Erään neljästi päämieheksi valitun pohdintaa puuttumis- ja puuttumattomuuspoltiikasta

Jostain syystä ja juuri nyt pätkähti päähäni, että tällä alle lasketulla tekstillä, jonka joskus vuosia sitten olen lukenut, ja joka kellastumattomana on säilytetty Doria-tiedostossa sähköisessä muodossa, saattaa olla jotain etäisiä yhtymäkohtia tämän nykyisen keskustelutodellisuuden kanssa, joskin hieman käänteisessä muodossa, ja se senkin vuoksi ansaitsee kenties oikeuden päästä toviksi ”päivänvaloon” tälle blogistolle.  Ikäänkuin siltä varalta, että joku mahdollinen lukija sen jopa lukisi, koskei ole sitä ennen tuntenut.

Siinä toivossa piirrän ja lataan:

Suomi contra komintern.

”Saksan valtakunnan hallitus ja Japanin keisarillinen hallitus ovat, tietoisina siitä, että kommunistisen internationalen tarkoituksena on hajoittaa ja väkivaltaisesti turmella olemassaolevat valtiot kaikin käytettävissä olevin keinoin, sekä vakuuttuneina siitä, että kommunistisen internationalen suorittaman kansojen sisäisiin oloihin sekaantumisen sietäminen vaarantaa ei ainoastaan näiden sisäistä rauhaa ja sosiaalista hyvinvointia, vaan myöskin maailmanrauhaa yleensä, tehneet seuraavan sopimuksen haluten yhteisesti työskennellä kommunistisen hajoitustyön torjumiseksi:”

Tällainen oli sen sopimuksen johtolause, jonka Saksa ja Japani 25. päivänä marraskuuta 1936 tekivät. Nyt 5 vuotta myöhemmin, kun tämä alunperin viideksi vuodeksi solmittu sopimus, antikomintern-pakti, oli uusittava, on sopimuksen alle piirretty myös Suomen tasavallan valtuutetun nimi. Ja se on tapahtunut merkiksi siitä, että Suomi on mukana sopimuksen edellyttämässä kominterninvastaisessa politiikassa.

Mitä tähän antikomintern-sopimukseen liittyminen Suomelle merkitsee? Siinä kysymys, joka tuli varmaan jokaisen radiokuuntelijan mieleen, kun Suomen hallituksen ilmoitus liittymisestä tähän sopimukseen saatettiin julki allekirjoittamisen aattopäivän iltana. Siinä on kysymys, jota sopii pohtia vielä näin perästäpäinkin.

Suomelle ei taistelu kominternia ja kommunismia vastaan ole mitään uutta, niin kuin se epäilemättä on muutamille nyt sopimukseen liittyneille valloille, kuten esim. Bulgarialle, joka ennen kuluvan vuoden kevättä oli varsin läheisissä ystävyyssuhteissa Neuvostoliiton kanssa, ja Tanskalle, jonka pääkaupungilla oli vielä muutama vuosi sitten kyseenalaisena kunniana antaa majapaikka kominternin Keski-Euroopan toimintakeskukselle.

Suomi on aina pyrkinyt pitämään tilinsä selvinä kominternin kanssa. Keski-ikäiset ja heitä vanhemmat lukijat muistanevat, että jo vuonna 1920 tapahtui Suomessa ensimmäinen kommunismia vastaan tähdätty ”tarpeellinen vastatoimenpide” käyttääksemme v. 1936 laaditun antikominternsopimuksen sanontaa. Osa maan työväestöstä oli langennut vapaussodan jälkeen Venäjälle paenneiden kapinallisten pauloihin, ja kun he eivät olleet saaneet vallatuksi sosiaalidemokraattista puoluetta, he keväällä 1920 pitämässään kokouksessa päättivät perustaa suomalaisen kommunistisen puolueen. Se päätti samalla liittyä kominterniin, tosin ”omalla ohjelmallaan”. Kun näin pitkälle oli kokouksen menossa päästy, otti puheenvuoron saapuvilla ollut Helsingin poliisimestari ja hajoitti kokouksen. Puoluetoimikunta vangittiin ja kokouksen osanottajat asetettiin syytteeseen valtiopetoksen valmistelusta. (Yhtenä pääjehuna kokouksessa hääri Sulo Vuolijoki, tuskin suurestikaan ”aatteen” vuoksi, mutta vieraantuneena siitä, että hänelle oli v. 1918 loppuaikoina annettu liian vähän ulkoilmaa eikä tarpeen jälkeen ruokaa, siis oli mukana enemmänkin vain piruuttaan. Sulokin sitten tuomittiin muiden mukana valtiopetoksen valmistelusta kuritushuoneeseen. Kun hänet piti vietämän rautateitse Helsingistä Tammisaareen, osti hän itselleen ja saattamassa olevalle poliisille II luokan piletin ja sanoi vaunuun astuessaan ylväät sanat: ”Herra, on herra helvetissäkin.” Tämä pyytää olla ikäänkuin vaatimaton suomalainen liite antikomintern-paktiin.)

Mutta suomalainen on itsepäinen, kommunistikin, ja juuripa hän. V. 1922 vaaleissa saivat kommunistit 27 edustajaa eduskuntaan. Heitä kärsittiin siellä aina vuoteen 1923, jolloin Kyösti Kallion hallitus vangitutti uuden kommunistisen puolueen johdon ja kommunistiset kansanedustajat, lakkautti heidän sanomalehtensä ja asetti syylliset syytteeseen. Siitä lähtien koko 1920-luvun loppuun saakka vallitsi valtiovallan ja kommunistien välillä jatkuva ja armoton sota. Sitä mukaa kuin valtio lakkautti kommunistien perustamia yhteenliittymiä ja pani toimihenkilöt telkien taa, sitä mukaa kommunistit lakia kiertäen perustivat uusia, kuten kominternin toinen kongressi v. 1920 oli päättänyt näin sanoen: ”On välttämätöntä, että ei missään tapauksessa rajoituta ainoastaan laittomaan työhön, vaan myös toteutetaan laillista, voittaen tässä suhteessa kaikki vaikeudet ja perustaen mitä erilaatuisimmilla, ja jos välttämätöntä, yhtenään vaihtuvilla nimityksillä laillisia lehtiä ja laillisia järjestöjä.”

Valtio veti kaikissa esille tulleissa tapauksissa pitemmän korren. Mutta kun kommunistien toimintaa ei kuitenkaan saatu kertakaikkiaan lopetetuksi, alkoi 1929 kommunisminvastainen kansanliike, jonka vaikutuksesta vihdoinkin saatiin aikaan sellainen lainsäädäntö, joka asetti lopullisen esteen kommunistien julkiselle toiminnalle maassamme. Mitä yrityksiä heillä on sen jälkeen täällä ollut, ne on helposti pidetty aisoissa.

Tämä on lyhykäisesti kerrottuna tarina kommunistien hankkeista saada sisästä päin Suomen kansan kansallinen vastustusvoima murennetuksi ja sitten ulkopuolisen asiaansekaantumisen avulla muserretuksi. Se on kominternille murheellinen tarina. Ja kun kominternin herrat Moskovassa vihdoin 1930-luvun puolivälissä havaitsivat, että Suomea ei räjäytetä sisästä päin, joutuivat suomalaiset emigranttikommunistit ensimmäiseksi kantamaan seuraukset entisen isänmaansa osoittamasta antikomintern-politiikasta. Siinä saivat lopputilin niin Mannerit kuin Sirolatkin ynnä Rahjat ja monet muut. Yksin Otto-Ville Kuusinen osasi siirtyä syytetyn penkiltä syyttäjän aitioon säästyäkseen Suomen ”kansanvaltaisen” hallituksen pääministeriksi, ”karjalais–suomalaisen tasavallan” presidentiksi ja nyt surkeaksi pakolaiseksi pääkaupungistaan Petroskoista Siperian lumisille aroille.

Se, mitä Suomi teki omille kommunisteilleen, oli meidän ja muidenkin (nota bene Ruotsi!) kannalta tärkeää. Mutta suorastaan maailmanhistoriallinen merkitys on Suomella ollut silloin, kun Venäjä ja komintern, nehän ovat yhtä, on yrittänyt kukistaa Suomen itsenäisyyden ja valmistaa Suomenniemestä strateegista ponnahduslautaa hyppäystä varten Skandinaviaan ja Keski-Eurooppaan.

Ensimmäisen kerran Suomi asetti esteen kommunismin levenemiselle v. 1918. Kuvitelkaamme nyt kaikessa rauhassa, ilman sydämentykytystä ja kauhua, mitä olisi tapahtunut, jos Suomi vuonna 1918 olisi joutunut kommunistien käsiin. Ensimmäinen ja ankarasti varma seuraus siitä olisi ollut, että Baltian maiden itsenäisyys olisi jäänyt toteutumattomaksi haaveeksi. Venäjän hallussa oleva Suomenlahden pohjoisrannikko olisi tukahduttanut Viron vapaustaistelun heti alkuunsa. Ja sitä mukaa olisi Latvian ja Liettuankin osa ollut selvä. Toinen väistämätön seuraus olisi ollut, että Ruotsi olisi hetkeksi joutunut rajamaaksi. Se olisi ollut kauheaa jo sekin, mutta sanoimme, että se olisi tosin kestänyt vain hetken. Olisi näet ollut hyvin todennäköistä, että ”voittamaton puna-armeija” olisi lähetetty ruotsalaisten kotikommunistien avuksi joita sen vuosikymmenen vaihteessa oli Ruotsilla, enemmän kun riittävästi. Ruotsin puolustus ei muistin mukaan liioin ollut noihin aikoihin mikään mahtava laitos. Ja jos Skandinavia olisi ollut Venäjän käsissä johonkin aikaan 1920-luvun alkuvuosina, minkä avun komintern olisi Spartacus-miehille ja muille kapinoiville kommunisteille Saksassa Skandinaviasta käsin voinutkaan toimittaa.

Tämä on vapaan käden maalailua, myönnetään se oitis, mutta siinä on takana monia tosiasioita, joiden varassa tästä mielikuvituksen luomasta tapahtumasarjasta olisi voinut kehittyä kova ja ennen kaikkea katkera todellisuus. *Jollei Suomi.*

Emmehän me tunne kominternin poliitikkojen ja Venäjän sotilaiden salaisia ajatuksia. Mutta emme yhtään erehdy, jos oletamme, että joku Stalin tai joku Tuhatshevski ovat antaneet samanlaisten kuvitelmien kiertää aivoissaan kuin mitkä yllä esitimme. Ja tulleet samaan loppupäätelmäänkin, että *jollei Suomi.* Tshort vasmii! Ei ihme, jos Tuhatshevski (silloin kun hän eli) ei antanutkaan sotilasasiamiehellemme kättä.

Entäs sitten kaksi vuotta sitten. Komintern ja Venäjä olivat tehneet liiton Saksan kanssa, ottaneet Puolasta osan, turvanneet sotilaallisen asemansa Baltian maissa ja varustautuivat nyt aloittamaan retken Atlantille. Välissä oli pieni, ilkeä maa, joka ärsytti rauhallista Venäjää ja hautoi hyökkäysaikeita: Suomi. Sille esitettiin ehdotuksia, jotta Leningradin turvallisuus voitaisiin yhteisvoimin taata. Suomi ei suostunut Venäjän ehdotuksiin, jonka vuoksi ”voittamaton puna-armeija” pantiin asialle. Mutta sata ja viisi päivää kestäneen taistelun jälkeen Suomi sittenkin jäi jäljelle, jäi voittamattomaksi. Ja kun Venäjän hankkeet kesällä 1940 kärsivät täällä haaksirikon, oli Suomi jo syksystä 1940 lähtien sama kominternin pohjolaan kohdistuvien hyökkäyssuunnitelmien este, kuin mikä se aina siihenkin saakka oli ollut. Kun me nyt olemme nähneet, miten tärkeää osaa Suomi on näytellyt Saksan ja Venäjän välisessä sodassa, alamme ymmärtää, mihin Venäjä pyrki aloittaessaan marraskuussa 1939 sodan Suomea vastaan. Me voimme lähteä siitä, että Venäjä jo silloin tietenkin tiesi, että sota Saksaa vastaan oli väistämätön, vaikka se kuvitteli sen tapahtuvan siten, että Venäjä pääsee hyökkäämään näännytetyn Saksan kimppuun. Ne divisioonat, jotka Venäjä nyt on menettänyt kaatuneina ja vankeina ja haavoittuneina Suomea vastaan taistellessaan, ovat hiljaisia divisiooneja eivätkä ole Moskovaa puolustamassa enempää kuin rikkomassa Leningradinkaan rautarengasta. Ja niitä divisiooneja, jotka vielä elossa seisovat Syväriltä ylöspäin, olisi nyt tarvittu vaikkapa Rostovin suunnalla.

Me emme tunne, kuten jo sanottu, kominternin poliitikkojen ja Venäjän sotilaiden salaisia ajatuksia, mutta emme erehtyne, jos arvelemme, että joku Stalin tai joku Timoshenko on viime viikkoina palauttanut mieliinsä ne unelmat, joiden toteutuminen v. 1939 joulukuun parina ensimmäisenä viikkona näytti niin varmalta ja jotka piti kruunattaman puna-armeijan paraatilla Helsingforsissa. Ja nehän olisivat toteutuneet, *jollei Suomi.* Taas tuo Suomi! Tshort vasmii.

Siitä, mitä kesäkuun lopulta tähän saakka ryssälle ja kominternille täällä Suomen kulmalla on sattunut, siitä emme nyt puhu. Sehän tunnetaan.

Jotta kun Suomi siis on nyt liittynyt antikomintern-sopimukseen, niin sehän ei nyt ole meille mitään uutta. Contra komintern on ollut meidän valtiollinen ja persoonallinen elämänasennoitumisemme, ja me olemme voineet laskea contra komintern-politiikkamme ansioksi sen, että monet maat ovat päässeet varsin helpolla läpäisemään ne kriitilliset vuodet, jolloin kominternin toiminta oli vaarallinen kuin myrkky. Eräät maat ovat läpäisseet suorastaan niin helpolla, että niillä on varaa yhä vieläkin näytellä humaanista ja liberaalista ja puolueetonta, silloinkin kun on kysymyksessä pahin vaara, mikä länsimaista sivistystä voi uhata, kommunismi.

26.11.1941.”

*

ps.

Tekstissä sinänsä ei ole kirjoittajan puumerkkiä eikä muuta tunnistetta, kuin korkea tyyli, jolla se on maailmaan saatettu. Kukapa meistä ei tuntisi U.K. Kekkosen aivojen ja kätten työtä?

Sen myös kukin itseäänkunnioittava huomioonottaja tietysti mainitsemattakin tietää tai arvaa, että julki laskettu on tämä teksti tarkoinvarjellun salanimen, ”Pekka Peitsi” -kilven ja miekan katveessa!

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja, tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu