Kevät koittaa kiusaajille 7

Mummo sai sanottua viimeisen sanan. Hän oli teho-osasto kuolemanpulkassa. – Joko nyt uskotte, että olen kipeä!

Muutamat hänen  lapsistaan olivat vihaisina väittäneet, ettei hän ollut oikeasti sairas!

Teininä häpesin isoäitini. Hän oli muuttanut Tampereelle. Pelkäsin, että kaverini näkevät minut hänen seurassaan kadulla…

Hänen henkeään ahdisti. Hän pystyi liikkumaan vain nitrojen avulla.

Hänen poikansa, enoni, nalkutti kiukkuisena: -Sinun pitäisi juosta kerrostalon portaita ylös ja alas! Hän oli oikeasti sitä mieltä, että hänen äitinsä oli vain laiska.

Nyt tuo sama nalkuttaja käy jouluisin, velipuoleni kanssa, viemässä kynttilän hänen haudalleen.

Itsenäisyyspäivä 1979. Näin  viimeisen kerran Olga-muorini.

Hänen kasvonsa olivat sinertävät, pöhöttyneet.  Hän ilahtui tulostani.   Tajusin, että hän teki kuolemaa. Hän ihasteli uutta paitaani. Uskoi että olisi viimeistään jouluna kotonaan.  Hän kuoli pari päivää myöhemmin.

Olin lakannut häpeämästä häntä jo vuosia aikaisemmin. Kävin, toisin kuin veli ja velipuoleni, tapaamassa häntä melkoisen usein hänen kotonaan. Hän asui vuokralaisena omakotitalon yläkerrassa.

Hautajaiset. Nalkuttaja järjesti asian niin, että en päässyt arkunkantajaksi.

Mummo lähetti minulle kirjeen ollessani merimiehenä. ”Olet minulle läheisin sukulainen.”

Velipuoleni oli yksi arkunkantaja. Hän ei ollut tavannut mummoa vuosikausiin. Hän oli  sanonut usein, että ostaisi pilailukaupasta tekopaskan. Laittaisi sen mummon leivän päälle…

 

 

 

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu