(Itä)Saku sammakot

Maisteripariskunta tuli kahveelle. Olin ystävällinen. Vieraanvarainen. Olin katsonut äskettäin elokuvan Tomu tietää. Se perustui John Fanten romaaniin. En ehtinyt alkua pitemmälle. Miesmaisterin suusta kuului matala, uhkaava, dominanssiin pyrkivä murina: – Tomu ei tiedä mitään!

Vaikenin kyllästyneenä. Melkein aina samaa, turhaa tulitikkupokeria, energian tuhlausta tyhjän takia.

Tomu tietää -elokuva oli tosiasia. En minä kirjaa kirjoittanut, vaan Fante! Siitä olisi voinut syntyä antoisa keskustelu. Mutta kun ei, niin ei.

Pariskunta kutsui minut vastavierailulle. Minua varten oli viritetty nöyryytysyritys. Mies olikin mennyt parturiin! Ruokailua ei voitu aloittaa ilman häntä! Melkein kaksi tuntia kului. Lopulta naiskädellinen tarjosi salaatin.

Puputin salaattia, kun mies kotiutui. Alkoi raivota. Ruokailua ei olisi saanut aloittaa ennen hänen tuloaan!

Kulttuuri. Sivistyksen kehto. Kirkko ja apteekki. Poliisilaitos. Kapakka ja teurastamo.

Nuo kauan sitten tuntemani maisterit olivat kuin halvan komedian näyttelijöitä. Puohaha, puohaha!

He olivat normi-ihmisiä. Olettivat, tulkitsivat niin, että vasemmiston punakone oli  rakennettu heidän ruuansulatustaan, pissavehkeitään ja rahastusta varten. Ei akateemiset olivat heidän alamaisiaan. Ontot juhlapuheet oli varattu tyhjäpäitä, syrjään tönittyjä varten.

Toisinkin voisi olla. Tasa-arvo. Sielunveljeys…

Toisin ei voi olla. Tai tietenkin voi. Ainakaan minä en ala hovinarrien juoksutautipojaksi.