Olemme sentään ihmisiä

Noin vuosi sitten sain diagnoosin; krooninen lymfaattinen leukemia. On mahdollisuuksien rajoissa, jos en saa, hot, hot, toista vakavaa, nopeasti etenevää sairautta, että saavutan ikäluokkani keskimääräisen eliniän. Kymmenisen vuotta olisi jäljellä.

Mitä minulle tänään kuuluu? En tiedä, kello on 5.40, mutta eilen minulle kuului pelkkää hyvää.

En ehkä nauti elämästä, mutta enimmäkseen iloitsen siitä. Hauskanpito ei ole iloa; se on henkilöhistorian tuottama perintöosa, työjärjestö. Ilo.

Eilen(kään) en provosoitunut ovikellon soittajalle. Naapuri kävi neljä kertaa pyytämässä tupakkaa. Viidenellä kerralla hän ei enää pyytänyt. Hän vaati. Kävi ryysyihini kiinni. Piti ovesta kiinni, kun vedin sitä kiinni. Hellyin kuitenkin heti ja annoin hänelle savukkeen.

Hän lupaa aina korvata lainansa. Toisinaan hän antaa kymmenestä saamastaan savukkeesta minulle yhden tai kaksi savuketta takaisin. Useimmiten hän sanoo ”ei ole”, kun muistutan lupauksesta. Ja imee savukettaan. Pummausta on jatkunut parisen vuotta.

Sairauteni eräs oire on tolkuton väsymys. On käynyt niinkin, että olen juuri vaipunut uneen, kun naapuri soittaa ovikelloa.

Tupakantuska aktivoi häntä. Ja minua.

On turha sanoa hänelle: Älä enää tänään vaivaa minua.

Mitä ihmettä tekisin! Lopulta välähti. Lopetan tupakoinnin. Pitäisikö jatkossa ottaa videolle, jos hänen ovensuukyselynsä jatkuvat?

En tiedä. Olemme vain ihmisiä? Ei! Olemme sentään ihmisiä!

 

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu