Viimeisenä NATO -kirjana Hannu Himasen ”Länttä vai itää, Suomi ja geopolitiikan paluu” (2017)

Suurlähettiläs emeritus Hannu Himanen jäi vuonna 2017 eläkkeelle ulkoministeriön palveluksesta 40 vuotta kestäneen diplomaattiuran päätteeksi. Hän on toiminut mm. Suomen Moskovan -suurlähetystön lähetystöneuvoksena, ulkoministeriön poliittisen osaston toimistopäällikkönä, ulkoministeriön alivaltiosihteerinä – ja lopulta Moskovan suurlähettiläänä 2012 – 2016. Muun muassa.

Ehkä meillä on tältä pohjalta lupa odottaa, että kirjoittajalla olisi ainakin vähän enemmän perspektiiviä ja kompetenssia arvioida Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja mahdollista Nato -jäsenyyttä kuin esimerkiksi sillä maankuululla Pihtiputaan perusmummolla. Kuunnellaan nyt ainakin mitä hänellä on sanottavaa.

Tavallaan Himasen kirja on ensisijaisesti puheenvuoro Venäjästä, maailman muutoksesta ja vasta sitä kautta Suomen turvallisuudesta – ja siitä Natosta. Takakannessa kiteytetään kirjan sisältö oivallisesti:

”Vladimir Putinin Venäjä ei ole sen paremmin demokratia kuin oikeusvaltiokaan. Presidentti johtaa maata yksinvaltaisesti korruptoituneen eliitin myötävaikutuksella ja rakentaa Venäjälle uutta suurvallan identiteettiä. Samaan aikaan talouden ongelmat kasaantuvat ja pitävät Venäjän energiariippuvaisena, alueelliset erot kasvavat ja väestö ikääntyy. Henkinen ilmapiiri on tunkkainen: neuvostoihminen, Homo sovjeticus, elää ja voi hyvin.

Globaalistuva maailma, jossa valtiot pyrkivät yhteiseen hyvään, väistyy uuden kansallisen itsekkyyden tieltä. Voimapoliittinen ajattelu ohjaa valtioiden toimintaa. Venäjä on epävakautta ruokkivien voimien kärjessä: informaatiovaikuttamisen keinoin se pyrkii horjuttamaan läntisten demokratioiden instituutioita ja ruokkii populistista ääriajattelua.

Venäjän sota Ukrainaa vastaan järkyttää Euroopan vakautta ja on johtanut jännityksen kasvuun Itämeren piirissä. Nato on palannut juurilleen ja vahvistaa liittokunnan kollektiivisen puolustuksen uskottavuutta. Puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa ja EU:n kehittyvä yhteinen puolustuspolitiikka ovat tärkeitä Suomen turvallisuuden rakennuspuita, mutta ne voivat vain täydentää ja tukea kansallista puolustusta. Epävarmuuden lisääntyessä Suomessa tarvitaan avointa keskustelua kansallisen turvallisuuden perusteista.”

– Nopea on ajan riento. Sen näkee jo siitä, että vain neljä vuotta sitten kirjoitettu kirja tuntuu jo ainakin tietyiltä osin vanhentuneeelta. Tuolloin Euroopassa veret seisauttaneesta Iso-Britannian Brexit -äänestyksestä oli vasta vuosi ja koko eroprosessi täysin alkutekijöissään. Yhdysvalloissa oli vasta aloittanut virassaan muuan tosi-TV:stä tuttu newyorkilainen liikemies, jolla ei ollut käytännössä mitään kompetenssia korkean virkansa hoitoon. Itä-Ukrainan sotakin oli vielä niin tuore, ettei sitä oltu ehditty vielä käydäkään kuin vaivaiset kolme vuotta.

Aikaa kun kuluu, niin jotkut asiat (onneksi) aina muuttuvat. Jotkut toiset taas eivät tunnu muuttuvan millään. Kunnes lopulta muuttuvat nekin, mitkä nopeasti, mitkä hitaasti. Ja mitkä mitenkin. Toivottavasti tämä oli nyt riittävän kryptisesti sanottu.

 

Maailma murroksessa: länttä vai itää?

 

Tässä luvussa (kuten koko kirjassa) ei tietenkään puhuta Suomesta. Kirjoittajalle, niin kuin kaikille venäläisillekin, on täysin selvää missä Suomi sijaitsee. Kyse on Venäjästä ja sen paikasta maailmassa.

”Neuvostoliiton hajoamista ja kommunismin romahdusta seuranneet vuodet olivat Venäjän federaatiolle hankalia. Maan talous romahti ja sen mukana monien kansalaisten toimeentulon edellytykset. Yleinen järjestys horjui ja rikollisuus rehotti. Venäläisten korvissa demokratialla on edelleen huono kaiku, koska Neuvostoliiton kurin ja järjestyksen jälkeen se merkitsi sekasortoa ja taloudellista ahdinkoa.

Vuodesta 1996 alkoi kuitenkin vähittäinen keskushallinnon kurinpalautus. Presidentti Jeltsin nosti tuntemattoman Vladimir Putinin ensin turvallisuuspalvelu FSB:n päälliköksi, sitten pääministeriksi 1999 ja lopulta presidentiksi vuoden 2000 alusta.

”Mutta missä mennään nyt? Mitä Venäjä haluaa? Kuka ja mikä Vladimir Putin oikeastaan on? Putinilla on visio (tai ainakin unelma, blogistin välihuomautus) uudesta eurooppalaisesta järjestyksestä, jota Venäjä dominoi ja jossa voimankäytön uhka ja siitä kumpuava pelko toimivat käyttövoimana.

Yksi Putinin venäläisten keskuudessa nauttiman suosion keskeisistä syistä on juuri halu suuruuden palauttamiseen. Muut pelätkööt, kunhan kunnioittavat. Venäläiset tuntevat häpeää suuren ja mahtavan Neuvostoliiton hajoamisesta, 1990 -luvun nöyryytyksestä (Kuka nöyryytti? Nöyryyttikö joku ja jos niin miten?, blogistin välikysymys) ja jäljelle jääneen Venäjän federaation heikkoudesta. Putin tietää, miten tavallisia venäläisiä pitää puhutella.

Keskustelu Venäjän eurooppalaisesta identiteetistä on tullut uuteen vaiheeseen Ukrainan sodan käynnistyttyä. Presidentti Putinin sanoin Venäjä haluaa rakentaa uutta euraasialaista valtakeskittymää, jonka johtava valtio Venäjä olisi.

Venäjä haastaa eurooppalaiset naapurinsa ja kumppaninsa valitsemaan lännen ja ”ei-lännen” välillä. Se todistelee, miten vaihtoehtoinen kehitysmalli perustuu ”valtioiden suverenisuuden ja omaleimaisuuden kunnioitukseen”, toisin kuin Yhdysvaltain liittolaisilleen pakottama liberaalin demokratian ja amerikkalaisten hallussa olevan kansainvälisen kaupan malli.”

– Niinpä niin. Onhan se kauhistuttavaa ajatella, miten nuo amerikkalaiset imperialistit ovatkin pakottaneet meidät harjoittamaan sitä ällöttävää liberaalia demokratiaansa. Ja moraalisestikin olemme täällä lännessä aivan rappiolla, kun täällä kaiken maailman homoseksuaalitkin saavat vapaasti pyöriä kunniallisten kansalaisten jaloissa. Ja saavat vielä aivan rangaistuksetta kehottaa muitakin olemaan kaltaisiaan häiriintyneitä ja degeneroituneita olioita. Kun ei ole enää edes kehotuskieltopykäliä eikä mitään rajaa millekään…

Että sellaisia lampaita ovat amerikkalaiset meistä eurooppalaisista tehneet. Niin ja käsikassaroitaan tietysti, sitähän ei pidä mistään tämän alan vuodatuksista unohtaa.

(Muuten: sitten kun tulee taas sellainen tilanne, että trollit aktivoituvat, heidät on hyvin helppo tunnistaa näistä luonteenomaisista sanoista: ”rappio”, ”käsikassara” jne. Sanoja, jotka otetaan suoraan sieltä tehtaan kirjapainon suomenkielisestä manuaalista.

 

XXXXXX

 

”Ennen Ukrainan sotaa vaikutti mahdolliselta, että kansainväliset kiistakysymykset voitaisiin ratkaista neuvotellen, diplomaattisin keinoin. Ukrainan konflikti on pitkälti tuhonnut tällaisen yhteistyöhakuisen ajattelun. Venäjä puhuu yhtä ja tekee toista: se vakuuttaa edelleen valmiuttaan yhteistyöhön ja dialogiin, mutta viestittää toiminnallaan, että voima on ainoa kieli, jota se kuuntelee. Kansainvälinen tilanne on joutunut perusteelliseen myllerrykseen. Sitä on pahentanut Venäjän voimakas informaatiovaikuttaminen ja kyberhyökkäykset mm. Yhdysvaltain ja Ranskan vaalijärjestelmiin.

Venäjä on vuodesta 2014 jyrkentänyt retoriikkaansa ja selvästi ottanut tiedonvälityksen taistelussa käytettäväksi aseekseen. Informaatiohyökkäysten perimmäinen tavoite on synnyttää hämmennystä ja hajaannusta länsimaiden sisällä ja niiden välillä. Vaalihakkeroinnilla Venäjä pyrkii horjuttamaan länsimaiden demokratian perusinstituutioita. Se on häpeilemättä tukenut populistisia virtauksia ja poliitikkoja monissa länsimaissa. Erityisesti Venäjän suhteet Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin ja Ranskan ääriokeistolaisen Kansallisen rintaman johtajaan Marine LePeniin ovat herättäneet paljon kysymyksiä.

Retoriikallaan Venäjä haluaa paitsi hajottaa länttä myös painostaa EU:n ja Naton jäsenmaita ”valitsemaan puolensa”: joko meidän kanssamme tai meitä vastaan. Professori Sergei Karaganovin hahmottelemassa maailmanjärjestyksessä olisi uusi kahtiajako: yhtäältä Venäjän johtama uuskonservatiivinen, ”aitoja” kristillisiä arvoja edustava ryhmittymä, ”ei-länsi”, toisaalta maallistunut, rappeutunut ja tuhoon tuomittu länsi.”

– Niin. Johan se lisättiin ihan perustuslakiin tämä ”venäläisten usko jumalaan”. Se on merkillisen pomppuileva tämä venäläisten jumalsuhde: ensin vietiin papit gulagiin ja muutettiin kirkot hevostalleiksi, ihan tieteellisen ateismin nimissä, koska Leninin sanoin: ”Uskonto on oopiumia kansalle”. Ja nyt tämä.

Itse asiassa tuli mieleen, että se on suorastaan hassua, miten juuri venäläiset hurahtavat aina jonkun juutalaisen partaradikaalin vanhoihin oppeihin. Ensin Jeesus, sitten Karl Marx – ja nyt sitten taas se sama Jeesus uudestaan.

Muun maailman pitäisi kait vain hyvällä uskoa, että juuri venäläiset ovat parhaita auktoriteetteja näissä uskonasioissa (ja kummasti myös talouspoliittisissa asioissa) ja juuri heidän kulloinenkin uskonsa on aina se ainoa oikea. No, niinhän tietysti kaikki muutkin ajattelevat. (Mutta missään muualla nämä jumaluusasiat eivät heittelehdi näin laidasta laitaan.)

Toisaalta me umpirappeutuneet ja tuhoon tuomitut lännen miehet ja naiset olemme saaneet jo hyvin kauan tottua siihen, että venäläisillä ja vain heillä on hyvän elämän avaimet hallussaan ja että he haluavat vain aivan hyvää hyvyyttään opettaa niitä (kulloisiakin) totuuksiaan koko muun maailman omaksuttaviksi. No, jotkut saksalaiset kuvittelivat joskus taannoin olevansa jonkinlaisia yli-ihmisiä (ubermench). Venäläiset sitä vastoin tietävät olevansa.

”Venäjä on selvästi nähnyt lännen heikkouden ja käyttää sitä hyväkseen. Venäjälle sopii hyvin, että läntisen yhteistyön instituutiot heikkenevät. Se on avoimesti kertonut toivovansa Naton hajoamista, eivätkä sen EU:ta koskevat toiveet ole juuri erilaisia.”

– Juuri näin. Yhtenäinen, vahva ja yksimielinen länsi on Venäjän nykyjohdolle pahinta kuviteltavissa olevaa myrkkyä, keskenään riitelevä ja mielellään vaikka hajoava länsi ihaninta mitä kuvitella saattaa. Ja aivan kaikkein parasta olisi tietenkin se, että lännessä ei edes ymmärrettäisi koko asiaa! Suomessa ollaan tässä suhteessa hyvällä alulla. Hyvin moni ei ymmärrä mitään. Mistään. Tai jos ymmärtää, niin sitten perusteellisesti väärin. Ja se on kovin surullista.

 

Suomi vedenjakajalla

 

”Kylmän sodan aikana Suomen puolueettomuus oli Neuvostoliiton näkökulmasta väärää politiikkaa, koska sen avulla Suomi pyrki pitämään etäisyyttä Neuvostoliittoon ja luomaan itselleen liikkumatilaa lännen suuntaan. Tämän päivän tilanteessa ”puolueettomuus” sopii Venäjän propaganda-arsenaaliin hyvin: se merkitsisi Suomen (ja Ruotsin) etääntymistä EU:sta ja Natosta ja yhteistyöhakuisempaa suhdetta Venäjään. Ja mikä tärkeintä: puolueettomuuden kova ydin tarkoittaisi Nato -jäsenyyden aktiivista torjuntaa.

Venäjän hakema Euroopan ”uusi turvallisuusarkkitehtuuri” purkaisi kylmän sodan jälkeen tehdyt sopimukselliset järjestelyt. Vaikka Venäjä muuta väittääkin, se virittää uutta kahtiajakoa, jossa on paljon samoja piirteitä kuin kylmän sodan kaudella. Putinin puheissa haetaan uutta identiteettiä ja vastapainoa läntiselle kielenkäytölle, jota Venäjä pitää Yhdysvaltain hegemonian heijastumana.

Venäjän muuttunut retoriikka on taitavaa ja strategista informaatiovaikuttamista, joka Suomen kohdalla on saavuttanut tavoitteensa hyvin. Venäjän narratiivi on usein huomaamatta omaksuttu sellaisenaan. Monet haluavat ymmärtää Venäjää ja muistuttavat, että vikaa on myös lännessä. Suomalainen tasapainoilu muistuttaa kylmän sodan aikaista puolueettomuuskompleksia ja halua asettua ”suurvaltaristiriitojen ulkopuolelle”.

Venäjän narratiivin mukaan EU ja Nato ovat olleet liian hanakoita laajentumaan kohti Venäjän rajoja ja kärjistäneet kansainvälistä tilannetta. Venäjää on ärsytetty ja provosoitu ja se vain reagoi. Monien mielestä tässä tilanteessa kaikkein tärkeintä on dialogi, johon Venäjä koko ajan sanoo olevansa halukas. Jotkut menevät vielä pidemmälle ja vaativat, että Suomen pitäisi sanoutua irti Venäjän vastaisista pakotteista. Jotkut todistavat, että Venäjän toiminta on ollut johdonmukaista ja ennustettavaa ja että Suomen pitäisi kaikessa toiminnasssaan ottaa historian opetukset täysimittaisesti huomioon. Venäjän herkkä kuuntelu ja sen odotuksiin sopeutuminen on valtioviisautta; Suomen EU -jäsenyys oli virhe, ja Natosta pitäisi pysyä kaukana.

Siinä presidentti Putin saattaa olla oikeassa, että 21. vuosisadasta tulee muotoutumassa olevien suurten geopoliittisten alueiden välisen ”taistelun” vuosisata. Venäjä haastaa olemassa olevan järjestyksen ja haluaa kasvattaa kansainvälistä vaikutusvaltaansa. Merkittävimmät muutokset ovat vasta edessä. Suomalaiseen identiteettiin kohdistuu kasvavaa painetta, jonka torjuminen onnistuu parhaiten terveen kansallisen itsetunnon pohjalta.”

(Blogisti lisäsi lainausmerkit tuonne ”taistelu” -sanaan, ihan jotta kukaan sotahullu suomalainen ei ymmärtäisi väärin. Kun se ”taistelu” ei todennäköisimmin tarkoita kolmatta maailmansotaa vaan jotakin aivan muuta.)

– Niin. Terve kansallinen itsetunto. Paitsi että kun ainakin juuri meillä Suomessa se ”terve kansallinen itsetunto” horjuu ja rapautuu ainakin kansakunnan sillä laidalla, jossa aivan kaikkein ”isämaallisimmiksi” julistautuvat suomalaiset asettuvat aina vain tiukemmin ja tiukemmin puolustamaan juuri sitä Putinin agendaa. Todennäköisesti ymmärtämättä sitä useinkaan ollenkaan itse.

Kun EU:n 750 miljardin euron elpymispakettia ei saadakaan kaadettua, kyseessä on ”Suomi-neidon hautajaiset” ja ”Finis Finlandiae”. Kun koko maamme itsenäisyys luovutetaan saksalaisille ja ranskalaisille ja Brysselin herroille, ja kaikki meidän rahamme (jotka eivät ole enää edes markkoja, saatana!) lapioidaan milloin kreikkalaisille laiskamadoille, milloin Italian mafiosoille tai vaihtoehtoisesti italialaisten lapsilisien maksamiseen. Itsemääräämisoikeutemme on viety! Sotiemme veteraanien haamut itkevät katkeria kyyneliään!

Tiedä häntä niin haamujen itkuista, mutta ainakin Moskovan Kremlissä muuan pieni, ovela ja katkera mies hymyilee maireasti…

”Venäjän retoriikka on taitavaa ja strategista informaatiovaikuttamista, joka Suomen kohdalla on saavuttanut tavoitteensa hyvin” -kirjoitti Hannu Himanen. Minä puolestani sanoisin, että paremmin kuin hyvin. ”Isänmaallisimmat” suomalaiset osaavat jo vihata ja pelätä länttä ja lännen pahuutta melkein kuin menneet isovihan tai viime sotien sukupolvet itää. Eiköhän se ole jo taitavuuden huippu.

 

Euraasialainen Venäjä: laillisuuden ja kansanvallan illuusio

 

”Yhteiskunnan toiminnan kannalta keskeiset demokratian instituutiot, vaalit ja niissä valittavat edustukselliset elimet, eivät Venäjällä toimi kansainvälisten normien mukaisesti. Demokratia on pitkälti näennäistä ja ritualistista. Vaalit eivät kestä lähempää kriittistä tarkastelua, eivätkä edustukselliset elimet tee merkittäviä päätöksiä. Kansalaiset tietävät tämän, mikä on luonut yhteiskuntaan kyynisen ja penseän ilmapiirin. Vaalit eivät luo poliittisten päätöksentekijöiden toiminnalle yleistä hyväksyttävyyttä ja instituutioille legitiimisyyttä. Kansalaiset hyväksyvät johtonsa toiminnan, mutta myötämielisyys ei kumpua vaalidemokratiasta.”

– Tätä Venäjän demokratian ja oikeusvaltion toimivuutta – tai pikemminkin perimmäistä toimimattomuutta – sekä yhteiskuntaan tiukasti nivoutunutta korruptiota ja kleptokratiaa (varkaiden valtaa) Himanen käsittelee juuri niin suorasanaisesti kuin jo asemapaikkansa jättänyt entinen suurlähettiläs voi.

”Andrei Zvjagintsev ohjasi vuonna 2014 valmistuneen kiintoisan elokuvan ”Leviatan”, jota voi pitää venäläisen yhteiskunnan allegoriana. Siinä näkyy kaiken läpäisevä korruptio, ja syvä valtio pilkistää monista raoista ja murtumista. Elokuvan keskeinen juonne on viranomaisten korruptoituneisuus ja siitä seuraava oikeudenkäytön rappio. Tavallinen kansalainen on aina alakynnessä, joutuu tappiolle ja häviää. Ne, joilla on valta, toimivat kuten haluavat. Pienen, tavallisen ihmisen elämä voidaan tuhota, koska sillä ei ole merkitystä.”

– Kleptokratiasta Himanen kirjoittaa:

”Venäjän ylätason korruptio on luonut mekanismeja ja rakenteita, joissa liikutellaan käsittämättömän suuria rahasummia. Eliitin korruptio on erilaista ja perustuu toisenlaisiin mekanismeihin kuin arkipäiväinen, kansalaisten elämässään kohtaama korruptio. Ytimessä ovat valtion ylin johto ja keskushallinnon rakenteet, joihin liittyvät läheisesti talouselämän johtohahmot, oligarkit.

Hallitsevan eliitin ja järjestäytyneen rikollisuuden yhteydet ovat edelleen niin tiiviit ja mutkikkaat, että ne estävät tehokkaasti nopeiden muutosten aikaansaamisen. Turvallisuusviranomaiset jopa käyttävät rikollisjärjestöjä monenlaisten turvapalveluiden alihankkijoina. Tämä epäpyhä allianssi on keskeinen este Venäjän demokratian kehittymiselle.”

 

Tieto aseena

 

Himanen käsittelee pitkään Venäjän eri alueita, maalle lännen taholta aiheutunutta ”nöyryytystä” ja siitä kumpuavaa kaunaa, ”suvereenin Venäjän doktriinia”, Ukrainan tapahtumia ja Valko-Venäjän tilannetta ym., mutta hypitään tässä yli, kun kaikkeen ei voi yhdessä blogitekstissä tarttua. Luvussa ”Tieto aseena” käsitellään kuitenkin osa-aluetta, johon köyhäkin Venäjä on pystynyt panostamaan ja jossa siitä on kehittynyt taitava. Vaarallisenkin taitava.

”Venäjä käyttää tietoa vaikuttamisen ja sodankäynnin välineenä hybridisessä, muuttuvassa ja häilyvässä ympäristössä. Sen tavoitteena ei ole voittaa kilpailua totuudesta vaan hämmentää ja hämärtää. Tavoitteena on luoda informaatioympäristö, jossa totuus hämärtyy ja jossa faktojen erottaminen sepitteestä on vaikeaa ellei suorastaan mahdotonta. Se on tässä pyrkimyksessään saanut aikaan merkittäviä tuloksia häkellyttävän tehokkaasti. Kyse ei tietenkään ole pelkästään informaatiosodasta vaan strategisesta vaikuttamisesta, jonka kohteena on Yhdysvallat ja muu läntinen maailma. Digitaalisessa ympäristössä tapahtuva kybertoiminta ja informaatiovaikuttaminen kulkevat käsi kädessä. Kohteena ovat läntisten demokratioiden perusinstituutiot, joiden uskottavuuden ja legitiimisyyden Venäjä haluaa kyseenalaistaa.

Tiedon ja tiedonvälityksen ”aseellistaminen” ei ole uusi asia, mutta digitalisoituvassa ja pirstaloituvassa maailmassa Venäjän määrätietoinen toiminta tuo uusia, aiempaa huomattavasti vaativampia haasteita. Venäjästä on tullut nopeasti informaatiovaikuttamisen suurvalta, jonka läsnäolo näkyy ja tuntuu kaikkialla maailmassa.

Venäjän mediamaisema vaikuttaa ulkonaisilta tuntomerkeiltään nykyaikaiselta ja ”länsimaiselta”. Ulkonäkö kuitenkin pettää täydellisesti. Mediayhtiöitä hallitsevat oligarkit ovat riippuvaisia Kremlin myötämielisyydestä, ja Putinin valtakaudella kaikki valtakunnalliset televisiokanavat ja uutistoimistot on kytketty hallituksen suoraan tai välilliseen kontrolliin.

Televisiolla on Venäjän sisällä musertavan suuri merkitys päivittäisen uutistiedon välittäjänä. Joidenkin selvitysten mukaan jopa 80 prosenttia venäläisistä saa uutisensa valtiollisilta tv-kanavilta. Niinpä venäläiset elävätkin kovin toisenlaisessa todellisuudessa kuin avointen yhteiskuntien kansalaiset. Venäläiset myös uskovat vilpittömästi poliittisen johtonsa kehräämän narratiivin.

Venäjä on Putinin kaudella luonut hyvin resursoidun, ammattitaitoisesti johdetun ja toimivan tiedonvälityksen järjestelmän, joka näyttää ulkonaisesti normaalilta ”läntiseltä” mediaympäristöltä. Syntyy vaikutelma, että se toimii kuten media toimii lännessä ja noudattaa samoja sääntöjä kuin läntinenkin tiedonvälitys. Tämä vaikutelma on kuitenkin väärä. Venäjän media muodostaa Kremlistä johdetun, systemaattisesti toimivan propagandakoneiston, joka toteuttaa valtionjohdon sille antamaa tehtävää. Vapaan tiedonvälityksen kanssa sillä on vain vähän tekemistä.”

 

Kremlin mediajärjestelmä

 

”Kremlistä ohjatun mediajärjestelmän valvonta ja ohjaus on tiivistä ja päivittäistä, ja se on järjestetty suoraan presidentinhallinnon alaisuuteen.

Kremlin virtuaalisessa kontrollissa oleva mediajärjestelmä tuottaa uutisilta, artikkeleilta, ajankohtaisohjelmilta ja dokumenteilta vaikuttavia sisältöjä, jotka on tuotettu vaikuttamistarkoituksessa. Niiden sisältöjen tarkoituksena on luoda venäläisille lumetodellisuus. Venäläisen television absurdista maailmasta antaa hyvän kuvan Peter Pomerantsevin kirja ”Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista”, jossa tekijä kuvaa omia kokemuksiaan tv-tuottajana Moskovassa. Siinä keskeisten kanavien tuottajat keskustelevat siitä, miten politiikasta olisi parasta kertoa kansalaisille. ”Katsojien pitää saada käsitys siitä, että jotain tapahtuu”, yksi keskustelijoista sanoo. Politiikan pitää tuntua elokuvalta. Television tehtävänä on siis luoda päivittäisuutisista tarkasti käsikirjoitettua ja ohjattua tosi-tv:tä.

Näin tuotetulla uutis- ja ajankohtaisaineistolla on enimmillään vain löyhä yhteys reaalimaailmaan: sinne tänne sirotelluilla faktoilla pyritään luomaan illuusio todellisuudesta ja tavanomaisesta uutistoiminnasta. Esimerkkejä tästä nähdään Venäjän keskeisillä tv-kanavilla päivittäin. Uutisraportit sisältävät lavastettuja tilanteita, vääriä henkilöitä ja mielikuvituksellisia väittämiä. Suositut keskusteluohjelmat toistavat ja voimistavat fiktiivisen narratiivin viestiä. Pomerantsevin selostuksen mukaisesti ”mikään ei ole totta”.

Tekniikkaan on investoitu paljon rahaa, ja sisällöntuotannon ketjussa työskentelevä henkilöstö on osaavaa ja ammattitaitoista. Uutis- ja ajankohtaisohjelmiston ja puhtaan viihteen välillä ei ole jyrkkää rajaa; kaikki on viihdyttävää ja koukuttavaa. Tällaisessa mediasisällössä tosiasiat ja totuus eivät ole tärkeitä arvoja. Sisältöjen faktapohjaisuus halutaan itse asiassa häivyttää mahdollisimman tehokkaasti. Lopulta ”mikään ei ole totta”: vastakkain ovat väitteet ja mielipiteet, sana vastaan sana. Venäläiseen yhteiskuntaan syntyy erikoinen virtuaalinen todellisuus, jolla on monta hyödyllistä funktiota. Median tärkein tehtävä on tukea maan hallitsemista luomalla koko laajaan maahan jaettu julkinen tila, virtuaalinen Venäjän federaatio. Media on Kremlin vallankäytön väline, joka noudattaa häkellyttävän tarkasti Jacques Ellulin siteeraamaa Goebbelsin sääntöä: tarkoituksena ei ole sanoa jotain vaan saavuttaa haluttu vaikutus.

Kremlin mediakoneiston toinen keskeinen tavoite ulottuu maan rajojen ulkopuolelle. Kansainväliseen mediaan syötetään uutisaineistoja, joiden ei ole tarkoituskaan antaa maailmasta totuudellista, todennettaviin tosiasioihin perustuvaa kuvaa. Venäjän valtiojohtoinen media tuottaa ammattitaitoisesti tuotettuja todellisuutta vääristäviä ja usein suorastaan valheellisia uutissisältöjä, joilla on lännessä runsaasti luontaista kysyntää. Täysin fiktiiviset uutiset saavat näkyvyyttä ja uskottavuutta. Kun valheellisuus paljastuu ja sitä ryhdytään korjaamaan, vahinko on jo tapahtunut.

Moskovassa ollessani seurasin monta kertaa reaaliaikaisesti, miten todellisten tai fiktiivisten asiantuntijoiden valheelliset lausunnot tai tekaistut tarinat monistetaan hetkessä venäläisten uutistoimistojen ja somen piirissä toimivien automaattiohjattujen robottitilien (bottien) kautta. Joskus huonoilta vitseiltä vaikuttavat valeuutiset vyöryvät väkevällä voimalla eteenpäin ja saattavat päätyä koviksi uutisiksi läntisten uutistoimistojen ja muun median sivustoille. Alkuperäistä lähdettä on usein lähes mahdoton jäljittää, varsinkin jos valeuutiset synnytetään venäjänkielisessä ympäristössä. Jäljet katoavat tehokkaasti ja täydellisesti.”

– Tulikin pitkästi suoraa lainausta. Sitä oli vain vaikea välttää, kun kerronta on niin hypnoottisen surrealistista kuin Himasen teksti aika ajoin on. Ja surrealististahan se on vain, koska se kertoo surrealistisesta maailmasta, siitä ihmemaa Ozista, joka Neuvostoliiton raunioilta lopulta näki päivänvalon.

Saa myös miettimään, että ehkä elämä täällä rappeutuneessa lännessä ei sittenkään ole aivan niin kamalaa, kuin varmaan monesta joskus tuntuu. Kun vaihtoehto on tuossa aivan rajan takana.

 

Suomi ei ole suojassa

 

”Yhdysvaltain ja muiden maiden tiedusteluviranomaiset pitävät näyttöä Venäjän kybertoiminnasta ja informaatiovaikuttamisesta vahvana ja yksiselitteisenä, vaikka Venäjä kiistää kaiken.

Venäjän toiminta on tavoitteiltaan kauaskantoista strategista vaikuttamista, jossa vaalit on vain yksi näkyvä kohde. Venäjän toiminnan tavoitteena on ensiksikin vaikuttaa hallitusten politiikkaan. Toisekseen Venäjä haluaa horjuttaa instituutioita, joiden varaan läntiset demokratiat on rakennettu: vaaleja, puolueinstituutiota ja vapaata tiedonvälitystä. Venäjä haluaa murentaa niiden uskottavuutta ja toiminnan oikeutusta kansalaisten silmissä.

Tämä koskee myös Suomea. Venäjälle kaikki Suomessa järjestettävät vaalit tarjoavat otollisen mahdollisuuden informaatiovaikuttamiseen ja mahdollisesti kyberhyökkäyksiin. Venäjän kiinnostus on strategista, pitkäkestoista ja kokonaisvaltaista. Informaatiovaikuttaminen saa usein vaikeasti tunnistettavia muotoja; kyse on paljon monipuolisemmasta keinojen paletista kuin pelkästään mediassa näkyvistä tietosisällöistä.

Venäjä ei ole kiinnostunut vaaleista niiden itsensä vuoksi, vaan vaalit ovat sille myös oivallinen tilaisuus vaikuttaa Suomeen ja suomalaisiin. Venäjää kiinnostaa ensi sijassa se, millaista ulkopolitiikkaa Suomi presidentin johdolla toteuttaa. Se haluaa varmistaa, ettei Suomi seuraavankaan presidenttikauden aikana liity Natoon. Se pyrkii myös varmistamaan, että EU pysyy heikkona ja hajanaisena ulko- ja turvallisuuspoliittisena toimijana.”

– Aivan. Venäjälle ovat siten kaikki Suomen ”isänmaallisimmat” ihmiset täydellisen suurenmoisia taivaan lahjoja. Nämä kun eivät muuta toivo, kuin Suomen EU -eroa. Tai ainakin eroamista rahaliitosta. Tai edes koko Suomen itsenäisyyden vaarantavan elpymispaketin kaatamista. Tai edes jotain pahaa niille kaameille Brysselin herroille, jotka tahtovat vain liittovaltiokehitystä ja siten itsenäisen Suomen lopullista tuhoa.

Taivaan lahjoja. Tai sanotaanko vanhaan malliin: hyödyllisiä idiootteja? Ihan miten vain. Moskova tykkää, aivan simona.

 

XXXXXX

 

”Suomessa on sitkeästi tapana ajatella Venäjä -suhdetta erillisenä ja erityisenä. On myös tapana ajatella, että Suomi olisi Kremlissä ja Venäjän ulkoministeriössä erityisen huomion kohteena. Silloin jää huomaamatta, että Venäjälle Suomi on vain yksi monista naapureista ja vielä useammasta yhteistyökumppanista. Isossa kuvassa Suomi on integroitunut läntisiin rakenteisiin ja sen mukaisesti Venäjän silmissä yksiselitteisesti osa länttä. Sen mukaisesti Venäjä suhtautuu Suomeen kuin muihinkin länsimaihin. Luonnollisesti pitkä historia, maantieteellinen naapuruus ja yhteinen maaraja tuovat suhteeseen erityispiirteitä, mutta niiden merkitystä ei tule liioitella.

Venäjän johto ei halua ymmärtää EU:n ylikansallista luonnetta jäsenmaiden politiikan yhteensovittajana ja yhteisen politiikan luojana. Vielä vähemmän Venäjä haluaisi tunnustaa EU-instituutioiden ja niiden johtajien aseman. Sen sijaan Venäjä haluaisi hoitaa suhteitaan jäsenmaihin kahdenvälisesti. Se moittii usein jäsenmaita EU -tasolla sovitun yhteisen politiikan noudattamisesta. Näin halutaan saada toisen maan toimijat ajattelemaan, että Venäjällä on politiikassaan kyseiselle maalle erityinen paikka ja että tällaista suhdetta EU vain häiritsee. Venäjän Nato -suhde on vielä selvemmin kompleksinen. Ukrainan konfliktin kuluessa Venäjä on rutiininomaisesti todennut, että Yhdysvallat on pakottanut Euroopan maat sanktiopäätösten taakse. Ne ovat mukana painostuksen alaisina ja toimivat omien etujensa vastaisesti.”

– Niin. Joten aina kun kuulet tällaisia ihmeellisiä asioita, tiedät heti (tai ainakin sinun pitäisi kyetä ymmärtämään), että sinulle kerrotaan sanatarkkaa Kremlin narratiivia. Se on loppujen lopuksi äärettömän helppo tunnistaa, jos sen vain haluaa tunnistaa. Kaikki on vain pakotettu ja painostettu ja typerinä, tahdottomina USA:n ”käsikassaroina” toimivat kaikki EU -maatkin pelkkää hulluuttaan ja lammasmaisuuttaan vastoin kaikkia omia etujaan. Itse asiassa alkaa kyllä jo kömpelyydessään muistuttaa liiaksikin vanhaa, karkeaa neuvostopropagandaa. Tosin monethan siihenkin uskoivat. Aivan täysillä ja kaikesta sydämestään.

Ja nythän Venäjä on jo korskeasti ilmoittanut olevansa valmis katkaisemaan suhteensa EU:hun kokonaan, kun EU on ollut Venäjää kohtaan niin tuhma ja ilkeä. Todellisuudessahan Venäjä on täysin riippuvainen EU:n kanssa käymästään kaupasta eikä suinkaan toisin päin. Mutta jos asiat halutaan saada näyttämään joltakin, silloin, no, tämänhän me jo opimme: millään tosiasioilla ei ole silloin välttämättä mitään merkitystä.

 

Nato Suomen turvallisuuden ankkuriksi

 

Niin vähäisessä määrin Hannu Himasen kirja on varsinainen ”Nato-kirja”, että Natosta ja Suomen Nato -jäsenyydestä päästään puhumaan vasta aivan loppusivuilla. Ex-suurlähettiläämme näkemykset ovat lähes yks´yhteen samat, kuin mitä blogisti on useasti esittänyt, mutta siltä varalta, että hänen sanomisillaan on enemmän painoarvoa, siteerattakoon kirjan painokas perusviesti vielä tähän:

”Suomen turvallisuuden vahvistamisen näkökulmasta pidän perusteltuna, että Suomi hakeutuisi Pohjois-Atlantin liiton, Naton jäseneksi mahdollisimman pian. Liittoutuminen paitsi vahvistaisi Suomen uskottavaa kansallista aluepuolustusta myös alueellista vakautta Suomen kannalta edullisella tavalla. Nato -jäsenyys lisäisi Suomen politiikan ennustettavuutta ja johdonmukaisuutta.

Viime vuosien kehitys Suomen turvallisuusympäristössä on vahvistanut näkemystäni liittoutumisen hyödyistä. Muuttunut kansainvälinen tilanne korostaa liittoutumisen ajankohtaisuutta ja kiireellisyyttä.

Liittoutuneen Suomen rooli turvallisuuden ja vakauden tuottajana vahvistuisi ja selkenisi entisestään. Tämän ohella Suomen ja optimaalisesti myös Ruotsin jäsenyys vahvistaisi Naton roolia Itämeren alueen vakauden ja turvallisuuden ankkurina.”

– Tässä Ruotsi -asiassa Himasen ja blogistin näkemykset erkanevat toisistaan. Kun Himanen kirjoittaa, että:

”Suomen tulisi tehdä liittoutumisratkaisunsa itsenäisesti oman kansallisen turvallisuutensa lähtökohdista. Ruotsin Nato -jäsenyys olisi Suomen kannalta myönteinen asia muttei Suomen jäsenyyden välttämätön ehto.”

…blogistin on pakko huomauttaa (myös omanlaisenani ”reaalipoliitikkona”), että ajatus on kaunis ja tietenkin periaatteessa mahdollinen, mutta valitettavasti toteuttamiskelvoton. Suomen oma, itsenäinen liittoutumisratkaisu olisi mukava nähdä, mutta niin olisi EU:n oma puolustuskin. Tai sellainen maailma, jossa lehmät lentäisivät.

Todellisuudessa vaikeasti nähtävät tapahtumakulut toteutuvat vain äärimmäisen epätodennäköisesti. Keriäkseni tilanteen lyhyesti auki: kun Suomi on tehnyt aikoinaan, jo 20 vuotta sitten, sen typerääkin typerämmän virheliikkeen, että jättäydyimme väkisin Naton 2004 suurlaajennuksen ulkopuolelle, me olemme käytännössä jättäneet oman liittoutumisemme Ruotsissa tehtävien poliittisten päätösten varaan. (Ja siis emme suinkaan jonkin Venäjän mielihalujen mukaan, vaikka ällistyttävän moni suomalainen suorastaan haluaisi mieluiten ajatella juuri niin.)

Ja koska Ruotsin sosialidemokraatit ovat halunneet kategorisesti – ja sinänsä mieltä vailla – pitää Ruotsin Naton ulkopuolella (ja koska Ruotsin turvallisuuspoliittinen asema on perustavanlaatuisesti aivan toinen kuin Suomen – eli siis tuhannesti parempi), niin Suomi on aivan itse kuristanut oman poliittisen liikkumavaransa hyvin kapeaan ja ahtaaseen ränniin.

Todellisuudessa muutoksen tilanteeseen voi tuoda vain hallituksen vaihdos Ruotsissa ensi vuonna – ja sitten se, että uusi hallitus lähtee hakemaan Nato -jäsenyyttä, kuten on puolueiden välillä päätetty jo vuonna 2015. Muussa tapauksessa on (valitettavasti) turha odottaa, että Suomen Nato -jäsenyys etenisi ainakaan lähitulevaisuudessa yhtään minnekään.

(Nato -jäsenyydestä järjestettävään kansanäänestykseen Himasen kanta on muuten yksiselitteisen kielteinen. Ja mitäpä muuta se voisikaan olla, kun äänessä on ulkoministeriön virkamies, joka ymmärtää paremmin kuin hyvin, että ”kansanäänestys siirtäisi tärkeän turvallisuuspoliittisen ratkaisun tekemisen kansalaisille, kun vastuu kuuluu selvästi vaaleissa valituille poliittisille päättäjille”.) Ei tästä enempää nyt, koska palaan tähän äänestysasiaan itsekin vielä kerran tarkemmin myöhemmin.

 

XXXXXX

 

”Nato -jäsenyyden torjunta Venäjän mahdollisten reaktioiden takia on juuri sitä, mihin Venäjä pyrkiikin omalla narratiivillaan. Venäjä uhkailee, koska se haluaa rajalleen harmaan vyöhykkeen, jota se voi manipuloida ja käyttää tarvittaessa – konfliktitilanteessa – sotilaallisesti hyväkseen. Se haluaa uhittelullaan varmistaa, että Naton ulkopuolella olevat maat eivät vahvistaisi omaa aluepuolustustaan liittokunnan kautta. Se todistelee, että Nato suhtautuu Venäjään vihamielisesti ja uhkaa sitä. Nato on Venäjän narratiivissa aggressiivinen, Yhdysvaltain laajentumishaluista politiikkaa toteuttava järjestö. Naton jäsenmaat ovat vain sokeasti Yhdysvaltain käskyjä toteuttavia vasalleja.

Suomen mahdollista Nato -jäsenyyttä on arvioitava ensi sijassa Suomen kansallisen turvallisuuden näkökulmasta, ja se on asetettava laajempaan kansainväliseen yhteyteensä. Liittoutumisen kautta Suomi luonnollisestikin hakisi turvaa Venäjän mahdollista hyökkäystä vastaan, koska se on ainoa ajateltavissa oleva todellinen uhka. Kyse ei kuitenkaan ole kahdenvälisestä ratkaisusta kahdenväliseen ongelmaan. Suomen turvallisuus liittyy aina tiiviisti laajempaan alueelliseen ja kansainväliseen tilanteeseen.

Suomen Nato -jäsenyys olisi Itämeren piirin alueellista vakautta vahvistava tekijä. Myös Venäjän näkökulmasta kysymys Suomen ja Ruotsin liittoutumisesta on tietenkin vain osa paljon laajempaa kokonaisuutta. Venäjän silmissä molemmat maat ovat jo nyt selkeästi osa länttä, käytännössä siis liittoutuneita ja päävastustajan Yhdysvaltain toiveiden mukaan käyttäytyviä. Se kävi havainnollisesti ilmi esimerkiksi Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikön, kenraali Valeri Gerasimovin huhtikuussa 2017 pitämästä esitelmästä, jossa Suomi ja Ruotsi liitettiin osaksi ”Euroopan vakauden horjuttamiseen” tähtäävää Naton toimintaa.”

– Näinhän meillä on. Toisaalta läntinen todellisuus ja sitä vastassa Venäjän ikioma, tarkoitushakuisesti harhainen, vastakkainen ”todellisuus”, nykykielellä voitaisiin kai sanoa: ”vaihtoehtoiset faktat”. Siis se todellisuus, jonka Venäjän johto soisi mahdollisimman monen suomalaisenkin omaksuvan omaksi todellisuudekseen. ”Itä on itä ja länsi on länsi – eivätkä ne koskaan kohtaa” – kirjoitti jo brittiläinen kirjailija Rudyard Kipling, kauan, kauan sitten. Joskus jotkut ajattelijat pääsevät ajatuksineen ainakin hyvin lähelle totuutta.

Ja se läntinen todellisuus sitten, ihan pähkinänkuoressa:

”Pohjois-Atlantin liitto on puolustusliitto, jonka perustehtävänä on varmistaa jäsenmaidensa puolustuksen uskottavuus kaikissa tilanteissa. Yhteisten puolustusjärjestelyjen tärkein tarkoitus on lisätä puolustuksen pelotevaikutusta ja siten ehkäistä konfliktin mahdollisuus ennalta. On valheellista väittää, että Nato olisi Venäjän vihollinen tai että Nato hautoisi hyökkäysaikeita Venäjää vastaan. Se on Venäjän disinformaation synnyttämä narratiivi, jota Venäjä ylläpitää oman aggressiivisen politiikkansa peittelemiseksi. Euroopassa ei ole muita valtioita, jotka toisen maailmansodan jälkeen olisivat sotilaallista voimaa ja sen uhkaa käyttäen anastaneet toisen valtion suvereenia aluetta ja liittäneet sen itseensä.

Nato on puolustusliitto, jonka tehtävä on varjella jäsenmaidensa alueellista koskemattomuutta ja poliittista itsenäisyyttä. Sillä ei ole ylikansallista pakottavaa voimaa, vaan se on jäsenvaltioiden vapaaehtoinen yhteenliittymä, jonka avulla ne ovat päättäneet yhdistää voimansa kollektiivisen puolustuksen järjestelmäksi.”

– Jo kolmekymmentä terveellä järjellä ja itsesuojeluvaistolla varustettua kansakuntaa. 950 miljoonaa ihmistä. Parhaassa turvassa mitä nykypäivänä maailmassa rahalla saa. Ja meidänkö ei missään tapauksessa pidä milloinkaan eikä kuuna päivänä kuulua heihin? Koska uskomme mieluummin ikuisesti aivan muunlaisia hupsutuksia?

Kaikkea sitä on…

 

XXXXXX

 

Tämä oli seitsemäs arvosteltu Nato -kirja. Vaikka olikin ensisijaisesti Venäjä -kirja, mutta puolusti hyvin paikkaansa. Olkoon tällä erää viimeinen. Vahva lukusuositus joka tapauksessa.

Natoon ja etenkin Suomen Nato -jäsenyyskysymykseen palataan vielä ainakin parissa kirjoituksessa. Sen jälkeen todennäköisimmin vasta kun aihetta ilmenee. Toivottavasti ilmenee nopeammin kuin osaamme ennakoidakaan.

 

+9

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu