Hitaan kävelyn filosofia

Nautinto on epäilyttävä sana, joten muotoilen zen paremnin;  iloitsen hitaan kävelemisen filosofiasta.

Ethän kerro muille; kyse ei ole valinnan vapaudesta. Olen vaivaisukko. Minun on pakko kävellä hitaasti. Kohta liikun mahallani. Rypistelen vain otsanahkaani.

Hitaasti kävellen näkee ja sisäistää vaikutelmia. Kuljin pusikoiden reunustamaa polkua kohti rantaa.

Mieleeni nousi Tarzan -filmin alkuasukkaat. He tuijottivat sankaria pusikosta. Ja Numa-leijona vaani jo valkoista miestä.

Näin heidät. Kaksi rakastavaista vanhusta. Katse kirkas, askel vakaa, jaloviinaa sen takaa. Tai jalo ja raitis luonne. IHAHAA!

He syleilivät toisiaan. Ihailivat toisiaan. Ihailivat vesistöä. . Puhuivat harmikseni kuiskaten. Kuulin vain muutamia sanoja.

– Meidän paikka. Tämä hetki on kuin romanttisesta elokuvasta! nainen huokaisi. Mies nyökkäsi pontevasti.  – Kuin elokuvasta, hän vahvisti. – Kohta meidän ei tarvitse kätkeä rakkauttamme kateellisilta. Olet pian ikuisesti minun!

Otin pari salakuvaa. Sitten otin sen käteeni… Vatkasin sitä edestakaisin. Limupulloa. Join pullosta.  Käännyin ja kävelin. Hitaasti.

Henry David Thoreau kirjoitti em. aiheesta kirjan, Kävelemisen taito.

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu