Sodan karmea perintö

Ruma sota, toim. Sari Näre & Jenni Kirves, 2008.

Sota on ikävä aihe. Pahanhajuinen ja -makuinen.

Maailmanpalo, sairas palo ihmisten aivoissa, ei ole sammunut, vaikka toinen maailmansota päättyi v 1945.

Piskuinen Suomi tuli jatkosodassa kakkoseksi, mutta hopeahan on häpeä. Epäilemättä tuon ajan karmea perintö, psykohistoria, kaatuu vieläkin päällemme kuin dominopalikoiden rivistö.

 Arvoja en kiellä, mut taasko täytyy niellä, osa meistä maan. Vapisee mannerjalusta, kaikki alkaa alusta.

Rintamamiesten arkipäivää olivat pelko, lika, tappamisen filosofia ja kehno ravinto.

 Rintamamiehet elivät helvetissä. Ja kotirintaman ihmisten arkipäivä oli ideaalin irvikuvaa.

Äidin pyhä ilo. Mannerheim: Teidän siunauksenne on seurannut lapsianne taistelukentällä.

Olavi Paavolainen: Keskikouluiässä olevien poikien ja tyttöjen suusta kuulee nykyään typerinmät ja kiihkoilevimmat suurkansalliset ja sotahullut fraasit.

Sankarivainajien lapset olivat usein kansakunnan hylkäämiä. Viitisen prosenttia lapsista eli yli 50 000 menetti isänsä ja yli 30 000 naista leskeytyi.

Nyt meillä on kissanpäivät.  Televisio, aivopesukone, syöttää meille unelmahäitä, mutta todellisuus näkyy saumakohdista, kuten Samuli Paronen totesi.

Elämme jatkuvasti tulivuoren juurella. Theban kiihko on vallannut meidät.

 Miten jatkuva pelko, elimistön stressitila, vaikuttaa meihin? Emme voi paeta, emme voi taistella. On sopeuduttava.