”, joilta on ”evakuoitu” noin 700.000 ihmistä lähinnä Venäjän Rostovin alueelle jo viime talvena, ennen hyökkäystä.

Krimin väestöstä oli vuoden 2014 (venäläisessä) väestönlaskennassa

65% venäjänkielisiä
16% ukrainankielisiä ja
12% tataareja
= 93%

Krimin Venäjä valloitti Turkilta vasta vuonna 1783. (Siis vain 25 vuotta aiemmin kuin Ruotsilta Suomen.) Siitä pitäen aluetta on venäläistetty voimallisesti, ja nykyään jo mahdollisimman täydellisesti, katukylttejä ja ravintoloiden ruokalistoja myöten.

Ukrainan väestöstä oli aikaisemman väestönlaskennan mukaan vuonna 2001:

– Ukrainankielisiä: 77,5% (37.451.693)
– Venäjänkielisiä: 17,2% (8.334.141)
– Valkovenäläisiä: 0,6% (275.763)
= Yhteensä 95,3%
Muita kansallisuuksia yhteensä 4,7%, mm. Krimin tataareja 0,5% (248.193). Koko väkiluku: 48.416.000. (!) Ukrainan tilastokeskuksen arvio 1.1.2017 (ilman Krimiä) 42.584.542. (!)

Ukrainankielisten osuus väestöstä oli vuoden 2001 väestönlaskennassa:

– Luhanskin alueella: 58%
– Donetskin alueella: 56,9%
– Zaporizzjan alueella: 70,8%
– Hersonin alueella: 82%
– Krimillä: 24,3% (Vrt. Venäjän väestönlasku v.2014: 16%)
– Neljällä muulla alueella: 62,8 – 79,3%
– Lopuilla 16 alueella: 80,5 – 97,3%

Venäjänkielisten enemmistö on siis ollut kaikista Ukrainan alueista vain Krimillä.

XXXXXX

Etelä-Donbass oli jo Neuvostoliiton aikoina maan tärkein hiilikaivosalue ja nykyäänkin alue on koko Ukrainan tiheimmin asuttua, kaupungistuneinta ja teollistuneinta aluetta. Paras mahdollinen ryöstösaalis siis! Venäjän Donbassiin luomien nukkehallintojen pääkaupungit ja koko väkiluvut:

– Donetsk: (entinen Aleksandrovka, Yuzivka, Hughesovka, Stalin, Stalino) Ukrainan viidenneksi suurin kaupunki v.2001, arvioitu väkiluku 901.000 (v. 2022), koko ”metropolialue” yli kaksi miljoonaa. (v. 2011).
Koko vuonna 2014 vallatun alueen väkiluku: 2,220.000 (v. 2019). ”Itsenäisyysjulistus” 7.4.2014.

– Luhansk: (entinen Voroshilovgrad vv. 1935-1958 ja 1970-1990) Väkiluku: 425.000 (v. 2013) (Mariupolin kokoluokkaa).
Koko 2014 vallattu alue: väkiluku 1.485.000 (v.2019). (1,2 miljoonaa v. 2014) ”Kansantasavalta” perustettu 27.4.2014.

Yhteensä:
2.220.000
+1.485.000
=3.705.000 (Poikkeaa siis tuosta aiemmasta arviosta: 4.650.000)

XXXXXX

Väestösuhteista millään Ukrainan alueilla ei sodan jatkuessa ole tietenkään mahdollistakaan antaa enää tarkkoja arvioita, mutta katsotaan vielä kaikkien neljän ”Venäjän valtioalueeseensa ikuisiksi ajoiksi liittämän” Ukrainan oblastin kokonaisväkilukua:

– Herson: 1.016.707 (v. 2021), pääkaupunki: 283.649 (v. 2021)
– Zaporizzja: 1.638.462 (v. 2021), pääkaupunki: 710.052 (v. 2022)
– Luhansk: 2.128.000 (v. 2021)
– Donetsk: 4.100.280 (v. 2021)

Koko eteläisin Ukraina on siis ollut jo valmiiksi varsin harvaan asuttua aluetta, samoin kuin Luhanskin pohjoisosatkin. Hersonin ja Zaporizzjan alueista Venäjän hallussa on nyt valtaosa, mutta ei pääkaupunkeja, Luhanskin alue liki kokonaisuudessaan ja Donetskin alueesta hieman yli puolet. Uusiin aluevaltauksiin Venäjä on pystynyt kymmenen kuukauden hyökkäyksillä käytännössä vain keväällä etelässä, Mariupolin suunnalla, ja alkukesästä Severodonetskin/Lysytshanskin seudulla.

Jos arvioidaan, että Venäjän miehitysvallan alle on jäänyt viime helmi-maaliskuun taitteen nopeassa etenemisvaiheessa puolet Hersonin ja Zaporizzjan alueiden väestöstä, puolet Pohjois-Luhanskin väestöstä ja pari sataa tuhatta henkeä Donetskin Mariupolin alueella, se olisi 500.000 + 800.000 + 300.000 + 200.000 = 1,8 miljoonaa Ukrainan kansalaista niiden aiempien seitsemän miljoonan lisäksi.

Sitten muistamme vielä, että Ukrainasta ulkomaille paenneita oli UNHCR:n mukaan 6.12. jo 7.832.493. (Tilapäisen suojelun piiriin Euroopassa rekisteröity 4.805.531.) Puolassa ukrainalaispakolaisia on yli 1,5 miljoonaa, Saksassakin yli miljoona. Määrät eivät ole marraskuulta juuri enää kasvaneet.

Ja sitten voidaan harrastaa hieman vähennyslaskua: 44 miljoonaa miinus seitsemän miljoonaa = 37 miljoonaa. Miinus 1,8 miljoonaa kuluvan vuoden alusta = 35,2 miljoonaa. Miinus kahdeksan miljoonaa ulkomaille paennutta = 27,2 miljoonaa. Eli sitä 141 -miljoonaisen Venäjän invaasiota vastaan ei taistele 44 miljoonaa vaan enää runsas 27 miljoonaa ukrainalaista.

Lasketaan tähän vielä päälle kuusi ja puoli miljoonaa maansisäistä pakolaista, niin luvuista alkaa hahmottua Venäjän hyökkäyksen Ukrainalle aiheuttaman hirvittävän tuhon laajuus. Ei ihmekään, että maan jo ennestään alhainen bkt on putoamassa puoleen viime vuodesta.

Mutta. Miljoona-armeija on jo aseissa, siitä arviolta kolmannes kerrallaan etulinjassa. Jos tai kun maan oma sotatarvike- ja ammustuotanto toimii ja lännen apu ei hyydy (ja mihin se nyt enää hyytyisi, kun on koko ajan vain vahvistumassa ja monipuolistumassa?), Venäjälle ei hevin jää mahdollisuuksia edetä merkittävästi enää minnekään Ukrainan alueille. Ukrainan armeija on jo onnistunut vapauttamaan 54% hyökkääjän helmikuusta alkaen valloittamista alueista. Vielä 18% koko Ukrainasta on vapauttamatta. Jokohan ensi vuonna? Eiköhän.

Ai että miten niin kannattaako kaikkea halutakaan?

Olen luonnollisesti ukrainalaisten (ja suomalaisten) suuren enemmistön kanssa täysin samaa mieltä siitä, että Ukrainan pitää saada takaisin vuosien 1991-2014 kansainvälisesti tunnustetut rajansa. Siis mukaan lukien Krimin niemimaa ja ne Donbassin keinotekoiset ”kapinallisalueet” tai ”kansantasavallat”. Eri asioita ovat sitten A.) Mikä on sotilaallisesti mahdollista ja B.) Mikä on poliittisesti ”järkevää” eli tarkoituksenmukaista.

Jos lähdetään siitä optimistisesta olettamuksesta, että Venäjän jo kymmenen kuukautta murjottujen vakinaisen väen joukkojen, palkkasoturien, vankilarekryyttien ja muiden ”vapaaehtoisten” tueksi jo toimitetut 150.000 reserviläistä ja ensi vuoden puolella ”lihamyllyyn” työnnettävät toiset 150.000 eivät riitä pysäyttämään Ukrainan kuluvan talven ja/tai tulevan kevään vastahyökkäyksiä, vaan joukot on vedettävä Krimille ja ”kapinallisalueille”. Entä sen jälkeen?

Jos Ukraina pystyy valtaamaan vielä pian yhdeksän vuotta Venäjän miehitysvallassa olleet alueensa, hyvä niin. Venäjän ei ainakaan tarvitse pelätä, että ukrainalaiset tulisivat vielä rajan yli. Eivät tule. Yhtä vähän tulevat kuin ovat tulleet aiemmin Kiovan, Tshernihivin, Sumyn tai Harkovankaan suunnalla. Eivät tule, koska ukrainalaisia ei kiinnosta vähääkään hyökätä Venäjälle. Ja koska Venäjälle ei edes voi hyökätä. Koska atomipommi. Muun väittäminen on sitten sitä putinistisinta propagandaa sieltä lapsellisimmasta päästä. (Sitäkin toki kuulee, meilläkin, aina tuolloin tällöin. Joku saattaa jopa uskoakin.)

Jos taas käykin niin, että Ukraina ei pystykään jatkamaan etenemistään Krimille ja/tai alkuperäisille ”separatistialueille”, syynä esim. Venäjän päätös käyttää kemiallisia aseita tai taktista ydinasetta (hyvin epätodennäköistä) tai päätös marssittaa rintamalle loputkin saatavilla olevasta reservistä eli vieläkin yli miljoona miestä, vähääkään välittämättä siitä kaatuuko ja haavoittuuko heistäkin puolet tai kaikki… Silloin Ukrainan poliittisen johdon ja sodanjohdon voisi olla hyvä miettiä mikä kannattaa ja mikä ei.

Putin itse katsoo tietenkin ensisijassa puolustavansa omia ”venäläisiään” tai ”uusvenäläisiään” jossakin ihmeellisessä ”Novorossijassa”. Ihan oikeita venäläisiä, jotka hän on ihan itse ”luonut” valtansa alle haalimistaan venäjänkielisistä ukrainalaisista. Plus täysin olemattomaan ja kuviteltuun ”ukrainalaisuuteensa” hurahtaneista ukrainankielisistä ”uudelleenkoulutettavista”. Vähän niin kuin jollakin A. Hitlerillä oli omat itävaltalaisensa, sudeettisaksalaisensa ja kaikki muutkin ”volksdeutschet”

Ja tästä tullaan siihen ”väestöongelmaan” tai oikeammin Venäjän hyvin aktiivisesti luomaan propagandaongelmaan. Venäläisvalmisteinen vuosien disinformaatiokampanja on alusta pitäen rummuttanut Ukrainan sotaa jonkinlaisena ”Ukrainan sisällissotana”, jossa Venäjä on tullut vain hyväntahtoisesti ”auttamaan” sorrettujen ja kansanmurhan yms. kohteina olleiden ”ukrainanvenäläisten” oikeutettua ”kansannousua” Kiovan säälimättömän natsihallinnon kauheita hirmutöitä vastaan.

Toki Ukrainassa on ollut jo yhdeksän vuotta sitten huomattava vähemmistö ”Anti-Maidanilaista” ja venäjämielistä väestöä, ainakin siellä venäjänkielisen vähemmistön keskuudessa. Ilman Venäjän sotilaallista väliintuloa he tuskin kuitenkaan olisivat pystyneet mitään ”sisällissotaa” aloittamaan, mutta niin kävi kuin aikoinaan kävi.

Vuoden 2014 keväästä helmikuuhun 2022 Itä-Ukrainan ”pienimuotoisessa” sodassa ehti tulla arviolta 13.000 kuolonuhria (yhteensä molemmin puolin) ja Donetskin ja Luhanskin ”kansantasavalloissa” on toteutettu miespuolisen väestön pakkovärväyksiä sotaan juurikin sitä Kiovan keskushallintoa vastaan koko sodan ajan, kuluvana vuonna yhä vain kiihtyvällä tahdilla. (Krimillä vastaavaa on tapahtunut ilmeisesti huomattavasti vähäisemmässä määrin tai ei juuri ollenkaan.) (?)

Koko Krimin ja ”kansantasavaltojen” väestö on väistämättä ollut vuodesta 2014 lähtien varmasti myös mahdollisimman täydellisesti venäläisen ”tiedon”välityksen varassa. Olipa tuota väestöä nyt sitten se kuusi tai seitsemän miljoonaa, heidän ”venäjämielisyytensä” kehittymiseen ja jalostamiseen on kyllä jo ehditty käyttää kaikki mahdolliset keinot mitä Moskovassa on ikinä keksitty.

Voisiko tämän Ukrainan väestönosan nykyisistä mielipiteistä (kuuluako mieluummin Venäjään vai Ukrainaan?) edes ottaa mitenkään selvää?

– Venäjän ”separatistialueille” kyhäämä hallinto ei luonnollisestikaan voi mitään äänestyksiä järjestää. Tai tietysti voisi, mutta niiden tuloksia ei tietenkään uskottaisi missään muualla kuin Venäjällä.

– Taas sitten jos alueet olisivatkin jo Ukrainan takaisin valtaamia? Ehkä jokin YK:n tai ETYJ:n toimeenpanema ja valvoma äänestys voisi olla mahdollinen. Ellei sitten Venäjä olisi järjestänyt valtavaa propagandasirkusta ”evakuoimalla” (toisin sanoen pakkosiirtämällä) alueiden koko väestön ”turvaan” Venäjälle, väestöä uhkaavan kauhean kansanmurhan alta.

– Tai entä jos jo valmiiksi Venäjään päin kallellaan oleva väestö (?) äänestäisikin (siis ihan YK:n/ETYJ:n järjestämissä vaaleissa) 60 – tai vaikka 90 -prosenttisesti Venäjään kuulumisen puolesta? No, se olisi ollut sitten turha vapautus, jos kansaa ei kiinnostakaan mikään muu kuin ”venäläinen vapaus”.

Ongelmahan on nyt vähän siinä, että me emme yhtään tiedä mitä ne krimiläiset ja ne ihmeelliset Donbassin ”kapinalliset” ja kansalaiset yleensä oikeasti ajattelevat. Rakastavatko he todella sitä Venäjäänsä ihan kerrassaan uber alles in der Welt? Vai ajattelevatko mahdollisesti sittenkin jotain aivan muuta? Asiasta olisi tietysti hyvä ottaa selvää, jos se vain olisi mahdollista.

Tämän pohdinnan peruslähtökohtana oli nyt vain huoli Ukrainan tulevastakin sisäisestä yhtenäisyydestä. Siitä, että Ukrainaan ei jää mitään ”potentiaalisia separatistialueita”, joiden väestö olisi tulevaisuudessakin vastaanottavainen uusille ”kansannousuille” ja ”kapinoille”, joita Venäjän olisi taas helppoakin helpompi lähteä lietsomaan ja tukemaan, tietenkin myös aseellisesti.

”El bueblo unido jamas sera vencido”. (Yhtenäistä kansaa ei voi voittaa.) Tai ainakin se on hyvin vaikeaa, kuten nytkin on nähty. Paljon helpompi on horjuttaa maata ja kansaa, jonka laidoilla elää monimiljoonainen, mahdollisesti ”sisällissotaintoinen” vähemmistö, joka on jo tehokkaasti kasvatettu ja koulutettu vihaamaan juuri sitä muuten yhtenäisen maan keskushallintoa ja koko valtaväestöä.

Venäjän primääritavoitteena on viimeiset 10 kuukautta ollut vallata Ukraina, vaihtaa sen johto ja alistaa koko maa ja kansa Moskovan keskusvallan kontrolliin. Venäjän sekundäärinen tavoite on ollut (päätavoitteen murennuttua jo sodan alussa) yrittää pitää hallussaan edes se osa Ukrainasta mitä valloituksista on vielä jäljellä, ja pyrkiä vaikuttamaan siihen, että Ukraina olisi mahdollisimman heikko, mielellään tietysti vaikka kokonaan demilitarisoitu, hajanainen, haavoitettu, peloteltu ja mahdollisimman irti kaikesta länsi-integraatiosta. Siis mahdollisimman yksin ja unohdettu. Jotta maan liittäminen Venäjän imperiumiin olisi taas mahdollista, vaikka sitten joskus vähän paremmalla ajalla.

Ja juuri tästä syystä Ukrainan on keskityttävä olemaan vahva ja yhtenäinen. Sitä tavoitetta ei ehkä palvele kuuden, seitsemän miljoonan epäluotettavan, kapinaintoisen ja hurmioituneen venäjämielisen kansalaisen haaliminen takaisin valtioyhteyteen. Horjuttamaan Ukrainan sisäpolitiikkaa ja asemaa maailmankartalla iankaikkisesta iankaikkiseen. Jotenkin epäilyttää, että ei ehkä välttämättä kovin hyvin palvele.

Älköön tästä nyt kukaan suomalainen tai ukrainalainen mieltään pahoittako. Tämä oli vain yksi mieleen juolahtanut ajatus. Ihan hyvällä minä. Ja vain ja ainoastaan Ukrainan itsensä parhaaksi.

Sotarikolliset ja sotakorvaukset

Tässä käsitellään nyt lyhyesti se Ukrainan rauhanehtojen kohta 7. On toki luonnollista ja ehdottoman välttämätöntä, että Venäjän lukemattomat sotarikokset tullaan käsittelemään joko jossakin EU:n perustamassa ja YK:n tukemassa erityistuomioistuimessa tai vaihtoehtoisesti Haagin kansainvälisessä sotarikostuomioistumessa.

Yhtä ”luonnollista” lienee kuitenkin myös se, että yhtäkään sotarikoksiin syyllistynyttä tahoa ei päästä tuomitsemaan kuin poissaolevana. Vladimir Putinista viimeiseen Butshan raiskarimurhaajaan.

Vaikka näkisimme huomisesta alkaen hämmästyttävän tapahtumaketjun, jossa presidentti Putin siirretään hienovaraisesti syrjään, ja väliaikainen sotilashallinto vetää venäläisjoukot Ukrainasta (varmaankin Krimiä ja ”kansantasavaltoja” lukuun ottamatta), solmii Ukrainan kanssa rauhansopimuksen ja määrää syksylle 2023 täysin vapaat vaalit, joissa kaikkien yllätykseksi Yhtenäinen Venäjä kärsii duuman vaaleissa murskatappion ja presidentiksi nousee poliittisten vankien kuningas, nationalisti Aleksei Navalnyi tai maanpakolaisten kuningas Mihail Hodorkovski… Niin ei sittenkään. Haagissa tuomitaan vain poissaolevia venäläisiä, ei läsnäolevia.

Aivan kuten siellä ei tuomita ketään amerikkalaisiakaan eikä sen puoleen kiinalaisiakaan. Koska olkoon vain oikeus sokea. Yleinen ja yhtäläinen se ei kuitenkaan kaikille ole.

Ei ollut mukavaa kirjoittaa tätä, ei ollenkaan. Mutta vähemmänpä minä olen täällä ennenkään puhtaasti huvikseni ja ilokseni kirjoitellut. No, maailma on epätäydellinen paikka, ja sen kanssa on vain pakko elää. (Tai kuten joku oikein viisas on joskus sanonut: realiteettien tunnustaminen on viisauden alku.)

XXXXXX

Juuri joulukuun alussa uutisoitiin, että EU on luomassa suunnitelman ja ”rakenteen”, jolla Venäjän jäädytetyt varat saadaan takavarikoiduiksi ja käyttöön nykyistä tehokkaammin ja voidaan ohjata Venäjän hyökkäyksen aiheuttamien tuhojen korjaamiseen Ukrainassa. Koskee paitsi Venäjän keskuspankin niin myös oligarkkien jäädytettyjä varoja.

Yksityisiä, EU:n pakotelistalle joutuneiden, V.Putinia tukeneiden henkilöiden, varoja on jäädytetty vain noin 19 miljardin euron edestä. Sen sijaan Venäjän keskuspankin varoja EU ja G7 -maaryhmä ovat jäädyttäneet vähintään 300 miljardin euron edestä.

Maailmanpankki arvioi jo toukokuussa, että siihen mennessä Venäjä oli jo tuhonnut Ukrainan rakennuksia, teitä, siltoja ja muuta infrastuktuuria noin 350 miljardin euron edestä. Viime viikkoina Venäjä on keskittynyt muun muassa sähkönjakelun lamauttamiseen, ja komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen arvioikin lausunnossaan, että tuhojen määrä nousee jo 600 miljardiin euroon. (HS/1.12.)

Sivumennen huomautettakoon, että koskapa Venäjä (ja mikään Venäjän tulevakaan hallinto) ei varmaankaan tule vapaaehtoisesti korvaamaan ruplaakaan Ukrainassa aiheutetuista vahingoista, olisi siunauksellista, että myös ja varsinkin V.Putinin henklökohtaisesti omistamat miljardit onnistuttaisiin kaivamaan esiin ja lisäämään Ukrainan jälleenrakennuspottiin. Pappa itse ei rahojaan enää eläkeläisenä datshallaan (tai vaihtoehtoisesti ylellisessä saattohoitopaikassaan) mihinkään tarvitse. Ukrainalaiset tarvitsevat, ja ehkä vielä kiittävätkin. Pitkin hampain ehkä, mutta kiittänevät kuitenkin.

Rauhansopimus ja ”turvatakuut”

Ukrainan rauhanehtojen kohdat 9. ja 10. Tiivistetysti: Ukrainalle voi kelvata vain sodan päättävä rauhansopimus ja täydellinen riippumattomuus Venäjästä ja sen etupiiri- ja ylivaltaunelmista.

Mitä Zelenskyi on sitten tarkoittanut ”kansainvälisellä kokouksella sodanjälkeisestä turvallisuusarkkitehtuurista euroatlanttisella alueella” tai Ukrainalle annettavilla ”turvatakuilla”? Jäi kovin hämäräksi. Ainakin Venäjän Ukrainalle antamilla turvatakuilla on ollut tähänkin asti lähinnä käytetyn vessapaperin arvo.

Aloittamallaan hyökkäyssodalla Venäjä on nyt ainakin jo tuhonnut Venäjän ja Ukrainan läheiset suhteet todennäköisesti vuosikymmenten ellei sukupolvien ajaksi ja työntänyt Ukrainan niin länteen, että sitä ei olisi vielä vuosi sitten osattu ehkä kuvitellakaan. Ilman Nato -jäsenyyttäkin Ukraina tulee olemaan ainakin vahvasti ns. Major Non Nato Ally -statuksen maa joka, jos tai kun huolehtii omasta vahvasta puolustuksestaan, tietää saavansa vastakin vankkaa tukea läntisiltä järjestöiltä. Nato -jäsenyyteen ja varsinkin EU -jäsenyyteen voi olla matkaa, mutta ainakin Ukrainalla on tie, tavoite ja tahtotila hyvin selkeästi valmiina.

XXXXXX

Yhä vieläkin kuulee meilläkin puhuttavan täysin hulluja asioita aiheesta miten ”lännen resurssit auttaa Ukrainaa alkavat jo ehtyä”. Kun todellisuudessa lähes kaikkien EU- ja Nato -maiden tähänastinen sotilas- ja muu apu Ukrainalle on ollut hävettävän minimalistista. Joku paljon parjattu Saksakin on toki antanut sotilasapuakin USA:n ja Iso-Britannian jälkeen kolmanneksi eniten, mutta silti Saksankin apu on ollut vain mitättömät 0,14% maan koko bruttokansantuotteesta. Vertailun vuoksi: Iso-Britannia: 0,26%, Suomi: 0,11%, Ranska: 0,05%, Italia: 0,025%. (Sic!)

Paasasin juuri tuossa marraskuun alussa aiheesta ”Lännen apu Ukrainalle ei itsessään ´väsytä´ yhtään ketään”. Paasaisin lisääkin, jos jaksaisin. Ehkä on kuitenkin vähemmän rasittavaa uskoa, että aivan kaikkein hulluimpia venäläislähtöisiä väitteitä ei Suomessakaan jaksa kovin moni enää uskoa. Kun numerot puhuvat kyllä puolestaan. Rahaa on eikä se ole todellakaan loppumassa keneltäkään. Ei ainakaan jonkun Ukrainan auttamisen tähden.

Kaikista sodankäynnissä kohtaamistaan ongelmista ja monialaisesta resurssipulastaan huolimatta on kuitenkin tunnustettava, että Venäjälläkin on toki varaa käydä aloittamaansa sotaa vielä vaikka vuosikausia – siis jos nykyhallinto ja vaikka jokin tulevakin hallinto katsoo, että siinä on edelleen vain jotain järkeä, ja että sillä voisi olla ns. pitkässä juoksussa jotakin ihanan imperialistista etua saavutettavissa.

Kun miljoonakin kaatunutta on vain miljoona kaatunutta, ja eivätköhän ne burjaatit ja tshetsheenit synnytä koko ajan lisääkin tykinruokaa. Ja jos kansalaisetkin istuvat vain kuin mykät kakalla ja korkeintaan osaavat toivoa vain lisää ja paremmin sujuvaa sotaa.

Jos ja jos. Toivoa toki sopii, että ajan kanssa se, joka kasaa päälleen ylivoimaisesti eniten vahinkoa, ymmärtää lopulta lopettaa sen vahingon tuottamisen, niin itselleen kuin muille.

Kaikki sodat loppuvat joskus. Kolmekymmentävuotinen sotakin loppui viimein Westfalenin rauhaan armon vuonna 1648. Ja satavuotinen sota (1337-1453) päättyi myös aikanaan. Ilman rauhansopimusta, mutta päättyi nyt kumminkin.

Ikuisia sotia ei siis ole. Jotain hyvääkin tässä maailmassa sentään.

Niin, ja tuota joulua kans. Sekin vielä.