Demarien koira

Jaoin 80-luvulla sanomalehtiä. Eräs omakotitalo haisi homeelle. Talossa asui demariperhe. Tai perheen vanhemmat omistivat demarien jäsenkirjan.

Talon toinen asukas, professorin vaimo, sanoi, kun nostin esille pieneläkeläisen, mustinmurkinaa syövien aseman. – Ei eläkeläiset mitään tarvitse. Ne vaan makaa ja haisee!

Professorin perheellä oli koira. Monirotuinen. Sitä rouva talutti, ei nahkahihnassa, vaan pyykkinarussa.

Koira ei saanut oleilla öitä huoneistossa, koska ”se haisi”, kuten eläkeväkikin. . Lemmikki paleli kohmeisena pimeässä, kylmässä ulkoeteisessä .

Kiva kaveri. Se tutisi, kun putsasin sen korvista ruskean, paksun tahnan pois.  Putsasin rähmän pois silmistä.

Oli kiitollinen, kun annoin taskuistani koiranraksuja sille. Söi kuin nälkäänäkevä.

Soitin professorille. Sanoin, että ilmoitan eläinsuojeluun, jos koira palelee vielä yhdenkin yön kylmässä eteisessä.

Koira pääsi seuraavaksi yöksi pois eteisestä. . En tiedä, mihin. Tuskin pariskunnan sänkyyn kuitenkaan?

 

 

0

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu