Ulkopoliittinen instituutti: Venäjän vaikutusvalta ”lähiulkomaissaan” jatkaa rapautumistaan

Tämäkin tärkeä kirjoitus oli vähällä mennä ohi. Aivan sattumalta huomasin linkin tänne erään viime torstaisten Ylen verkkouutisten yhden kirjoituksen yhteydessä.

Kyseessä oli siis Suomen Ulkopoliittisen instituutin tuore analyysi (FIIA Briefing Paper: 321 / November 2021), otsikolla ”Three decades of Russian policy in the European part of the post-Soviet space: Swimming against the current”.

Löytyi koko teksti ihan pdf:nä, kummallista kyllä vain englanniksi. Etusivun johdanto oli pääsivulla jo suomeksi, mutta vähän huonosti käännettynä sekin. Ja saatteena luki, että: ”Katsaus on suunnattu laajalle lukijakunnalle”. No, suuntaa siinä nyt mitään, jos kukaan ei tiedä koko katsauksesta mitään.

Ja tässä vaiheessa hätiin rientää tarkkasilmäinen blogistinne, joka hetken harkittuaan päätti, että katsauksesta on hyvä laatia referaatti edes tänne Puheenvuoroon. Koska ”tieto on valtaa” ja aina on hyvä tietää kaikenlaisia asioita. Koska silloin kuvittelee vähemmän olemattomuuksia.

 

Johdanto

 

”Venäjän onnistunut suurvalta-aseman tavoittelu ja tämän tunnustaminen lännessä edellyttävät, että Venäjä tulee säilyttämään johtavan aseman etenkin Neuvostoliiton jälkeisissä Euroopan valtioissa.

Vladimir Putinin valtaannousun myötä Kreml on johdonmukaisesti pyrkinyt kumoamaan aiemman kehityssuunnan, jossa Venäjän alueellinen valta on heikentynyt. Yksi tämän linjan vaikutuksista ilmeni siinä, että Venäjän ja lännen välinen kilpailu ”yhteisellä naapurustolla” muuttui avoimeksi ”nokitteluksi” Venäjän liitettyä Krimin niemimaan itseensä vuonna 2014.

Venäjän aluepolitiikka on ristiriidassa rakenteellisten muutosten kanssa. Aktivismi ei riitä tasapainottamaan muutoksia suostuttelevin tai pakottavin keinoin. Lopputuloksena Venäjän alueellinen vaikutusvalta ja sen houkuttelevuus yhteiskunnallisena toimijana ja turvallisuudentuojana jatkavat rapautumistaan 30 vuotta Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen.

Venäjällä on yhä alueellista vaikutusvaltaa, mutta se tuskin tulee kasvamaan ajan myötä. Moskovalla on entistä useammin vaikeuksia saavuttaa tavoitteensa. Samalla kun Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen syntyneet valtiot hangoittelevat Venäjän vaikutusyrityksiä vastaan, myös lännen ulkopuoliset toimijat asettavat uusia haasteita Venäjälle.”

 

Venäjän vaikutusvallan jatkuva väheneminen

 

Kun neljän eri maan kansalaisilta on kysytty mielipidettä oman maan ulkopoliittisesta suuntauksesta, muutos on selvästi nähtävissä. Valko-Venäjällä on kysytty: ”Mikä unioni olisi mielestänne parempi Valko-Venäjän kansalle -EU vai Venäjä?”. Georgiassa on kysytty: ”Mikä pitäisi olla Georgian ulkopolitiikan kurssi?”. Ukrainassa ja Moldovassa kysymys on formuloitu näin: ”Jos maamme voisi liittyä vain yhteen kansainväliseen talousunioniin, mikä sen pitäisi olla? (EU vai Euraasian talousunioni?)”. Azerbeidzhanista ja Armeniasta ei ollut vastaavia tietoja saatavilla.

Ja vastaukset (EU vai Venäjä) ovat menneet näin:

Valko-Venäjä:

2013: EU: 28%, Venäjä: 54%
2014: EU: 14,8%, Venäjä: 64,8%
2018: EU: 20%, Venäjä: 64%
2019: EU: 25%, Venäjä: 54,5%
2020: EU: 33%, Venäjä: 40%

Georgia:

2018: EU: 77%, Venäjä: 13%
2019: EU: 77%, Venäjä: 10%
2020: EU: 82%, Venäjä: 8%

Moldova:

2014: EU: 46%, Venäjä: 42%
2018: EU: 46%, Venäjä: 39%
2019: EU: 48%, Venäjä: 34%

Ukraina:

2013: EU: 40%, Venäjä: 37%
2014: EU: 59%, Venäjä: 17%
2018: EU: 54%, Venäjä: 14%
2019: EU: 59%, Venäjä: 19%
2020: EU: 54%, Venäjä: 20%

 

Venäjän – länsimaisin silmin katsottuna – kovin epäonnistuneelta vaikuttava ulkopolitiikka näyttääkin tuottaneen Moskovan kannalta vain kielteisiä tuloksia.

Georgiassa EU -myönteisyys on selkeästi korkeinta ja Venäjä -myönteisyys aina vain enemmän alamaissa. Tuloksen ei pitäisi olla Venäjälle mikään yllätys: onhan juuri Georgiasta anneksoitu prosentuaalisesti suurimmat maa-alueet, ensin Abhasia ja sitten vielä Etelä-Ossetiakin. Ehkä huonoin mahdollinen kuviteltavissa oleva tapa viritellä naapuriystävyyttä! (Unohtamatta tässä sitä Moldovan Transnistriaakaan.)

Valko-Venäjällä Venäjän osoittama vankkumaton tuki presidentti Lukashenkan sortohallinnolle näyttää myös syövän jo pahasti valkovenäläisten perinteistä Venäjä -myönteisyyttä. Jälleen uutta naulaa menestyksekkään ulkopolitiikan arkkuun.

Ukrainan tilanne on tietysti (Georgian ohella) luku sinänsä. Krimin anneksointi 2014 ja nyt jo seitsemän ja puoli vuotta ylläpidetty sotatila maan itäosissa ovat luonnollisesti niistäneet ukrainalaistenkin Venäjä -myönteisyyden vähiin. Venäjä -integraation puolesta näyttäisi liputtavan enää pääosa maan venäjänkielisestä vähemmistöstä. Mitähän muuta Moskovassa on aikoinaan toivottu ja arveltu tapahtuvan?

Jollain kumman tavalla Venäjän ja Ukrainan välillä on edelleen jotakin kauppavaihtoa, sodasta huolimatta, mutta sen volyymi on romahtanut vuoden 2013 tasosta noin neljännekseen. Venäjän kauppavaihto muidenkin ”lähiulkomaiden” kanssa esittäytyi Ulkopoliittisen instituutin taulukkojen perusteella suorastaan hämmästyttävän vähäiseltä, poikkeuksena vain Valko-Venäjä.

Todellisuudessahan Venäjän läntisten ”lähiulkomaiden” suurin kauppakumppani on – taas Valko-Venäjää lukuunottamatta – jo kauan ollut EU, ei suinkaan Venäjä. Keski-Aasian tasavaltojen ylivoimaisesti suurin kauppakumppani on nykyään jo Kiina. Samoin esimerkiksi Turkin taloudellinen ja poliittinen lähentyminen etenkin Azerbeidzhanin ja Ukrainan kanssa on jo tätä päivää. Alueellinen geopolitiikka ei näin olekaan enää pelkästään Venäjä – länsi -yhtälö, vaan on muodostunut aiempaa huomattavasti komplisoidummaksi. Yhä itsenäisemmät toimijat toimivat yhä itsenäisemmin, ilman että Venäjä pystyy tilanteeseen enää paljoakaan vaikuttamaan.

Esimerkkeinä toimikoon vaikka se, että sekä Ukraina että Georgia ovat kirjanneet peräti perustuslakiinsa, että maiden tavoitteena on Nato -jäsenyys. Georgia puolestaan aikoo päästä virallisesti hakemaan EU -jäsenyyttä vuonna 2024. Jäsenyys itsessään tuskin toteutuu yhtään aiemmin kuin jäljellä olevilla Länsi-Balkanin maillakaan, mutta yrityksen puutteesta ei voi moittia georgialaisiakaan.

 

XXXXXX

 

Taloudesta vielä sen verran, että kauppasuhteet Venäjän ja alueen muiden maiden välillä ovat todellakin nopeasti rapistuneet. Venäjän oma kauppa kyseisten kuuden maan kanssa on supistunut vuoden 1994 23,9 prosentista 14,5 prosenttiin vuonna 2008 ja 12,5 prosenttiin vuonna 2016.

(Muistutetaan tässä vaiheessa taas siitä, että Venäjä on taloudellisesti täysin riippuvainen EU:n kanssa käymästään kaupasta, ei suinkaan toisin päin. EU kun on Venäjän ylivoimaisesti suurin kauppakumppani 45 prosentin osuudella, kun taas Venäjän osuus EU:n ulkomaankaupasta on vain kuusi prosenttia. (Vuonna 2017.) Jättiläinen ja kääpiö siis, mutta täysin toisin päin kuin ovela, pitkäjänteinen ja aivan kuin huomaamaton venäläinen (dis)informaatiovaikuttaminen on saanut valtavan monet suomalaiset tänä päivänäkin yhä kuvittelemaan.)

Alueen maat ovat tulleet myös jo hyvin vastustuskykyisiksi Venäjän taloudellista painostusta vastaan. Esimerkiksi Georgia on jo 2000 -luvun alusta siirtynyt käyttämään lähinnä Azerbeidzhanin kaasua ja öljyä. Ukraina on kääntänyt kaasunsa tulemaan Euroopasta päin vuonna 2016 ja Moldovalle on avautunut vuonna 2020 Ungheni – Lasi -kaasuputken myötä vaihtoehtoinen kaasuntoimitusreitti EU:n alueen läpi.

Kaiken kaikkiaan:

Jos Venäjän ulkopolitiikan johto haluaa vastaisuudessakin keskittyä lähinnä vain kotiyleisön pelotteluun pahojen länsimaiden muodostamalla ”uhalla” ja kaikkien ”lähiulkomaiden” uhkailuun ja säikyttelyyn ynnä vielä epäsuosittujen diktaattorien varauksettomaan tukemiseen, niin… No, eihän se hyvältä näytä ja tuloksetkin vaikuttaisivat olevan pahasti negatiivisen puolella.

 

XXXXXX

 

Katsauksen lopuksi ennustetaan tulevaa kehitystä ja tehdään johtopäätöksiä tilanteesta. Olen vähän kömpelö kääntäjä (ja laiska ihminen, kukapa meistä ei tuolloin tällöin olisi), joten ehkä tämän kerran sallitaan, että siteeraan kirjoituksen loppua soveltuvilta osin suoraan. Tämä on nyt muutenkin aika helppoa englantia:

 

Predicting further decay (= rappio, rappeutuminen)

 

”The erosion of Russian influence is primarily an outcome of structural changes in the region. Different policies could have helped to avoid certain conflicts and preserve partner relationships with some countries, but this would not equate with maintaining dominance. The experience of nation – and state – building in the region gradually reshaped societies and deprived Russia of the status of a ”natural” leader and the centre of gravity. New generations are free from Soviet nostalgia, study national versions of history, often no longer have fluency in Russian and allready for this reason view Russia differently, with less respect and less interest than their parents.

Several major factors indicate that the process is set to continue. To start with the obvious, in relative terms, Russia does not appear to be an economic powerhouse. Europe´s and China´s economic power and capabilities constantly challenge Russia and offer regional actors a choise that will not necessarily be made in favour of staying with Russia.

Second, Russian assertiveness worries its neighbours. After the recognition of the independence of Abkhazia and South Ossetia, the annexation of Crimea, the granting of Russian passports to hundreds of thousands of Ukraine´s citizens and other actions, there is no trust that Moscow will respect the sovereignity and territorial integrity of its neighbours and, for example, will not use a treaty-based military presence against the interests of the host country, as was the case in Ukraine in 2014. There is a concern that the closer one might get to Russia, the more persistent the proposal may be to be re-united one day. Balancing against Russia becomes a rational strategy in these circumstances.

Third, since as early as the mid-2000s Russian patronage has not been able to guarantee the retention of power. Apart from Lukashenko, pro-Russian leaders have eventually failed. At the same time, Lukashenko´s longevity can be partially explained, perhaps counter-intuitively. precisely by his efffective prevention of Russia´s involvement in Belasus´ domestic politics.

Russia has thus found itself in dire straits. Whereas the carrots it may offer look less and less promising, the reliance on sticks could only result in further resentment towards it.”

 

Conclusion

 

”At the beginning of the 2020s, Russias position in the European part of the post-Soviet space, as well as its attraction as a societal role model and security provider, continue to erode. Russia has lost the status of the main economic, investment and trade partner for the region, and Russian soft power is decreasing. Lukashenko´s regime currently remains the only fully Russia -oriented actor in the region.

Russia arguably still has some regional clout to be reckoned with. It possesses energy, military and information resources, controls breakaway entities, can corrupt significant groups of local elites and, to an extent, can undermine Western policies in the region. Its disruptive potential is significant since it is, after all, dealing with fragile states with weak institutions. But over time this clout is hardly likely to grow. More and more often, Moscow is encountering insurmountable difficulties in achieving its goals. While post-Soviet states stand as examples of resistance to Russias assertiveness, both Western and non-Western players pose challenges to its posture.

Moscow may not see it this way, however. It may believe that its difficulties are temporary, that unfriendly regimes, and the one in Ukraine above all, will soon exit the stage and be replaced by more accommodationist leaders, and that the problems the West is facing will make it abandon any activism in the ”common neighbourhood”. If this is indeed the Kremlin´s view, one should expect the continuation of previous policies, with similar results. To this end, Russia will continue swimming against the current.”

 

XXXXXX

 

Ja tähän haluaa nyt moni suomalainen (etenkin YYA -ajan vanhusväestö) kuin ärsytettynä puuskahtaa, että: ”Mutta on sillä Venäjällä paljon niitä atomipommeja! Ja ohjuksia! Ja panssarivaunuja! Niillä tulee sieltä, saattepa nähdä, hyökkää 30 -kertaisella ylivoimalla meitin kaikkien kimppuun ja se on sitten siinä! Ne jyrää meitin!” Ja jos nyt ihan hyvää hyvyyttään ja armeliaisuuttaan ei ihan vielä hyökkääkään – noin siis ihan vaan puolustautuakseen – niin sitten vääntää meiltä kaasuhanat kiinni, ja niin me Venäjää uhkaavat lännen pahikset palellumme kuoliaiksi silmänräpäyksessä! ”On se Venäjä vaan niin suuri ja mahtava ja kauhea, ettei sen kanssa pidä leikitellä!”

…Haluaa puhkua ja puhista moni menneisiin maailmoihin jämähtänyt varttuneempi suomalainen. Eli nämä YYA -ajan kultaisissa muistoissa elävät ”Sössölandian kultakurkut”. (Koska heille millään talous- tai muillakaan asioilla ei ole käytännössä höykäsen pöläyksen väliä, koska vain panssarivaunuilla on merkitystä. Panssarivaunuilla ja niiden varmaan ihan pikapuoliin alkavalla käytöllä.)

Ja nyt minulta taas puuttuu tällä erää voimia sanoa kenellekään heistä vastaan. Ehkä joskus myöhemmin sitten taas. (Tai tietysti pahimmassa tapauksessa heti tämän kirjoituksen viestiketjussa. Voi voi. Kun ne panssarivaunut tulevat ihan justiinsa. Tännekin ja varmaan ihan ensisijaisesti juuri tänne. Ja sitten kaikki on menetetty…)

No, aina valmiina, kuin partiolainen.

Ja ketään ei bannata, vaikka olisi miten väärässä tahansa. Koska kaikilla pitää kuitenkin olla oikeus muistella menneitä ja kuvitella olemattomia.

Valitettavasti.

 

+8

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu