Suomen 90-luvun lama-saaga murenee

Suomen 90-luvun lama-saaga murenee

 

Suomi ja Lama.  Selviytymisopit vertailussa

 

Suomi syöksyi 1990 suureen lamaan – mutta nousi kuin
Fenix-lintu uuteen kukoistukseen. 
Niinhän se menee, Suomen ”lama-saaga”, tuo kotimainen legenda ja uskomus
ylivertaisesta suomalaisesta talousosaamisesta. 
Sen suomalla moraalisella ylemmyydentunteella olemme katselleet
nenänvarttamme pitkin eteläeuroopan vanhoja kulttuurimaita, jotka nyt
vuorostaan rypevät itse itselleen keittämässä finanssi-sopassa.

 

Mutta oliko Suomen lamalääkitys 1990-luvulla niin oivallinen
ja hyvä kuin meidät on saatu uskomaan? 
Tekikö Suomi fiksuja ratkaisuja? 
Vai oliko Suomen selviytymisessä sittenkin enemmänkin kyse onnekkaan
höhelin selviytymisestä – onnekkaasta sattumasta?

 

Tätä kysyy ja tähän vastaa omalla kriittisellä tavallaan Yhteiskuntapolitiikka –lehden tuore
artikkeli.  http://www.thl.fi/fi_FI/web/fi/ajankohtaista/lehdet/yhteiskuntapolitiikka

 

Suomi ei suinkaan käyttänyt aktiivista raha- ja
investointipolitiikkaa, vaan tiukensi finansseja laman hetkellä.  Suomen lama 1990-luvulla oli leimallisesti
pankki- ja rahoitusmarkkinakriisi, joka seurasi välittömästi
rahoitusmarkkinoiden säätelyn purkua. 
Mihinkään korjaaviin finanssirakenteita varmentaviin toimiin ei
ryhdytty,  päinvastoin julkista
rahoituspohjaa heikennettiin edelleen veropolitiikalla, joka oli kaukana reiluudesta
ja kohtuudesta, ja jonka ohjausvaikutukset ovat tuhoisat.  Niinpä Suomen pelasti mahtidevalvaatio sekä
sairaankorkeiden korkojen lasku – sekä Nokia, vaikkei sitä erikseen
artikkelissa mainitakaan.

 

*

 

Hannu Tanninen &
Matti Tuomala: Nousu 1990-luvun lamasta. 
Talouspolitiikan menestystarina vai onnekas sattuma?

Mielenkiintoinen
empiirinen tapausvertailu vuosien 1975, 1990 ja 2007 talouskäänteiden
jälkeisistä talouslamoista Suomessa; artikkeli julkaistu;
Yhteiskuntapolitiikka, n:o 5/2013 (ilmestynyt 25.10.2013).

 

  –  Arvottavia elementtejä sisältävät kommentit
allekirjoittaneen. –

 

*

Johdanto

 

Toisen maailmansodan päättymisen ja ensimmäisen öljykriisin
välisellä neljännesvuosisadan mittaisella jälleenrakennuskaudella ei missään
maailman maassa esiintynyt mainittavampia pankki- tai finanssikriisejä.  Sen sijaan ennen vuotta 1945 ja jälkeen
vuoden 1975 mainittuja kriisejä on riittänyt aivan tuskastumiseen asti.

 

Mistä tämä johtui? 

 

”Poliittinen
suunnanmuutos voi olla tärkeä, ellei tärkein tekijä”
, kirjoittajat
toteavat. 

 

Kylmän sodan kaksinapaisen maailman toisen voimakentän,
stagnaatioon jämähtävän myöhäisbrezhneviläisen Neuvostoliiton heiketessä
läntisen maailman poliittinen ilmasto muuttui, ja vahva oikeistopuhuri nosti
valtaan Reaganin ja Thacherin, uusliberalismin apostolit.

 

Rahoitusmarkkinoiden liberalisointi ja siihen kytkeytyvä
ylimpien tulo-osuuksien kasvu yhdessä ylimpien tuloverojen laskun kanssa
aikaansai uudenlaista tulonjakoa ja pääomien muodostumista.  Samaan aikaan säätelyä yhteiskunnassa ja
eritoten finanssialalla purettiin. 

 

USA:ssa
rahoitusmarkkinoilla uusi pankkitoiminta jäi kokonaan säätelyn ulkopuolelle”,

kirjoittajat toteavat.  Samalla
sosiaalisissa normeissa tapahtui muutoksia: suurimpien tulojen kasvua ja
tuloerojen repeämistä ei pidetty enää pahana.

 

Se, mitä tapahtui Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa,
rantautui vääjäämättömästi ja melko vähäisen vastustusräpistelyn säestämänä
myös Suomen raukoille rannoille.

 

Jälkeenpäin ei voi kuin kummastella taistelevan työväenliikkeen
voimattomuutta ja lähes täydellistä kädettömyyttä tämän ilmiön edessä.

 

 

Minsky-hetki

 

Usko talouden näkymättömän käden kaikkivoipaisuuteen
vallitsi laajasti.  Vahva valtio ja
valtiollinen säätely eivät olleet huudossa.

 

Taloustieteen valtavirrasta poiketen yhdysvaltalainen
ekonomisti Hyman P. Minsky ei
pitänyt syntymässä olevaa uutta rahoitusjärjestelmää taloutta vakauttavana
voimana.  http://en.wikipedia.org/wiki/Hyman_Minsky

 

Minsky näki sen systeeminä, joka luo illuusion vakaudesta.

 

Tuollainen illusoorinen vakaus muodostaa pohjan väistämättömälle
ja dramaattiselle romahdukselle.  Minsky
esitti modernin ja monimutkaisen rahoitusjärjestelmän toiminnasta ”epävakaisuusolettaman”.

 

Yhdysvaltain 1930-luvun suuren laman koulima pankkitoiminta
oli pitkään toiminut varovaisen konservatiivisesti.  Menestys ja sukupolvikierto saivat sekä
lainanottajat että lainaajat ottamaan enemmän riskiä.

 

Minsky havaitsi talouden vauhtisokeuden.  Menestys saa ihmiset unohtamaan
epäonnistumisen mahdollisuuden.

 

Tilannetta ruokkivat erityisesti spekulatiiviset lainanottajat, jotka voimme ryhmittää;

 

1.)   
ne, joiden
tulot kattavat korkomenot, mutta ei itse pääomaa;

2.)   
Ponzi- tai
ketjukirjekeinottelijat eli ne, joiden tulot eivät kata kumpaakaan.

 

Finanssimaailman voimatekijöiksi nousivat spekulantit.  Talous siirtyi konservatiivisen ohjailun alta
vapaan ohjauksen tilaan”.

 

Syntyi tilanne, jossa ei tarvita kuin jokin enemmän tai
vähemmän satunnainen paniikin käynnistämä tilanne – ja korttitalo alkaa
huojua.  –  Paniikin synnystä kirjoitin viime viikolla.  Paniikki syntyy joko tiivistyvän ahneuden tai
villin pelon tuloksena..

 

”Tätä hetkeä, esimerkiksi investointipankki Lehman Brothersin konkurssia vuonna
2008 (joka viimeistään käynnisti luottolaman), on alettu kutsua
Minsky-hetkeksi.

 

 

Kriisin anatomia

 

Kriisissä

 

1.)   
spekulantit joutuvat
ensimmäisinä liemeen;

2.)   
myös
vakaammat pelurit ovat pakotetut myymään varallisuuttaan selviytyäkseen;

3.)   
Tämä johtaa
varallisuuden hintojen laskukierteeseen;

4.)   
Kriisi
syvenee ja siirtyy luottolaman kautta reaalitalouteen, joka alkaa

5.)   
kaataa
terveellä pohjallakin olevia yrityksiä.

6.)   
Tämän
seurauksena työttömyys kasvaa.

 

Niin kuin usein on todettu, ongelmat ja katastrofit syntyvät
hitaasti, mutta puhkeavat nopeasti. 
Vuoden 2008 finanssikriisin paras selitys on tässä pääpiirtein
hahmoteltu Minskyn analyysi, joka kirjoittajien näkemyksen mukaan soveltuu myös
Suomen 1990-luvun talouskriisin synnyn selitykseksi.

 

 

Miten Suomi toimi
1990-luvun kriisinhoidossa?

 

Rakennekriisiin reagoitiin tuolloin kiristävällä
finanssipolitiikalla.  Tosin silloiset
poliittiset toimijat väittivät tätä politiikkaa hyvin elvyttäväksi.  Kasvoihan valtion budjettivaje hurjiin
mittoihin, valtionvarainministeri Viinanen kiersi maailmaa salkku kainalossa
lainarahaa anomassa.

 

Mutta kuten Jaakko
Kianderin
ja Pentti Vartian
tuoreeltaan lamatouhun jälkeen kirjoittama Suuri
lama
–teos osoitti (1998), valtion kokonaismenojen kasvu pysähtyi kuin
seinään vuoden 1991 jälkeen.  Näin sillä
reaalisella ja järkevällä katsannolla, jossa laman välittömät lisäkulut
puhdistetaan valtion kokonaismenoista, nimittäin työttömyyden, valtion
lainakorkojen, pankkituen ja EU-jäsenyyden aiheuttamat menot.  http://www.tuomioja.org/index.php?mainAction=showPage&id=232&category=3

 

Kianderin ja Vartian laskelmien mukaan päätösperusteinen
talouspolitiikka oli vuosina 1992 ja 1993 supistavaa.  Siis laman synkimpinä vuosina.

 

Leikkausten vaikutus näkyy siinä, että julkiset kulutusmenot
jatkoivat laskua vielä siinä vaiheessa, kun BKT alkoi jo kohentua.  Tämä
olennainen BKT-kasvukäänne tapahtui niinkin varhain kuin vuoden 1992 toisella
neljänneksellä
.  Mutta julkiset
kulutusmenot kääntyivät kasvuun vasta vuoden 1993 viimeisellä neljänneksellä,
eli puolisentoista vuotta jälkijunassa.

 

Tämä kannattaa katsoa; http://vapausvalitatoisin.files.wordpress.com/2013/09/tuomala-sosiaalifoorumi-20-4-2013.pdf

 

 

Julkisten
investointien lama

 

Toinen mielenkiintoinen Suomen lamapolitiikan arvio ja
samalla arvostelu kohdistuu 1990-luvun laman aikana ja jälkeen toteutettuihin
julkisiin investointeihin.  Ja nimenomaan
niiden niukkuuteen.

 

Siinä missä Suomen vienti saavutti jo vuoden 1992
viimeisellä neljänneksellä lamaa edeltäneen suhdannehuipun (Q1/ 1990),
reaalinen BKT ja yksityinen kulutus saavuttivat sen vasta Q2/1996.  Mutta – mikä olennaista – investoinnit eivät
palanneet suhdannehuipun tasolle enää koskaan vanhan vuosisadan puolella.  Vuoden 1997 loppuun mennessä suhdannehuippuun
nähden oli päästy vasta 75 % tasolle.

 

 

Kenkää Keynesille

 

Vastoin Viinasen
virttä, Suomi ei elvyttänyt 1990-luvun lamassa, vaan jäädytti tai joltain osin
supisti julkisia päätösperusteisia menojaan, ja toisaalta salli
kokonaisinvestointien vajota lamaa edeltäneeltä huipputasolta peräti tasolle
55-65 % usean vuoden ajaksi (1992-1995).

 

Kirjoittajien mukaan ”niin Suomen 1990-luvun talouskriisissä
kuin nykyisessä maailmanlaajuisessa talouskriisissäkin suhtautuminen
aktiiviseen keynesiläiseen finanssipolitiikkaan on osoittautunut keskeiseksi
vedenjakajaksi.  …  Kuvitelma Keynesin paluusta osoittautui harhaksi.”

 

Kirjoittajien kanta on ehdoton:  Suomen virallinen linja hylkäsi tuolloin
elvyttävän finanssipolitiikan.  Silloinen
VM:n kansantalousosaston ylijohtaja Sixten
Korkman
totesi: ”Muualla Keynesistä
luovuttiin jo aiemmin (…) elvytys voisi hidastaa kustannussopeutumista

(em. Kiander-Vartia: Suuri lama).  http://hirvasnoro.blogspot.fi/2008/11/ostaisitko-korkmanilta-kytetyn.html

 

Elvyttävä finanssipolitiikka oli ristiriidassa sen linjan
kanssa, jota ecu-sidonnaisuus
edusti, tutkijat totesivat 1998.  http://keskustelu.suomi24.fi/node/10922399

 

Tuolloiset samoin kuin tämänkin hetkiset kiristyspolitiikan
kannattajat pelottelevat velkaantumisen turmiollisilla seuraamuksilla. 

 

Tannisen ja Tuomalan mukaan kestävällä pohjalla kuitenkin
ollaan, kun velan kasvu ei ylitä inflaation ja talouskasvun summaa.  Tosin tällä kaavalla ei nyt kovinkaan vahvaa
velkaantumista sallita, kun inflaatio on matalalla ja talouskasvu nollassa..

 

 

Mikä Suomen nosti
1990-luvun lamasta?

 

Nykykäsityksen mukaan selvää on, että Suomen nosti lamasta kaksi tekijää: muhkea devalvaatio sekä korkojen
lasku.

 

Moni lisää tähän listaan kolmannen factorin: Nokian ”mahdottoman menestyksen”.

 

Mutta kiristävä finanssipolitiikka pahensi tilannetta.  Samoin kiristyspolitiikan olennainen
elementti eli julkisten investointien karsastaminen. 

 

 

Onko Suomi oppinut
mitään?

 

”Vuonna 2008
alkaneeseen talouskriisiin reagoitiin Suomessa leikkausten osalta viisaammin
”,
kirjoittajat katsovat. 

 

Mutta tietoista aktiivista finanssipolitiikkaa
ei harjoitettu. 

 

Erityistä nuuskaa Tanninen & Tuomala kohdistavat
lamaaedeltävälle hallitukselle.  Tämä kun
oli ohjelmassaan päättänyt ”rakenteellisista” syistä keventää
tuloverotusta. 

 

Talouden alamäessä näitä leikkauksia alettiin kutsua
elvytykseksi.  Onnekas elvytys ei
kuitenkaan täytä ”tehokkaan elvytyksen” tunnuspiirteitä.

 

 

Suomen elvytys
painottui järjettömiin veronalennuksiin. 

 

Tätä ei voi pitää
tehokkaana eikä reiluna, koska se suosii suurituloisia.  Elvytyksellä pitäisi tähdätä tulevaisuuden
kasvuun, eli huomio olisi pitänyt kohdistua julkisiin investointeihin.  Vuosi 2008 paljasti myös karusti, miten
huonosti valtiovarainministeriö oli valmistautunut talouden kriisiin
”,
kirjoittajat lataavat.

 

Vaikka erityisesti
VM:n ylin johto on vuosikausia paasannut vanhenevan väestömme tuomista
ongelmista, ei sillä ollut mitään valmiita käynnistettävissä olevia projekteja
laman kohdatessa
”.

 

Kirjoittajat korostavat julkisten investointien merkitystä
tulevaisuuden luojana ja myös yksityisen sektorin menestyksen perustana.  ”Toisen maailmansodan jälkeinen taloudellinen
menestys kehittyneissä maissa perustui ratkaisevasti erityisesti infrastruktuuriin,
koulutukseen ja tutkimukseen tehtyihin julkisiin investointeihin”.

 

Laman aikana jos
koskaan olisi aika investoida esimerkiksi koulutukseen ja tutkimukseen,
uusiutuvaan energiaan ja ympäristöteknologiaan
”, manifestoivat kirjoittajat
nykymenoon nähden varsin epäortodoksisesti, mutta ehdottoman viisaasti.

 

 

Suomen tuloerojen
kasvu

 

Vielä pari naulaa 1990-luvun lamasta selviytymisen ”Suomen
saagaan
”.

 

Pahimmillaan työttömyys kasvoi viime lamassa 18 prosenttiin,
mutta ei talouskasvun pitkistä vuosista huolimatta palannut koskaan lähellekään
lähtötasoa. 

 

Ja vielä toinen tekijä, joka pysyväisellä tavalla muutti
Suomen yhteiskuntaa.  1990-luvun laman
jälkeisellä kymmenvuotisjaksolla Suomen tuloerojen kasvu oli OECD maiden
nopeinta. 

 

Lamasta selviytymisen vuosien 1993-2000 aikana syntyneestä
käytettävissä olevien tulojen kokonaiskasvusta meni suurituloisimmalle
prosentille (ylin 1 %) peräti viidennes. 
Tuo 1 % sai kokonaiskasvusta 18 %. 

 

Melko hurja luku näin suomalaisessa miljöössä. 

 

 

Pääomaverotuksen
sietämätön keveys

 

”Kevyen
pääomaverotuksen seurauksena keskimääräinen vero jopa pienenee ylimmissä
tuloissa tulojen kasvaessa, eli suurissa tuloissa verotus on regressiivistä
”,
kirjoittajat manaavat.

 

Ylimmän prosentin tuloista vuonna 2007 oli 62 % ns.
pääomatuloa.  Vuonna 1990 vastaava luku
oli 14 %.

 

Kuten yleisesti tiedetään, tulojen muuntaminen ansiotuloista
pääomatuloiksi on tärkein syy tähän kehitykseen.  Tuollainen muuntaminen on mahdollista vain
erittäin varakkaille osakeyhtiöiden omistajille.

 

 

Veropolitiikka
kampeaa vikateille

 

Vuodesta 1993
käytössä ollut verojärjestelmä on suosinut nettovarallisuuden kasvattamista
varsinaisen liiketoiminnan kustannuksella
”.

 

Kun verotus ohjaa yksityisiä yrityksiä ja yhtiöitä laiskaan
läskinmuodostukseen, eikä ketterään kasvuun, ja kun julkinen valta karsastaa
tulevaisuusinvestointeja – todellisia panostuksia kasvuun ja tulevaisuuteen –
niin tulos on tunnettu: investoinnit matavat, kasvu antaa odottaa.

 

Suomalainen ”veroparatiisi” eli
tulojen muuntokanava ansiotuloista matalan veron pääomatuloiksi
nauttii
erityissuojaa.  Mitään näkymiä muutoksen
suuntaan ei ole.

 

VM Urpilaisen ei
liene kukaan koskaan tosissaan puhuneen Hannu
Tannisen ja Matti Tuomalan
artikkelissaan esittämien epäkohtien ja kasvun
tyrehdyttäjien poistamisen puolesta.

 

Varakkaiden
omistajien poliittinen vaikutusvalta näyttää olleen niin vahva, ettei
poliittista voimaa löytynyt kohtuuttomiin ”saavutettuihin” etuihin puuttumiseen
?”
hieman alistuneen tuntuisesti kirjoittajat päättelevät artikkelinsa
loppukaneetissa.

0
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu