Kuoleva näkee elämänsä elokuvana…

Kuoleva näkee eletyn elämänsä elokuvana… Pilakuvan mukaan näkijänsä tylsin leffa.

Kuuntelin Areenasta Johan Huizingan Keskiajan syksy -teoksen ja Kai Donnerin kiehtovan matkapäiväkirjan siitä, kun hän vietti parisen vuotta Siperian samojedien parissa.

Mitä nuo menneiden aikojen ihmiset oikeasti valitsivat? Mitä he tunsivat, kokivat, pelkäsivät tai rakastivat?

Kannibaalin suosituin televisio-ohjelma: Kenet tänään syötäisiin?

Viimeisinä kuukausina vanaveteen jääneestä elämästä on noussut muistikuvia tajuntaani. Mitä olen oikeasti  valinnut? Jos olisin päätynyt toisenlaisiin valintoihin, mitä niistä valinnoista olisi seurannut?

Mieleeni nousseet elävät muistikuvat nousivat tajuntaani. Kyse ei ollut varsinaisesta ajattelusta, mutta ne käynnistivät ajatteluprosessin.

Äkkiä, äkkiä… Tuokaa tuhkaa ja säkkiä… No ei nyt sentään. Anubis saa ja jaksaa kyllä odottaa hetkeä, jolloin tekoni, sydämeni punnitaan.

Elokuvallisista hetkistäni huolimatta oletan eläväni vielä reilusti yli kymmenen vuotta. Se on pitkä aika. Siitä ei karkaa harakoille sekuntiakaan.

Melkein 70-vuotiaana koen olevani samanaikaisesti elämäni keväässä ja syksyssä. Kotimatkalla ihanan ystäväni kanssa.

Keskustelut, kiireettömyys, henkinen yhteenkuuluvaisuuden molemminpuolinen tunne. Rakkaus ilman rajoja. Ilman suorittamista. Vasta nyt. Onneksi.

Kuvassa olen Vanhan Unkaksen kanssa. V 1991