Solveigin laulu
Juha Virkkunen kuvasi Lassi Sinkkosta kommunistirunoilijaksi ja hänen kirjoittamaansa Solveigin laulua ”balladiksi, rakkauden ylistyslauluksi”.
”Solveigin laulu on kehityskertomus. Rumista oloista itsenäisyyteen, vapauteen.”
Lassi Sinkkosen runot ovat hengettömiä, mahtipontisia. Ei niitä ainakaan tuntemani työväki halunnut lukea tai kuunnella. Poikapartamaisterit vielä vähemmän.
Sinkkosen esikoisromaani, Sumuruisku, on autistinen kuvaus ilottomasta työstä, veljeydestä ja tasa-arvosta.
Seuraava romaaninsa, Solveigin laulu, oli menestys, jonka pohjalta filmattiin kolmeosainen televisiosovitus.
Elokuvassa on erinomaisesti roolinsa sisäistäneet näyttelijät. Tosin sarjan viimeinen jakso kulkee kuin puujaloilla. Solveig poistuu vasemmistolaismiehen kanssa kohti ihanaa huomista.
Solveigin äiti, Saara, on kovapintainen pelinainen, ex-vankilalintu. Isänsä hyväksikäytön uhri.
Saara pahoinpitelee Solveigia, ei-toivottua lastaan. Tekee syrjähyppyjä ja miehen, Börjen, syyllistyessä samaan, hän muuttuu syyttäjäksi. Toinen nainen vie hänen lapseltaan isän!
Solveigin isä ja isoisä ovat tavallista suomalaisia miehiä. Sankaritar on, Solveigin ohella, famu, tytön isoäiti.
Lassi Sinkkonen ajautui itsemurhaan vain parin vuoden kuluttua menestyksensä jälkeen.
Itsemurha on aina surullinen asia. Ehkä Sinkkosen parhaimmat romaanit jäivätkin kirjoittamatta.
Ehkä hän väsyi olemaan kommunistien mainosmies. Ehkä hän näki sen, millaisia puoluetoverit oikeasti olivat. Ahdasmielisiä, juoruilevia, kateellisia… Punalippujen takainen ihanuus.
Todellinen Solveig ei olisi vapautunut koskaan traumoistaan. Ja ihmiset hänen itsellisen elämänsä ympärillä olivat myös oman henkilöhistoriansa otteessa. Kyvyttömiä itsenäiseen ajatteluun?
Solveigin laulu on köyhänmiehen satu. Osuva kuvaus ajasta, jolloin itsenäinen ajattelu oli turhake, melkeinpä rikos.
Ihmisrobottien yhteiskunnassa ei rakkauden ylistyslaulua veisattu. Sieluttomuus oli valttia.
Solveig ei kävellyt vapauteen. Hän istuu, kuten Saara-äitinsä, vankilan pyttytuomion tappiin asti.
…Se oli sitä televisioteatterin draamojen kulta-aikaa se….NYT on tv-draaman tekeminen ”liian kallista?”
– Liisamaija Laaksonen yhtä kova äiti, kuin Ritva Oksanen Elämänmenossa.
Leena Uotila tyttärenä ja Aino Lehtimäki upeana, kovana fammuna maailmaa ja tytärtäänkin vastaan mutta tyttären tyttärensä lämmin tuki ja turva. Jollainen aikuinen tämänkin päivän kaikilla nuorilla pitäisi ainakin yksi ihminen olla.
Itse selailen juuri Veikko Lavin kirjaa Seitsemäs kesä. Kirja kertoo samoista tavallisista ihmisistä joita hän oli tavannut ja joista laulujakin tehnyt.
”Limperin Hilma” on yksi suosikkini, sekin kertoo kovan elämän eläneestä, entisaikojen kansannaisesta ja hänen kännäilevästä ja laulelevasta Augustistaan, mutta Lavin tyyliin lempeällä, ymmärtäväisellä huumorilla höystettynä.
– Toinen suosikkini on mm. ”Jokainen ihminen on laulun arvoinen…”
Iranin uskonnollinen johto kertoi äskettäin lakkauttaneen ”moraali-ja siveyspoliisi-organisaationsa.”
– Veikko Lavi kertoi Kotkan satamassa aikoinaan vaikuttaneista pillupoliiseista, jotka jahtasivat laivoihin merimiehiä viihdyttämään pyrkiviä ”Kotkan ruusuja”, joista heistäkin Lavi on tehnyt laulun.
Ilmoita asiaton viesti
Joo.. Lavilla monia koskettavia tarinoita, jotka antavat ajattelemisen aihetta.
Nälkälinna ja Turun surusilmä… Muun muassa nämä kaksi
Ilmoita asiaton viesti