Neito katsoi korteista kohtaloaan
Lapsena tykkäsin rinkeleistä. Nuorena väheksyin niitä ja kotitekoisia mehuja. ”Olet nyt parhaassa iässä!” minulle sanottiin ja kummeksuin sitä.
Väheksyin kotihilloja, äitini velkayksiötä, supermarketin kahvitarjouksia ja eläkeläisiä. Itseäni. Kaikki oli pientä ja kohtalotonta. Alavireistä ja autistista. Puhuin ja kävelin.
Tanssin ja hytkyin. Kaiketi iloitsin. Ja neito katsoi korteista kohtaloaan. Patasotilas. Se on paholainen, hän muisti. Ja lauantain toivottomissa soi juuri silloin Mustankipeen tango.
50 vuotta ilman kulukorvauksia. Tulimme tielle samanaikaisesti ja tunsimme heti.
Suutelimme. Teimme hillosilmän ja iloitsimme rinkelistä. Auringosta ja toistemme lämmöstä.
Ei kaupallisia tiedotteita. Ei väheksyntää. Ei patasotilasta. Rakkautta vain. Ja me.
Niinhän se oli. Minäkin muistan kun kotona oli pari lehmää ja sitten kun jompikumpi oli ummessa, ei lypsänyt, niin äiti toi kaupasta maitoa lisäksi ja me kaikki pennut haluttiin sitä kaupan maitoa se oli niin hyvää.
Ilmoita asiaton viesti