Siperia kukkii

  1. Jokamies/naisluokan ensimmäinen traumaattisenen kokemus huomata se, että äiti ei voi olla lapsen kaikkien toiveiden, oikkujen toteuttaja sataprosenttisesti.

Epäilemättä meikän traumaattisin kokemus oli se, että, olin kolmevuotias, kun jouduin/pääsin isän kuoleman jälkeen mummoni hoiviin, hoteisiin. Ei kolmevuotias kykene järkiperäistämään äkillistä tällaista elämän langettama ”petosta”.

Maria Jotuni: Kun on tunteet. Solumuisti. Kokemus muistutti, jos ei nyt paratiisista häätöä, niin ainakin karkoitusta pois kaikesta tutusta ja turvallisesta.

Mummolla oli, kaksi kertaa leskeksi jääneellä, vielä kaksi murrosikäistä lasta kotona. En ehkä ollut pelkästään mieluinen tulokas tuohon kuvioon.

Mummonmökki oli Pälkäneellä. Lähinurkilla asui Karjalasta häädettyjä evakoita. Sodan, sotien traumatisoimia ihmisiä.

En mene nyt detaljiin, mutta ehkä tuo parin vuoden trippi, eräänlainen henkinen Siperia, johdatti minuuttani oudoille poluille. Tähdennän, että Siperiakin kukkii! Ja mummo lähetti minulle, olin silloin seilorina, kirjeen todeten sen, että olin hänelle kaikkein mieluisin sukulainen.

Lähistöllä asui myös mummon tytärpuoli, kirjailija Maria Järvinen/Järvi. Hän sai ympäristönsä ihmisiltä aidoimman tunnustuksen: Kateuden. Kaksinaamaisuuden.

Jussi Talvi: Ystäviä ja vihollisia. Maria Järvi käveli kerran käsikynkkää maantiellä kirjailija Talven kanssa! Irvihampaiset jutut juoksivat mustin jaloin pitkin pitäjää.

Kohtasin naamatusten Maria Järvisen muutaman kerran. Hän oli rakastettava. Osti minulle jäätelönkin kauppa-autosta!

Myös hänen mummonsa, asui naapuritalossa, oli sydämellinen meikää kohtaan. Äkkäsi minut katsoessaan ikkunasta. Kömpi vaivalloisesti mummonmäelle. Hän otti esiliinansa taskusta aarteen: Sokeripalan! Emme vaihtaneet sanaakaan. Hän oli raihnainen, haisi pissalle, mutta aurinko paistoi!

Kaikki ei ehkä vaikuta kaikkeen, mutta on mahdollisuuksien rajoissa, että kirjailija Maria Järvisen kohtaaminen lapsuudessani, johdatti minut myöhemmin kirjojen, kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmaan.

Nämä em. mainitut asisiat nousivat mieleeni sen jälkeen, kun puolisoni kuoli: Tätä ihmistä en näe enää ikinä! Tämä ajatus iskostui tajuntaani kuin iskuri, jonka alkuperäisenä käyttövoimana oli lapsuudessa kokemani kodista karkoitus.

Olen kaiketi tuottanut pettymyksen lukuisille ihmisille. Olen myös sietänyt pitkäpinnaisesti kohtelua, jota monikaan ei siedä tai unohda, anna anteeksi ikinä.

Kumppanuuteni Eevan kanssa aiheutti kiusantekijöiden aktivoitumisen. Muun muassa kiusasoittoja Eevan salaiseen puhelinnumeroon. Erään kerran honottava naisääni kysyi ensimmäistä vaimoani puhelimeen

Ensimmäinen vaimoni. Toimi samanaikaisesti kahdella puhelinlinjalla. Toisella ennusti, toisella harrasti ns. viihdepuheluja. Tyydytti hyväuskoisten miesten seksinnälkää. Hän siis oli/on, kokonaisvaltainen, totuudellinen ihminen!

”Mikä ei tapa, se vahvistaa.” Eevan poismenon jälkeen pohjattomalta tuntuva suru, joka hiljalleen hälvenee. Kokemus vahvisti, vahvistaa pyrkiimystäni ideaaliin lähimmäisyyteen. Kokemus paljasti myös sen, että olen vasta matkalla ihmisyyden ideaaliin.

Jussi Talvi: Ystäviä ja vihollisia. Sukuviha on se, jos suksi ei luista. Lähisukulaisissani oli myös kivenheittäjiä, vedenheittäjiä, joiden mielenrauhaa Eevan ja meikän kumppanuus närästi. Joita kohtaan osoitin pitkämielisyyttä. Joiden kanssa ei voinut keskustella asiallisesti yhtään mistään. Ei sopia mistään. Heidän mottonsa oli sama kuin Eevan nuoremman tyttären: Kurkkuun kiinni ilman alkuhöpinöitä! No, heidän kanssaan ei enää tarvitse olla missään tekemisissä.. Kannibaalien.

Oletan, että lähes jokainen olisi tehnyt rikosilmoituksen kohtaamamme kiusanteon johdosta. Eeva halusikin tehdä, minä toppuuttelin.

Eeva oli hyvä ihminen, kumppani. Hänen matkansa jatkuu. Ja minun.

 

 

 

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu