Julkea sormi ei osoita kuuta

Jarkko Laine, 1947-2006, oli kirjoittajana monitoimiosaaja, runojen  lahjakas tuottaja.   Hänen pitkissä runoissaan on sanan  ilotulitusta niin runsaasti, että heikkotasoinen, kömpelö sanankäyttäjä väsäisi  yhdestä hänen rungostaan kokonaisen runokokoelman.

Laine julkaisi ensimmäisen runokirjansa, Muovinen Buddha, 1967. Siinä hänen kirjallinen ydinminänsä nousee jo varsin selkeästi esille.  Elämä on halpa ja lyhyt. Apeus ja perussuru. Siinä pysyvät ainekset, joita piilotellaan elämänkiihkon takana.

  ”Epäkohteliaisuus, ei enää piilevä inhimillisyys, vaan      julkea sormi, joka ei osoita  kuuta, vaan puhkaisee silmän.  Iso ja vilkas yhden miehen seurue; lyhyesti ongelma.”Näin Laine muotoili ajatuksensa v 1983. Säkeet  on julkaistu hänen kootuissa runoissaan, 1967-1987.

Eli ennen käytöstapojen kaavoittama ihminen edes naamioi julkeutensa, viettiensä vaateet kuun tuijottamisen romantiikkaan. Nyt naamioita ei useinkaan enää käytetä. Röyhkeys ja kiittämättömyys ovat nyt valtteja, ominaisuuksia, joilla jopa ylpeillään.

Kaipaus on Jarkko Laineen runoissa aina läsnä. Hän toteaa, että se on kauhea tunne hänelle, joka ei lähde, ei pääse lähtemään tästä maailmasta, odotussalista mihinkään. Mitään pakotietä tästä tiedostamisesta ei ole.

Jumala saalistaa öisin, 2005, Laine viipyilee entistä enemmän menneissä kerroksissa, maailmassa, joka oli, ja joka katosi omaan vanhuutensa.

”Vasta aikuisenaa mies tietää, mitä rukous on; auto pysähtyneenä tienpieleen, eikä enää minnekään matka.”