Pitääkö kirjailin nykyään pyytää anteeksi lukijoiltaan tosiasioiden kertomista?

Kuuntelen mielenkiinnolla Juha Klaavun kirjaa Lapsuuden kehityksellinen trauma — Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen.

Vaikka olen vasta alussa, laitan jo nyt pari huomiota, etten unohda. Ne kertovat ajastamme.

Klaavu toteaa, ettei hän halua syyllistää ketään kirjoittaessaan siitä, että psyykkinen stressi voi ilmetä somaattisina eli ruumiillisina oireina.

Kun nykyään kuka tahansa voi sanoa ja huutaa melkein mitä tahansa niin paljon kuin jaksaa sosiaalisessa mediassa ja muuallakin, niin tähän on tultu. Tietokirjailija joutuu pyytelemään anteeksi kertoessaan ilmiselvästä tosiasiasta.

Toinen pelottava seikka on tämä: pari pitkälle koulutettua ihmistä on valittanut minulle, että kirjan alussa on rasittavaa, vaikeaselkoista käsitteiden määrittelyä.

Kun olen kuunnellut kirjasta 10 prosenttia, sellaista en ole huomannut paitsi parissa lauseessa. Esimerkiksi termit subjekti tai objekti tai esineellistäminen voisi suomentaa tai selittää, vaikka aiemmin sellaiseen ei niin paljoa tarvetta ollut.

Kun vaatimustaso laskee koko ajan ja kun kaiken pitäisi olla pääsääntöisesti kivaa, niin tulevaisuus ei hyvältä näytä. Hektisessä läpikaupallistuneessa kulttuurissa, sivistystason nostaminen on vaikeaa ja sen laskeminen on itseään ruokkiva prosessi.

”Kehitys” alkoi jo kasinotalouden 80-luvulla.

Muistan kuinka tuolloin pääasiassa opiskelijoille suunnatun SOPO-lehden päätoimittaja totesi turhautuneena:

– Nykyään kukaan ei enää jaksa lukea yli neljän liuskan juttua.

Toisaalta Klaavun kirjan suosio kertoo, että toivoakin on. Toisaalta sen suosio kertoo sen kuvaaman ongelman laajuudesta ja syvyydestä.

Veikko Tarvainen
veikonvenytys.fi
27.9.2024

Klaavu, Juha Lapsuuden kehityksellinen trauma — Syy arvottomuuteen, häpeään ja syyllisyyteen. Viisas elämä 2024. Viides painos.