Maatila, kilo rautaa. Tai lobotomia.

Voisi ajatella, että trauman kokenut, syvän surun kokenut, ymmärtää kohtalotovereitaan. Näin voi olla, mutta usein kilpailemme ihan kaikessa.

Finaalin jälkeen taivas tai kadotus.

Ennen finaalia kilpailijat pyrkivät maksimoimaan iskukykynsä. Ja jos mahdollista, he taustajoukkoineen, yrittävät estää, keinolla millä hyvänsä, vastustajiensa kehityksen.

”Hän tappaa muut pitkällä kirillään.” (–) ”Armoton ja kylmä.”  Urheilu on siis psykopatian ylistyslaulua.

Hävinneet onnittelevat rehdisti voittajaa… Itse asiassa he kiristelevät hampaitaan. Hormonimanipuloidut saattavat syyttää voittajaansa hormonipeikoksi.

Antiikin olympialaisiin osallistuivat vain miehet. Voittaja sai palkinnoksia maatilan ja/tai naisen. Voimailijalle annettiin kilo rautaa…

Vielä 70-luvulla naisurheilijoista tehdyt lehtijutut olivat kuin lapsista tehtyjä. Muun muassa olympiavoittaja Helena Takalo ”heläytti” vastauksia lehtimiehen kysymyksiin.

Suomi on menestynyt kilpailussa hyvin. Voimme jakaa rahaa hävinneille. Eikö olisi parempi maksimoida hyvyyttä niin, että antaisimme suosiolla kaikki talouselämän valtit kilpailijamaille?

Emme voi tehdä niin. Vientiteollisuutemme menestyksen ehtona on juuri  se, että autamme kilpailussa hävinneitä.

Uusiutuvat luonnonvarat on kohta tämän vuoden osalta käytetty. Vauhti, kilpailu, kiihtyy, vuosi vuodelta, kuin juoksuradoilla,

Kristinuskon sanoma on kilpaurheilun vastakohta. Eija Merilä: ”Kukaan meistä ei saa puhtaita papereita Jumalan edessä.” Emme siis voi omavoimaisesti muuttua taivaskelpoiseksi.

Kuoleman jälkeen, harvoille ja valituille, tehdään jonkinlainen henkinen lobotomia. Vasta sen jälkeen taivaan helmiportit avataan heille.

Lobotomia. Tuon kauhistuttavan keksinnön tehnyt mies palkittiin lääketieteen nobelilla. Hän oli  voittaja. Hänen uhrinsa olivat häviäjiä.

 

.

 

+1

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu