Hitlerin valtaantulon 31.1.1933 muiston johdosta

Iltalehden Hitler-liite ja monet muut alustat ovat käsitelleet 80-vuotisajankohdan merkeissä Saksan asiaa sen liukuessa kohden kansallissosialistista diktatuuria.  Matkan varrelta on poimittavissa useita – sekä tosiasiallisia että kuviteltuja maamerkkejä – jolloin tilanne ”nitkahti” eteenpäin, kohden suurta loppua, vuotta 0. 

 

Kieltämättä sen erottelu, milloin on kyse syvällä rakenteiden uumenissa tapahtuvasta muutoksesta ja milloin taas yksittäisestä tapahtumasta ei ole helppoa.  Eikä sitä tietenkään voi loppuun asti pätevästi suorittaakaan: onhan historiallinen tapahtuma elimellinen yhdistelmä näitä: muutosta alustava rakennemuutos ja sitten päivämäärällä todennettava tapaus.  Mutta kaiken ulkoisen tapahtumisen ohessa ja ikään kuin mentaalisena kehyksenä – kuitenkin – on se, mikä tapahtuu ihmisten tajunnassa, sielussa, mielessä ja sydämessä.  Jos ihminen ei ole valmis johonkin, jos hänelle ei tule yllykettä ajatella ja toimia jotenkin, sitä ei tapahdu.  Mutta valmius ja yllyke, ne saavat ihmisen toimimaan: vaikea prosessi, jossa ei ole munaa eikä kanaa, on vain prosessi. 

 

Tässä alempana Urho Kekkosen kuvaus eräästä prosessista: se on osa isompaa, todella suurta prosessia, mutta samalla yhtäaikaisesti pienin, mikroin, prosessi, mikä voi tapahtua – nimittäin yhden yksittäisen ihmisen mielenkäännös.  http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11440/TMP.objres.2339.html?sequence=1

Kekkonen kuvaa vierestä nähtynä, miten yhden miehen mieli kääntyi, ja käsi nousi vinotervehdykseen.  Minä näen, että Saksan ajautuminen natsismiin ja perikatoon oli pitkä prosessi, jossa monet kynnykset ja niiden ylitykset seurasivat toisiaan, ja vaikka voidaankin katsoa että 31.1.1933 oli yksi tärkeä etappi, ei sekään ollut mikään ratkaisu.  Paljon piti tapahtua vielä sen jälkeen, mutta paljon oli tapahtunut sitä ennen.  (Kekkonen kuvaa aikaa ”ennen”).

 

Myös Urho Kekkonen kävi Saksassa aivan kuten Matti Kuusi (hänen Saksan-vierailustaan saanen kertoa myöhemmin), joka siellä heräsi näkemään äärimmäisen oikeistolaisen katsannon kapeuden, ja vaarat.  Vaikka Kekkosen oleskelu ajoittui hieman varhemmalle ajalle, aikaan juuri ennen Hitlerin valtaannousun, hänen välittämänsä vaikutelmat mielestäni todistusvoimaltaan väkevinä kannattaa tässä palauttaa mieliin.

 

Urho Kekkonen pohti myöhemmällä iällä, varttuneena valtiomiehenä (1972), ”miksi kirjoitin Demokratian itsepuolustuksen”.  Demokratian itsepuolustuksen Kekkonen oli kirjoittanut tuon Saksan aikansa jälkeen, kun kommunistien toiminta oli Suomessa kielletty (1930) ja kirjoittaja käänsi katseensa äärioikealta uhkaavaan vaaraan.

 

Näin kirjoitti Kekkonen:

 

”Olin talven 1931-1932 ollut väitöskirjatyötäni varten opiskelemassa Saksassa, ensin Heidelbergissä ja myöhemmin Berliinissä.  Juuri silloin elettiin Saksassa kansallissosialismin suurta ja villiintynyttä nousuaikaa, jota siten saatoin seurata läheltä ei vain sanomalehdistä vaan myös kaduilla, kokouksissa ja kodeissakin.

 

Asuin Heidelbergissä poliisimajuri Weygandin luona.  [Tohtorandum-opiskelijankin kämpäksi melko outo paikka?, mutta on syytä muistaa, että U. Kekkonen on 1920-luvulla palvellut usean vuoden Suomen ohranan, EK:n palveluksessa, ja jopa löytänyt sieltä konekirjoittajattarena toimineen naisen vaimokseen – oliko poliisitaustalla missämäärin vaikutusta poliisimajurin luo majoittautumiseen jätän sinänsä tutkijoiden harkintaan, VH]  Perheen 15-vuotias poika oli hurmahenkinen, kiilusilmäinen natsi.  Isä, poliisimajuri, ei ollut vielä perheeseen mennessäni tehnyt ratkaisuaan.  Englantilaissyntyisen hienoluonteisen äidin asema oli vähintään kiusallinen, sillä ”Gott strafe England” [Rankaise, Jumala, Englantia!] oli yksi pojan mielitunnuksista.

 http://www.doria.fi/bitstream/handle/10024/11682/TMP.objres.2603.html?sequence=1

Perheen päämiehen seurassa olin mukana muutamissa hänen ikätovereittensa kneippi-illoissa [oluttuvassa].  Niissä opin tuntemaan Weimarin Saksan  pikkuporvariston todelliset ajatukset ja pyrkimykset.  Viinin- ja oluenjuonnin yhteydessä puhuttiin ajankohtaisen politiikan johdatuksella Saksan kansan kärsimistä vääryyksistä.  Suurin oli se ”puukonisku selkään”, jonka epäluotettava, maanpetoksellinen työväestö oli kohdistanut urhoollisesti taistellutta keisarillista armeijaa vastaan ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheissa.  Koko maailma oli liittoutunut elämästään taistelevaa Saksaa vastaan.  Sankariteoin oli hyökkääjät lyöty takaisin, voitto oli jo häämöttänyt.  Kaikki uhraukset olivat kuitenkin olleet turhia, ”umsonst”, koska bolshevismi oli salakavalasti tunkeutunut saksalaisen työmiehen mieleen.  Mutta kaikki tämä kerran korjataan, Saksan maine ja saksalaisen elinedut turvataan Adolf Hitlerin viisaalla johdolla.  Tämä oli yleensä keskustelun riehakkaan voitonvarma loppupäätös.

 

Olin poliisimajuri Weygandin mukana siinä suuressa kansallissosialistisessa joukkokokouksessa, jossa majuri tunnusti vihdoin väriä.  Se oli valtava, hyvin järjestetty kokous, jossa yhtenä pääpuhujana oli natsismiin kääntynyt entinen Preussin prinssi August Wilhelm (”Auwi”).  Tunnelma oli kiihottunut, yleisö oli hurmioitunut katkeamispisteeseen saakka.  Ja kun lopuksi suuri auditoriumi yhtyi ”Horst Wesselin” säveliin, havaitsin, että vieressäni seisonut poliisimajuri, aluksi varovasti, ikään kuin oikeaa ryhtiä tavoitellen, nosti oikean kätensä natsitervehdykseen.  Kun sitten seuraavan kerran kävin hänen kanssaan viininmaistajaisjuhlassa, hän sai tovereiltaan lämpimät onnittelut isänmaallisen kannanottonsa vuoksi.

 

Tämä Saksassa vietetty talvi oli terveellistä oppiaikaa suomalaiselle demokraatille.  Kirjoitin ”Kainuun Sanomiin” pari artikkelia havainnoistani.  Loppupäätelmäni oli, että kansallissosialismi tulee kukistamaan heikon ja hajanaisen Weimarin tasavallan.

 

Näine eväineni palasin Suomeen.  Täällä äärioikeistolaisuus, isänmaallinen kansanliike, fasismi, natsismi, kauniilla lapsella on monta nimeä, eli suurta nousuaan.  Saksasta käsin olin eronnut Akateemisesta Karjala-Seurasta, joka minulle oli aina ollut suomalaiskansallisessa hengessä tapahtuvan kansakunnan eheyttämisen instrumentti, mutta joka oli sortunut oikeistoradikalismin sormijuotoksi.  Silloin tällöin pistäysin vanhojen osakuntatovereitteni seuraan Ostrobotnialla.  Kerroin heille pelottavia havaintojani Saksasta, mutta ainoa asia, jonka he minulta oppivat, oli ”Horst Wessel” –laulun sävel ja sanat, jotka heille suuressa jalomielisyydessäni opetin. 

 

Suorastaan pelästyin sitä henkisen ilmapiirin samankaltaisuutta, joka oli yhteistä ensimmäisessä maailmansodassa pettyneiden saksalaisten ja Ostrobotnian keltanokkien välillä. 

 

Pienenä episodina kerron, että osakunnan erään vuosijuhlan pikkujatkoilla, kun saliin arvokkaan juhlaväen poistuttua oli jäänyt joukko meitä nuorempia, syntyi poliittista kiistaa aks:läisten kanssa.  Ei se vielä edes mahtanut koskea kaikkein pyhimpiä arvoja, mutta muuan kiihtynyt vastapuoli julisti yhtäkkiä, että jos varatuomari Kekkonen ei heti poistu salista, niin hänet jätetään tänne yksin.  Ja kun yrittelin vastailla, että viihdyn omassa seurassani paremmin kuin tuollaisten paskojen parissa, niin juhlasali, jonka eteläpäässä olimme istuneet, tyhjeni kuin käskystä.  Istuskeli aikani ja maistelin kellarin suurella huolella ja perinnäisellä taidolla valmistettua boolia.  Pelkäsin jo, että pojista on tullut niin aatteen lyömiä, että saan yksin istua aamun valkenemiseen saakka.  Jouduinkin siinä kotvasen odottamaan, kunnes minut jättäneistä yksi kerrallaan palasi juhlahuoneeseen, viimeisenä muistaakseni päiväkäskyn antaja.  Politiikkaa ei enää puhuttu, vaan hilpeän mielialan vallitessa muisteltiin vanhoja mukavia sattumuksia opiskeluvuosien ajoilta ja kertoiltiin niitä halukkaasti kuunteleville nuoremmille tovereille.

 

Nuo 1930-luvun alkupuolen vuodet muilutuksineen, Mäntsälän kapinoineen, murhineen, talonpoikaismarsseineen olivat vaarallista aikaa ei vain Suomen demokratialle vaan myös Suomen itsenäisyydelle.  Samoihin aikoihin syntyivät Baltian tasavalloissa diktatuurijärjestelmät: Waldemaras Liettuassa, Ulmanis Latviassa ja Konstantin Päts Eestissä.  Eestiläinen demokratian lopettaminen oli meille tutuin ja läheisin.  Se oli myös isänmaallista kansanliikettä [IKL] vastustaville tavallaan ymmärrettävin, sillä Pätsin diktatuuri oli aiheutunut vastatoimenpiteenä Eestin oikeistolaisen vapaussoturien liiton, ”vapsien” vallankaappaushankkeiden johdosta.  Suomessa oli nimenomaan AKS:n piirissä varsin läheistä toimintayhteyttä ”vapsien” johtomiesten kanssa.

 

Poliittisen elämämme ilmapiiriä seuratessani olin tullut siihen johtopäätökseen, että Suomi olisi jo Mäntsälän kapinan [1932] ja talonpoikaismarssin [1930] aikana ollut kypsä demokratianvastaiselle valtiokaappaukselle. 

 

Onneksemme siltä puuttui kiinteä johtoryhmä ja sen keulakuvaksi nostama Johtaja.  Vihtori Kosola oli poliittisesti luku- ja kirjoitustaidoton, viinaan kallistuva, johtajaominaisuuksia vailla oleva, paremman puutteessa kärkihahmoksi kopattu talonpoika, sillä talonpoika sen Suomessa piti olla, ”Jumalan valitsema kansanjohtaja”!  Hän oli ilmeisesti ollut hyvä voima nuorisoseuransa näytelmäkerhossa.  Katsokaapa sitä valokuvaa, jota aikoinaan levitettiin kautta Suomen ja jossa Kosola talonpoikaismarssin aikana Suurkirkon rappusilla pitämänsä puheen jälkeen nostaa oikean kätensä taivasta kohti.  Se on vaikuttavimpia poliittisia valokuvia, mitä Suomessa on koskaan otettu.  Ei tuollainen mahtava asento synny aivan amatööriltä.  Kosola kieltämättä kasvoi tehtävänsä mukana, sillä hän oppi aina vain entistä mahtipontisemmin lukemaan toisten kirjoittamia puheita”.

 

Näin siis Kekkonen. 

 

Tulkoon tähän mainituksi, että oman elämäni aikana olen kuullut mainitun ”Horst Wessel” –laulun esitettävän livenä yhden kerran.  Tapahtui vuonna 1974 tilanteessa, jossa työni puolesta olin istumassa suomalaisten maidontuottajien ja Valion omistaman ja talousneuvos Heikki Norrin perustaman Ikaalisten Kylpylän suuressa ravintolasalissa erästä valtionhallinnon haaraa edustavien virkamiesten seurassa kotikauppalani kunnallisjohdon vieraina.  Tällöin muutamassa vaiheessa virallisemman ohjelman jälkeen tamperelaiset piirijohtajat, vuonna 1908 syntyneen metsänhoitaja-pomonsa vetämänä käynnistivät mainitun laulun enemmän tai vähemmän spontaanin julkisen esityksen.  Mieleeni on jäänyt, miten sosialidemokraattinen kunnallismies Lautasalo silloin ripeästi napittaen takkinsa kohottautui ja ilmoitti poistuvansa miestenhuoneeseen.  Itse jäin aloilleni pelkästä mielenkiinnosta havaitakseni minkämoisia reaktioita ja vastaanottoa komakasti kajahtava mieslaulu aikaansai.  Täydennyksenä tulkoon vielä kirjattua, että pöydän päässä istui tämän opuksen toisilla sivuilla mainittava ja suuresti kunnioittamani esimieheni, F.E. Sillanpään poikana tituleerattava Esko Sillanpää.  Hän naputti luunlujilla rystysillään tahtia ravintolan valkoisenhohtavaa pöytäkangasta vasten, vähän samaan tapaan kuin luutnantti Lammio tekee Tuntemattoman sotilaan komentokorsussa 4.6.1942, mutta lujemmin.

 

Sitten Kekkonen suorastaan ilkamoiden kertoo ”satunpahan tämän tietämään” -meiningillä, miten hän sattumien summana kerran ajautui Kosolan juhlapuheen kirjoittajaksi, hommaan, jonka hän epäilemättä taiten hallitsi:

 

”AKS:ssä olin tutustunut Arvo A. Pylkkänen –nimiseen mieheen, joka armeijasta erottuaan oli ryhtynyt kirjanpainajaksi ynnä kustantajaksi.  Hänen ja eräiden Tulenkantajain piiriin kuuluneiden kanssa sekaannuin varsin ulkopuolisena myös Tulenkantajat-lehden loppuselvittelyihin, joka olisi kirjoituksen aihe sinänsä.  Arvo A. Pylkkänen otti kerran minuun yhteyttä ja kertoi joutuneensa Hotelli Helsingissä viettämään iltaa ja yötä Vihtori Kosolan ja muun Lapuan liikkeen johtoportaan seurassa.  Hän tiedusteli minulta, mitä arvelisin, jos hän lyöttäytyisi sakkiin.  Olematta itse lapualainen – niin hän väitti – häntä kiinnosti liikkeen johdon tuumien ja toimien seuraaminen.  Eikä minulla ollut vastaan, senkun.  Niin pääsi Arvo A. Pylkkänen läheltä tutustumaan Lapuan liikkeen johtomiesten elämäntyyliin.  Joskus hän tavatessamme kertoi minullekin yksityiskohtia liikkeen ravintolasta toiseen siirtyilevän päämajan toilauksista.  Mistään poliittisista päätöksistä Pylkkänen tuskin lienee päässyt selville, sillä sellaiset muistaisin.  Mutta Pylkkäsen yksityiskohtaiset kertomukset siitä mielialasta, joka Lapuan miesten johdon parissa vallitsi, olivat kammottavaa kuultavaa.  Kaikki toiminta kohdistui mädäntyneen demokratian ja puoluevallan väkivaltaiseen kukistamiseen.  Tilalle oli luotava kansallinen diktatuuri, jonka odotuksessa kiihkeästi elettiin.  Pikkupienessä sitten hekumoitiin, miten maanpetturit, mitä väriä he olivatkin, saisivat ansaitun palkkansa.

 

Mutta kerran tuli Pylkkänen hätääntyneenä luokseni pyytäen apua.  Kosolan piti jossakin Pieksämäellä, tai missä se mahtoi olla, pitää suuri valtiollinen puhe.  Pylkkänen lienee joskus aikaisemmin leuhkinut kirjoitustaidollaan (julkaisihan hän myöhemmin pari romaania), ja kun Kosolan puheiden kirjoittajat ilmeisesti sen viikon lopun olivat löytymättömissä, oli ”kansanjohtaja” vaatinut, että Arvo A:n piti hänelle laatia puhe.  Ja Arvo A. taas ryntäsi minun luokseni.  Hänen merkityksensä ja mahdollisuutensa päästä todelliseen sisärenkaaseen paranisivat aivan oleellisesti, jos hän kirjoittaisi pulaan joutuneelle Kosolalle puheen.  Se oli yhtä kuin että minä tuossa tuokiossa sysäisin tuon juhlapuheen.

 

Mikään suuri vaivahan tuollaisen puheen tekeminen ei tosiaan ollut.  Olin lukenut tietenkin kaikki Kosolan nimissä pidetyt puheet ja yleensä kaiken, mitä Lapuan liikkeen ns. ideologiasta oli paperille pantu.  Hetken epäröityäni pyysin Pylkkäsen tulemaan luokseni parin tunnin kuluttua, niin antaisin hänelle puheen.  Harvoin olen näin ”pystystä metsästä” ilman vaivannäköä puhetta suoltanut.  Pudottelin fraasin toisensa jälkeen, keräilin muististani Kosolalle aikaisemmin kirjoitettua aatteita ja vaatimuksia, säilytin tarpeellisen jyrkkyyden, mutta en esittänyt mitään uutta ultimaatumia enkä sellaista, johon syyttäjäviranomaiset olisivat päässeet kiinni, tai oikeammin johon he eivät olisi voineet olla käymättä kiinni.  Se oli jokaista sanankäännettä myöten Kosolan ”oma” puhe, samanlainen ”oma” puhe kuin aikaisemmat ja myöhemmät.

 

Seuraavalla viikolla luin lehdestä, että Kosola todella oli pitänyt suurin suosionosoituksin vastaanotetun puheensa”. 

veikkohuuska

historianharrastaja, tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu