Alkutilinpäätös presidentti Bidenin oltua virassaan noin 65 päivää: Miten Suomen käy?

Motto:

”Suurvalloilla ei ole ystäviä, ainoastaan intressejä”.

*

Kotikirjastoni kaapin oveen olen joskus teipannut lapun jossa lukee:

”1 Suomi ei ole milloinkaan ollut tärkeä USA:lle.

2 Suomi on aina kuulunut ikään kuin NL/Venäjän etupiiriin.

3 USA ei halua ottaa riskiä ydinsodasta Suomen vuoksi.

Näin kansainvälinen systeemi toimii.”

Lappu ei ole edes kellastunut, mutta on sen kirjoittamisesta jokunen vuosi kulunut; erään seminaarin johtopäätös.

*

Aikaa on kulunut vain vähän tuon lapun raapustamisesta, mutta vettä on juossut paljon politiikan rännissä, ja voimme todeta: Maailman on muuttunut. Miten me Suomessa reagoimme muutokseen?

*

Kummallisen monet Suomessa luulivat ja uskoivat, että maailma muuttui ja muuttui nimenomaan parempaan suuntaan, kun presidentti Biden astui valtaan. Painavin peruste uskolle ja luulolle oli, ettei DJT jatkanut vaan jäi yhden kauden presidentiksi. Mutta miten se argumentoi käsityksen Bidenin paremmuudesta.

Puhumme nyt Yhdysvaltain presidentin strategian, toiminnan ja näiden tuottamien seurausten arvioinnista.

Melko lyhyen seurantajakson jälkeen on aivan välttämätöntä hieman tarkistaa käsitystä siitä, ”miten hyvä presidentti Biden on Suomen kannalta”.

Biden ei ole hyvä presidentti Suomen kannalta. Hänen toimintansa liikkumatila on todellisuudessa vieläkin kapeampi kuin ennalta oli nähtävissä; hän on kotimaansa, Yhdysvaltain, dualisoituneen yhteiskunnallisen tilanteen ja poliittisen jakomielisyyden muodostamassa kapeassa kujassa. Kahtiajakautuneen kansan muodostamassa ansassa.

Viime viikolla kerrotut uutiset Yhdysvaltain suurimpien mediatalojen uutisklikkauksista on huolestuttava: mr Trump on kiinnostavampi kuin mr president. Se voi johtaa vain yhteen seuraukseen: talouden ja politiikan kaksoiskytkennän reagointiin räväkämpään, odottamattomampaan ja korkeamman profiilin politiikkaan. Se kaikki on pois peruslinjasta, tarkoin harkitusta ohjelmasta ja johdonmukaisesta politiikasta.

Se merkitsee myönnytystä populismille, sanan alkuperäisessä merkityksessä. Se merkitsee pelkistetympää ja tympeämpää politiikkaa. Keskittymistä enemmän kansakunnan ”yhdistämiseen”, aivan olennaisella tavalla enemmän kuin Biden alkujaan kaavaili ja ilmoitti. Se merkitsee ulkosuhteiden selektiivistä kaventamista: toki Yhdysvallat ”palaa pöytiin”, mutta mitä se on, jos se vain pistäytyy syömässä kampaviinerit ja alkaa käskyttää, osallistumatta oikeasti ja syvällisen substanssiin vaikuttavasti?

*

Mikä on Bidenin ulko- ja turvallisuuspoliittinen liikkumatila? Sitä ei ole, hän joutuu tekemään myönnytyksiä järkevän politiikan polulta, reaktiiviseen ja pre-reaktiiviseen suuntaan. Hän alkaa muistuttaa yhä enemmän perinteistä usalaista presidenttiä: ei hän tule pöytiin neuvottelemaan, vaan viestii, mitä hän tahtoo, ja muu vaikuttaminen on tämän intressilähtöisen julistuspolitiikan valvontaa. Että se tehoaa, ja jos ei, niin sitä vain tehostetaan.

Mitä hän tavoittelee? Bidenin pelkistetty ulko-ja turpo -tavoite on sama kuin muillakin suurvaltajohtajilla:

Olemassa olevan hegemonian vahvistaminen, tai ainakin menetettyjen asemien palauttaminen: hegemonian väkevöittäminen. Mitä siitä seuraa? Kun riittävän moni suurvaltajohtaja tavoittelee tätä samaa, rajallista resurssia ja herkkua, kolina lisääntyy. Väistämättä.  Eurooppaa, joka on hankala, ja johon liittyy Venäjä, Bidenin painajainen.

Kaukana on liennytys, sovittelu, kansakuntien kokoaminen globaalien ongelmien hallitsemiseksi ja jopa nujertamiseksi. Väistämättä yhä lähemmäs keskiympyrää valuu ja kolisee sotilaallinen voima. Sehän on Yhdysvaltain kiistaton ”jokeri” maailman mitassa: varma tikki. Ilman sitä Yhdysvaltain on vaikea (Bidenin on vaikea) palauttaa ja vahvistaa maansa asemaa globaalissa järjestelmässä.

Bidenin julkilausuttu tavoite on vahvistaa Yhdysvaltain asemaa läntisenä arvojohtajana: mielikuvissa ja reaalimaailmassa. Mutta saavuttaakseen tavoitteensa hän joutuu turvautumaan toimenpiteisiin, ratkaisuihin ja temppuihin, jotka toiselta kyljeltä rapauttavat tavoiteltua arvostusta. Pelkona on että se saattaa romauttaa arvovallan jämätkin? Siksi hän joutuu hemputtamaan: juoksemaan milloin tykeille, milloin laiturille.

*

Eilen postilaatikkoon kolahtaneessa Kylkirauta-lehdessä (1/2021) kapteeni, DMS Antti Paronen pohtii presidentti Bidenin turvallisuuspoliittisia linjauksia. Paronen toteaa, että Bidenin ”mahdollisesta ulkopolitiikasta, ja miksei turvallisuuspolitiikastakin, on saatavissa esimakuja hänen jo elokuussa 2019 ajatuspaja ”Council on Foreign Relationsille” antamastaan haastattelusta”. Siinä erottu pyrkimys takaisin kansainvälisen yhteisön arvojohtajaksi esimerkiksi korostamalla Pariisin ilmastosopimuksen yleissitovuutta ja kansainvälisen kaupan sopimuspohjaisuutta sekä eristämällä ydinaseiden rajoittamiseen tähtääviä käytänteitä niin Iranissa kuin Pohjois-Koreassa.  – Venäjän kanssa otettiin jo ensiaskel, mutta muiden kanssa jää nähtäväksi.

Se, että Kiina vahvistaa vaikutusvaltaansa Lähi-idässä ei ole suinkaan sattuma. Iranin ja Kiinan jättimäinen taloussopimus, ja sen ajoittuminen juuri tähän hetkeen, ei ole suinkaan sattuma. Ajoitus ratkaisee paljon, ja tähän ajoitukseen sisältyy viesti Bidenille. Viime kesäkuussa esivalmisteltu sopimus vuodettiin ilmeisen tarkoituksella julki länsilehdistössä. Iran ja Kiina allekirjoittivat valtavan taloussopimuksen: Kiina tähtää vaikutusvallan kasvuun Lähi-idässä – Ulkomaat | HS.fi

*

Antti Paronen tähdentää presidentti Bidenin sotilaalliseen voimankäyttöön liittyvää kahta pointtia:

Ensinnäkin:

Biden korostaa aiemman päämiehensä Obaman doktriinia pienen sotilaallisen vaikutuksen politiikkaa. Siis erikoisjoukkojen ja ilma-aseen merkityksen korostamista, – ja vastaavasti laajojen maa-operaatioiden käytön välttämistä konfliktin-ratkaisujen arsenaalissa.  Tämä on epäilemättä järkeenkäypää, mutta puhtaaksi viljeltynä johtaa umpikujaan: Biden on puhunut yhdysvaltalaisten joukkojen kotiuttamisesta Afganistanista. Mutta ”olisi erikoista, jos Yhdysvallat luopuisi esimerkiksi Afganistaniin rakentamastaan sotilasinfrastruktuurista vain Bidenin kuvaileman kansallisen taisteluväsymyksen vuoksi”. Toisaalta hän on jo antanut tuon suuntaisia lupauksia, ja niiden takaisinveto edellyttää pelaamista, argumentointia, vekslausta. Se siitä ”puhtaan linjan noudattamisesta”. (ks. seuraava kohta!)

Toisekseen:

”Bidenin reilu puolitoista vuotta sitten tekemä linjaus siitä, että hän haluaa nostaa Ukrainan kysymyksen Yhdysvaltain ulkopolitiikan prioriteettilistan kärkeen.  Tällä olisi luonnollisesti vaikutusta koko Euroopan voimatasapainoon, ja se muodostaisi Yhdysvalloista Bidenin kaavaileman ase- ja koulutusavun myötä yhä konkreettisemman toimijan alueen konfliktissa”.

Tässä ilmenisi Bidenin keskeinen teema suurvalta-aseman palauttamisesta, tässä tapauksessa vanhalla mantereella. Samalla se kuitenkin väistämättä merkitsee yhä tiukemman asenteen ottamista Venäjää kohtaan.

Lähteä Afganistanista; saapua Ukrainaan tehostetusti?

*

Iso kysymys, jota Paronen ei suoraan esitä on tietenkin tämä: Miten sitten käy läntisen demokraattisen yhteisön kokoaminen? Bidenin eräs keskeinen ajatus on ollut ”demokraattisten voimien yhteisön” luominen ja sen vaikutusvallan kohottaminen globaalissa pelissä.

Presidentti Niinistö pohti ”Demokratioiden liittoa” ja sen roolia; sekä sitä, onko se Suomen etu. (Demokraatti, 9.11.2020: Biden on luomassa uuden foorumin, mutta onko se Suomen etu? | Demokraatti.fi Ulkopoliittisen Instituutin (UPI) johtaja Mika Aaltola totesi haastattelussaan: ”Ilman muuta Suomi sinne kutsutaan”. Eipä ainakaan Biden kutsunut Suomea ilmastokokoukseensa. Norja ja Ruotsi sai kutsukortin. Eikö tuollainen ”oikeamielisten klubin” kokoaminen ole rajapinnoiltaan melko kyseenalainen?

*

Mutta Yhdysvaltoijen antautuminen osapuoleksi Itäisen Euroopan rajavaltiokiistaan tuo väistämättä mukaan myöskin painavia kysymyksiä, joista keskeisen kapteeni Paronen muotoilee näin:

”Edelleen spekuloiden pian saatettaisiinkin olla tilanteessa, jossa yhdysvaltalaisia aseita ja asejärjestelmiä käytettäisiin yhdysvaltalaisten neuvonantajien opastamana venäläisiä joukkoja vastaan Ukrainassa.”

Äkkiä meillä olisikin Euroopassa kahden suurvallan asetelma, jossa vastapuolta katsottaisiin, jos ei vielä tähtäimien läpi, niin ainakin kiväärin piippujen yli. Tätäkö läntinen arvojohtaja haluaa?

Paronen avaa tilannetta näin: ”Tämä olisi luonnollisesti turvallisuuspoliittisesti kiinnostava tilanne muille Euroopan valtioille.  Ei vähiten Itämeren alueella, jonka strateginen merkitys on lisääntynyt Ukrainan sodan myötä”.

Tuo on varsin viileästi ja tieteellisesti esitetty toteamus.

*

Koska asia on tärkeä ja Kadettikunta ry:n jäsenlehden Kylkiraudan levikki on ammatillisesti upseerikunnan keskuudessa laaja, mutta yleisen keskustelun kannalta suppeahko, niin rohkaistun vielä lainaamaan kapt. Antti Parosen artikkelin lopusta tämän:

Yhdysvaltain presidentti saattaakin tulevaisuudessa olla se maansa [Yhdysvaltain] päämies, joka hyväntahtoisesti velvoittaa myös oman maamme kytkemään itsensä yhä tiiviimmin yhdysvaltalaisiin intresseihin, myös täällä Itämeren rannoilla, Euroopassa ja jäästä vapautuvilla arktisella alueella.”

Paljon puhuva, aiheellinen johtopäätös.

*

Itse aion esittää Nobel-komitealle presidentti Niinistön palkitsemista pyyteettömän rauhantahdon, kansojen välisen liennytyksen ja kansainvälisen poliittisen neuvotteluyhteyden tärkeyttä ja ehdotonta välttämättömyyttä hienolla tavalla korostavasta työstä ja ajattelusta, joka ei ole jäänyt vaille myönteistä ja vaikuttavaa huomiota. Suomen presidentti on tätä nykyä maailman valtiojohtajien keskuudessa johtava sukkuladiplomaatti, jonka ajatuksia ja tavoitteita kuunnellaan kaikkialla maailmassa. Sellaisen työn palkitseminen – vaikkapa lievästi etupainotteisesti – ei olisi historiallinen erhe vaan viisasta kaukonäköisyyttä, joka osaltaan edistäisi näitä korkeita tavoitteita.

*

+1
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu