Korkean paikan lumo

Leena Lehtolainen: Korkean paikan lumo, Tammi 2024.

Meikä keikkui vuosikausia laivoilla ilman huimausta, mutta vanhana korkean paikan kammo osui ja upposi! Viime vuoden lokakuussa kävin ystäväni kanssa Pyynikin näkötornissa ja hui! Myös ystävälläni oli sama vaiva ja jaoimme sen ihanasti suudellen ja toisiamme syleillen.

Leena Lehtolaisen uutuuskirja ei ainakaan tähän mennessä, olen sivulla 200, ole aiheuttanut huimausta, mutta aina kytevän lukuilon se sytytti heti ensimmäisillä sivuilla.

”Menin nuorena naimisiin, koska kuvittelin, että avioliitto pelastaisi minut onnettomalta rakkaudelta. (- – -) Kuoriainen nakersi väärien tunteiden haurastuttamaa sydäntä.”

Lapsuus ja nuoruus. Pelot, toiveet ja todellisuus. Riika pääsee Freemanin keikalle ja väärä tyyppi ripustautuu häneen:

”Voi helvetti jos Ykä näkee! Olisin halunnut kuunnella Freemania rauhassa, enkä pidellä kädestä typerää Erkkiä!”

Kirjaa lukiessa oma nuoruus herää henkiin unohduksen yöstä. Rakkauden nälkä, odotus. Kohtaamattomuus. Ydinsodan uhka.

”Monelle riitti yhden yön pano. Miehet eivät välittäneet siitä, olinko kaunis vai ruma. (- – -) Ihoon jääneet hampaanjäljet ja sisäreisien mustelmat häipyivät vähitellen,, mutta nuhjuinen tunne lisääntyi. Krapulassa häpesin itseäni ja tekojani ja toivoin kuolevani. Vaikka kuinka koetin ihastua ja haluta seurustella, epäonnistuin aina uudestaan. Monta kertaa annoin väärän nimen tai puhelinnumeron. (- – -) Pahoina hetkinä Riika epäili, että Sakke oli hänen kanssaan vain siksi, että hän suostui asioihin, joihin moni nainen ei olisi ryhtynyt.”

Korkean paikan lumo on niin vietävän hyvä kirja, että tekisi mieli lukea tarinan viimeiset sivut heti  puolivälin jälkeen.