Halpa, hidas ja hampaaton

Oven takana seisoi tuttu mummipummi. Hän odotti veljeään, joka vapauttaisi hänet tupakantuskasta. Hän oli odottanut veljeään yli neljä vuotta. Koko sen ajan, minkä minä  olin ollut  hänen seinänaapurinaan.

Annoin hänelle aamuisin kahvisavut. Toisinaan, kun olin varoissani, annoin hänelle iltakuudelta toisen tupakan.

Palasin lepotuoliini. Ikkunaan ropisi sadepisaroita. Halusin tätä. Köyhää, yksinkertaista elämää. Ilman jäitä, hattua ja teeskentelyä.

Jos olisin voittanut lotossa päävoiton, olisin pannut yksityisetsivän exäni jäljille. En voittanut. Enää en edes halunnut voittaa. Yhdeksän kuukautta sitten olin  saanut diagnoosin. Huonolla onnella voisin elää vielä muutaman kuukauden. Lopussa pyristelisin hospitaalissa kuin lapsena ongittu lahna koukussa.

Syksy. Siitä oli yhdeksän lyhyttä kuukautta, kun sain tietää sairauteni laadun. Parantumaton. Samana päivänä tapasin Lolan. Istuin baarissa. Istuin yksin. Baari oli minulle outo. – Minä olen täällä muutaman kerran käynyt kahvilla, Lola sanoi istuessaan viereiselle tuolille.  Nyt hän ei juonut kahvia.

Päätin lähteä, mutta en lähtenyt. Asuin yksin. Yksiössä ei huhkinut edes suru.

”Ei itketä, ei surra, vaan iske ja murra!”

Olin saanut tarpeekseni kaikista ihmisistä. Myös itsestäni.

Lola puhui. Nyökkäsin muutaman kerran. – Olen satavuotiaan isäni  omaishoitaja.  Se ei enää pysty mihinkän, tajuat varmaan? Rankkaa elämää! hän summasi. Naapuripöydässä istuva mies pullisti poskiaan. Hänellä oli virnistelevät, apinansiniset silmät.

Lolan silmät olivat ruskeat. – Sinä olet minua huomattavasti nuorempi, seuralaiseni totesi. – Minä täytän kohta seitenviis! Maistoin mukistani.  – Et ole päivääkään yli kaksikymppisen näköinen, sanoin kuivasti. Hän nauroi.  – Sinä juot nyt kahvia!

Lola lähti naistenhuoneeseen. Apinansininen sanoi kovalla äänellä:  – Lola on alkoholisti, satutäti ja puuma! Sä oot korkeintaan seitsemänkymmentä! Nousin ylös. – Olen ysiysi, sanoin.  – Halpa, hidas ja hampaaton.  Lähdin yksiööni.

Unessa luokseni saapui Lola ja naapuripöydän paksukainen. Molemmilla oli virnistelevät, apinansiniset silmät. Paksukainen sanoi: – Mä olen Lolan isukki! Halpa, hidas ja hampaaton.

Tämä blogi on täysin kuvitteellinen.