Ristin raskaus ja pienet joulukalat
Tuliholvin alla, Eino Hosia, 1940. Kuuntelin sen, melkein 5 tuntia kestäneenä äänikirjana eilen. Olin lukenut sen joskus 80-luvun alussa. Kirja perustuu Hosian omiin kokemuksiin, tunteisiin, tunnelmiin ja ajatuksiin.
Kuunneltuna kirja teki meikään suuren, järisyttävän vaikutuksen. Sodan todellisuus vs. nykyaika. Ristin raskaus ja pienet joulukalat.
Hosia kaatui, hän ei halunnut tk-mieheksi, heti jatkosodan alussa.
Eino Hosian lisäksi viime sodissamme kuoli tietojeni mukaan kaksi muutakin kirjan julkaissutta soturia, mutta Hosia oli heistä ainoa ammattikirjailija.
Hosia julkaisi 1938 kiintoisan kirjan, Tulipunaiset ratsastajat. Romaani kuvaa Suomessa toiminutta uskonlahkoa, kartanolaisia.
Tuliholvin alla äänikirjan voi kuunnella ilmaiseksi Piplia -äänikirjastoston kautta
Tuliholvin alla -teos kuvaa Talvisodan päiviä. Esko Mustonen julkaisi v 1988 kirjansa Aavistuksia sodassa 1939-1945.
- Aikamatka etulinjoille kirjallisuuden keinoin.
Kuuntelin myös tuon Tuliholvin alla pari vuotta sitten korona-aikaan. Todellakin järisyttävän hyvä kirja ja jäänyt unhoon hiukan suomalaisessa sotakirjallisuudessa.
Olen myös nuo muut Hosian kirjat lukenut mutta varmaan joku 40 vuotta aikaa. Satakuntalainen kirjailija jonka vihollisen tarkka-ampuja surmasi heti jatkosodan alkupäivinä Joutsenossa.
Tekstinäyte kirjasta Tuliholvin alla (1940)
Yö tulee. Kranaattituli ei herkeä yöksikään. Tuliholvi ei väisty yltämme. Kevätöisten tähtien alla välähtelevät tykit, ja valojuovaluodit. Linnunrata säihkyy huimaavan etäisenä ja outona punertavan savun lävitse. Metsissä kohahtelee, räiskyy, räjähtelee. Ne ovat kuin täynnä noitavalkeita, peikkotulia, pirujen hohotusta. Myöhemmin tähän kaikkeen liittyy vielä taistelujen temmellys, verinen humu. Vihollinen hyökkää taas. Taas lisääntyy kaatuneiden röykkiö huoltoaukealla. Kaikkia ruumiita ei saada edes korjatuksi; paljon jää auttamattomasti vihollisen puolelle. Hyvä kun haavoittuneet saadaan pois. Taistelut siirtyvät lähemmäksi harjua; niitä käydään pitkin linjaa. Rintama metsissä on kuin ärsytetty, karjuva eläin, peto, joka raivoisana temmeltää puiden alla. Harju kumisee ja vavahtelee yössä, niinkuin se siirtyisi sijoiltaan runneltuine honkametsineen.
Makaamme asemissa ja ammumme, lumeen kaivautuneina. Olemme hukkuneet taistelun virtaan kuuroina ja sokeina, väliin se nostaa meidät pinnalle, väliin taas hukuttaa uudelleen pyörteisiinsä. Tunnemme vain, että meidän on ammuttava, lyötävä, puolustauduttava, sillä muuten meidät tuhotaan, murskataan, työnnetään Vuoksen avantoihin ja punainen armeija tulvisi maahan. Hyökkäysten välillä on aina kranaattitulta, joka tuntuu sammuttavan kaiken elämän ympäriltämme, läheisyydestämme, kaikkialta. Sitten seuraa väistämättömästi uusi vihollisen hyökkäys, joka torjutaan. Vain jossakin ryssät pääsevät tunkeutumaan asemiimme, mutta sieltä heidät raivoisalla vastaiskulla heitetään verissä päin takaisin. Huimaava yksinäisyys levittäytyy vähitellen ympärillemme; maailma on meidät ja taistelumme unohtanut, meidät on jätetty oman onnemme nojaan. Näin kuluu yö, kova ja katkera yö.
Ilmoita asiaton viesti