Veijariromaani

Kunnon esseet. Tykkään. Kunnon sotamies Svjekin seikkailut. Tykkään. Veijariromaani on harvinaista herkkua.

Tauno Kaukosen Klaani ei ole veijariromaani. Se on raskasoutuinen tarina. Surullinen. Aikalaiskriitikot kaiketi vain selasivat romaania, koska sijoittivat sen veijariromaanien harvinaiseen genreen.

Omasta elämästäni voisin kirjoittaa veijaritarinan. Tai tieteellisen tutkielman koehenkilönä olleen ihmisen näkökulmasta.

Miksi niin moni ihminen on niin tosissaan?

Nauru vapauttaa. Nauru hyvälle ja pahalle.

Itseeni kohdistuneet reaktiot näen lähinnä koomisina. Mitään hauskaa en sen sijaan näe siinä, että äitimuori joutui juoppohullun veljeni kynsiin pitkäksi aikaa. Minun olisi pitänyt toimia aikaisemmin.

Olen ollut liiankin solidaarinen, tyhmyyten asti, väärille, konnamaisille ihmisille. Juuri tästä syntyy koomisuus.

Jarkko Laineen mukaan julkea sormi ei enää osoita kuuta; se puhkaisee silmän.

Eräs tuttavani sanoi muutamia päiviä sitten:  Tiedätkö että ihmisen sisällä asuu oikeasti piru. Se kuiskuttaa ja antaa neuvoja.

Kateuden piru. Väinö Linnan mukaan  ihmiset tarvitsevat  pirua. Uskoa siihen siksi, että eivät halua nähdä totuutta itsestään.

Piru tykkää sinusta. Ja sinä pirusta. Elämä on pirun hauskaa!

Piru on uuttera työssään; laiskoja se ei elätä. Se on piru henkilöksi.

Englesmannit  häviävät kaikki taistelunsa, paitsi viimeisen. Samoin on myös sydämellisten ihmisten laita.

Jos toivo pettää, sitä ei enää näe eikä koe.

Veijariromaani omasta elämästä? Kirjoitan sitä. En pystyisi siihen ilman ulkopuolisten apua. Useat  ihmiset ovat voimiaan säästämättä kannustaneet  ja inspiroineet minua kirjoitustyössäni. Kiitos siitä!

Jos kirja ei ikinä valmistu, en näe sitä. En ainakaan näillä silmillä. Joka tapauksessa olen saanut ainakin nauraa makeasti. 🙂