Luostarin muistot. Sielunkarkailua

Eino Luostari oli jostain lukenut, että sielu painoi 300 grammaa. Sen verran¯ vähemmän ruumiiksi muuttunut keho painoi.

Varsinainen hernekeppi, kevyempi kuin miesten keihäs.

Luostarin ikä oli ysiysi. ”Täysin muistisairas!”

Ei hän ollut dementikko. Laiha sielu vain karkaili muistojen poluille. Juicen tekstiäkö se oli: Mä sulle voisin laulaa viisun, katkeroituneen..

Pentti Saarikoski: Ensin pettää yhdet, sitten toiset. Kohta pettää itse elämä.

Luostari oli itseopiskellut toimittaja. Sitten tulivat muita halveksivat maisterit. Eivät osanneet edes tiivistää toisperäistä tekstiään!

Hän jäi eläkkeelle. Lapset ja lapsenlapset kävivät ovenraossa näyttelemässä ikeniään. Olivat huolissaan. Huoli poistui setelirahalla.

”Sitä ollaan niin suuri herra, että tyhjät kaljatölkitkin viedään roskikseen!” Niin miniä räkätti. Sen jälkeen Eino Luostari lakkasi puhumasta. Kuka naapuri kontrasi roskiksia, vaivautui soittamaan miniälle? Niin.. Olivat huolissaan hänestä…

Vaimo lähti toisen matkaan. Joutui/pääsi elävänä Nurmen alle.

Eino oli ollut puhumaton vuosikausia. Rahaa oli säästössä lakimiestä varten, jos joku alkaisi sinuttelemaan häntä.

Luostari katkaisi ajatusvirtansa. Pani elämänsä haisemaan. Otti ja kuoli. Ruumis löydettiin viikkojen päästä.

Muistokirjoitus: ”Hän pääsi joukkoon pyhien.”

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu