Arvo Tuomisen Pietari – niin lähellä ja niin kaukana

Arvo Tuomisen Pietari – niin lähellä ja niin kaukana

Arvo Tuominen: Pietari. Arvo Tuomisen matkassa. Readme.fi. Painettu Keuruulla 2020. 208 sivua. Runsas kuvitus, kuvat kirjailijan, ellei toisin mainittu.
*
Pitkän matkan Pietarinkävijä tarttuu dokumentaristi-kirjailija Arvo Tuomisen uutukaiseen Pietari – Arvo Tuomisen matkassa -teokseen melkeinpä vapisevin hyppysin.
Mitähän tuo Karjala-aiheisten suosittujen matkakuvausten tekijä on tällä kertaa keittänyt kokoon? Kokemus on taannut, ettei käteen osu ”tyhjää arpaa”.
Tuominen tuntee aihepiirin ja hallitsee mukaansatempaavan tyylin välittää tuntoja ja tuoksuja matkan varrelta. Aistimusvoimainen teksti täydentyy monipuolisten ja osuvien kuvien välityksellä kiehtovaksi kokemukseksi. Historia, taloineen ja tarinoineen, henkilöineen ja kohtaloineen kutoutuu värikkääksi matoksi, jonka tekijä varmoin ottein levittää lukijan eteen.
*
Voisi kuvitella, että Pietari-kirja tarjoaa noviiseille värikkään ja kiinnostavan ”alkuräjähdyksen”, jota haluaa täydentää sekä kotisohvalla että itse luonnossa.
Kokeneemmalle Pietarin-kävijälle kirja muodostuu – tahtomattakin ja sattuneesta syystä – ikään kuin ”ensiavuksi” pian jo lähes vuoden mittaisen ”matkaselibaatin” tuskissa.
Kuinkahan moni on lievittänyt kaipuuta netissä Pietari-aiheisten sivujen ja keskustelupalstojen parissa? Minä ainakin tunnustan. Niitä on hauska ja antoisa seurata, mutta yliveto niihinkin verrattuna on tämä miljoonakaupungin historiaa, nykypäivää, olemusta, ihmisiä ja loputtomia käyntikohteita lennokkaan liukkaalla kynällä esittelevä opus, kirjoittajansa lahja matkustuskiellon keskelle.
*
Mutta selvää on, että seuraavalle Pietarin matkalle, milloin tulevaisuudessa se koittaakaan, tämä kirja kuuluu kapsäkkiin, ilman muuta. Eikä vain kassiin, vaan kunnon kulttuuri-kulinaarimatkalaisen ”kotitehtäviin”. Lukea ja merkata kohteita. Muistella ja paneutua.
Aina Leningrad/Pietariin lähtiessä olen selannut matkaoppaita ja kaupunkikirjoja.
Nyt jo lukiessa tuli merkattua must-kohteita: pääasiassa sellaisia, joissa en lukuisista vierailuista huolimatta ole ehtinyt tai tiennyt hakeutua. Lisäksi mieleen tulvi monia kohteita, joissa on tullut joskus 1970- tai 1980 –luvulla käytyä, hieman erilaisessa yhteyksissä ja tarkoituksissa.

Niin kuin nyt Kazanin katedraali, jossa neuvostovuosina toimi Uskonnon historian ja ateismin museo. Sieltä jäi mieliin (joskus 40 vuotta sitten) lähinnä se, kun venäläinen opas kysyi suomalaiselta delegaatiolta, arvaisiko joku, miten laaja on katedraalin kupolin maalaus. Laskin siinä äkkiä päässäni arviolta kupolin halkaisijan ja puolipallon pinta-alan lieriö-osuuksineen ja viittasin ja vastasin ”700 neliömetriä”. Sen sanottuani nielaisin kieleni, sehän on ahtaan kaupunkitontin pinta-ala! Mutta aika tarkalleen se osui, luulen saaneeni muutamia merkitseviä katseita niskaani.
Tuominen kertoo Kazanin katedraaliin liittyvän myyttisen Tihvinän Jumalanäidin ikonin vaiheista, ja ikonin paluusta ”kotiin” katedraalin kesällä 2004.
Kuinka ollakaan satuin olemaan Pietarissa juuri tuolloin, mutta en ennättänyt paikalle sinä päivänä, jona ihmeitä tekevä ikoni oli näytteillä katedraalissa, ja jonne kymmenin tuhansin jonotettiin koskettamaan tuota kuvaa. Seuraavana päivänä ikoni oli siunausten kohteena Tihvinässä, ja sinne yötä myöten pyrin taksin kanssa, mutta miljoona – niin väitettiin – ihmistä pyrki sinne, ja niin se jäi heppoisen yrityksen asteelle. Venäläiset ystäväni vakuuttelivat minulle, etten olisi viittä kilometriä lähemmäs ikonia päässyt, sillä tuona helteisenä kesäpäivänä ”kaikki tiet johtivat” Tihvinään, mikä varmasti olikin totta. https://www.ts.fi/kulttuuri/1073978170/Tihvinan+Jumalanaiti+palaa+kotiin
*
Arvo Tuominen esittelee Pietarin klassista keskustaa astelemalla Nevskiä Amiraliteetilta itään, ympärilleen tähyillen ja pääkadulta sekä sen lähistöltä huippukiinnostavia kohteita poimien.
Näin pääsen itsekin tunnelmaan, ja muistan, miten Nevskillä kerran jouduin pahimpaan kiipeliin ikinä. Siis melkein jouduin. Minulla oli nuoresta pitäen tapana pitää tapana – lähinnä tulo-iltana – kävellä Nevski päästä päähän ja takaisin, ilman kiirettä ja ilman suunnitelmaa (Moskova-hotelli useimmiten tukikohtana). Kiirehtimättä ja nälkää näkemättä tai janoa tuntematta. Tuo yhteensä noin yhdeksän kilometriä pitkä ”kaupungin haltuunotto” vei 4-5 tuntia, hyvin antoisaa.
Mutta tuo tapaus, johon viittasin tapahtui joskus 10-15 vuotta sitten. Tapasin Nevskin jalkakäytävällä jalattoman sotilaan, joka pyöräpuolissaan odotti jotain, niin luulin. Hieman kärsineen näköinen mies, mutta ei mikään raakki, en voinut kulkea ohi ilman että tervehdin ja kysyin miten menee.
Hän kertoi asiallisin sanoin elämänkohtalonsa, oli joutunut Tsetsenian sotaan ja eräässä tilanteessa astunut miinaan, – oma miina. Jalat menivät ja ammatti. Valtio ei anna eläkettä ja tiukkaa on, vanha äitipahakin kärsii.
Olin juuri kysymässä lisää, kun takaani hyökkäsi joku ohitseni ja potkaisi pyörätuolin pyörään niin lujaa kuin ikinä pystyi ja karjahti jotain. Katsoin, ja näin nulikannäköisen miehen, työnsin vaistomaisesti häntä rintaan ja huudahdin. Silloin hän kääntyi puoleeni ja näin: hän oli miliisi, hihnoineen, merkkeineen ja radiopuhelimineen.
Nyt Huuska olet kusessa, ehdin ajatella. Työnsin, vaikkakaan en lyönyt, viranomaista! Tuleeko tästä mimmoinen prosessi? Mutta miliisi ei ollut pätkääkään kiinnostunut minusta, vaan komensi invalidin poistumaan ja liukkaasti tämä häipyikin vieressä olevalle sivukadulle. Minä jäin pöllämystyneenä siihen ja viranomainen poistui yhtä ripeästi kuin oli tullutkin. Kun hän paineli riittävän kauas, menin sotilaan perään, mutta hänestä ei näkynyt vilaustakaan. Tsetsenian sodan invalidit putsataan visusti katukuvasta, päättelin. Kaikki tapahtui alta minuutin.
*
Pietarissa on seitsemän miljoonaa asukasta, sanotaan, mutta melkein yhtä monta kokemusta, tarinaa ja tapaamista.
Arvo Tuomisen Pietari tiivistää yhden kokoelman miljoonakaupungista. Olen melkeinpä varma, että lisää seuraa. Eihän tämä teos – niin antoisa kuin onkin – ole kuin pieni raapaisu aiheesta.
Takakannessa tekijä vakuuttaa, että Pietari on ulkoilmamuseo täynnä historiaa, energiaa ja luovuutta. Sieltä löytyy kaikille jotain epätavallista ja uutta. Tämä pätee varmasti. Sitä paitsi kaupungilla on moninkertaiset historialliset ja nykyiset kytkynsä Suomeen ja suomalaisiin! Siellä vilahtelevat von Haartmanit, Parviaiset, Runebergit ja kaikki, aina Eino Rahjaan ja O.W. Kuusiseen – sekä Mannerheimiin saakka.
*
Muistan, miten etsin Eino Rahjan hautaa joskus 1980-luvulla Nevskin luostarin hautausmaalta. Kyselin hotellissa ja kadulla ja portilla, missä se mahtaa olla, mutta kukaan ei tiennyt sanoa. Harhailin hautausmaalla ristiin rastiin, mutta en löytänyt. Luostarin ovista tuli nuori kiireisen oloinen munkki, kiirehdin hänen peräänsä ja kysyin, luulin että hän nyt jos kuka tietää. Mutta mitä pah, hän kääntyi liukkaasti pois. Jokin byrokraatin näköinen salkkumies ei vaivautunut kuuntelemaan minua. Sitten tuli ryhmä haalari-asuisia työmiehiä, heistä eräs nosti kätensä ja näytti, että seuraapa poika, ja vei minut suoraan Rahjan haudalle. Katselin, hyvin hoidettu hauta, musta hoidettu muistopaasi, kullatut kirjaimet, kukkaryhmä somisteena. Mies kertoi kaikenlaista Rahjasta, suuri kommunisti, Leninin ystävä. Ainut kohta, jossa hän jäykistyi ja toisti kymmenen kertaa njet njet njet… oli se kun kerroin, että olen Suomesta, Ikaalisista, joka on pieni maaseutupitäjä Tampereen takana (Tampere! Siellä Lenin kävi, mies melkein karjaisi), ja hän lensi lentokoneella Tampereelta Ikaalisiin ja pommitti kirkonkylää, pudotti neljä käsipommia. Ei, ei mahdollista, Rahja oli Leninin henkivartija ja suuri poliitikko, bolshevikki, ei hän ollut lentäjä. Vaikenin, turha väittää mitään, minulle sattui oppaaksi läpeensä asian tunteva mies.
Mutta tosi tämä lento oli, sen tiesi jo 1960-luvulla Ikaalisten rintaman asioihin perusteellisesti paneutunut ja muistitietoon perehtynyt Väinö Linna (1920-2020), joka Pohjantähteen ikuisti tämän pommituslennon. Eppu lentää. Kohta kivinavetat lentää ilmaan… Urjalan pojat maan tasalta ihailivat.
Sota-arkistossa olen lukenut Ikaalisten kauppalan valkoisten vahtimiesten muistelukset kellotapulin tähystyspaikalta, kun kumma surina alkoi kuulua 19.3.1918 ja kohta auringonkilon seasta erottui jo hoippuen lentävä lentolaite. Mikä tuo on? toinen vahti kysyi. Lentokone, totesi toinen. Kumman puolen kone se mahtaa olla? Älä ammu, omia on, toinen vakuutti. Mutta kun kone kurvasi kirkon ja kellotapuli kompleksin edestä ja pudotti kirkon alapuolelle pommin ja kurvaten sitten pappilan seudulle toisen, niin eivät vahdit enää ehtineet viritellä kivääreitään. Sinne katosi Niinisalon suuntaan Eino Rahja, ensimmäisen Suomessa suoritetun ilmapommituksen tekijä! https://m.facebook.com/suomensotilas/posts/10155457342130686/?_rdr
Hänen haudalleen laskin pienet punaiset kukat tuon bolhevistisen työmiehen opastuksen perästä.

Niin, että kyllähän meillä suomalaisilla on mitä erilaisempia kytkentöjä ja yhteyksiä Pietariin!
*
Ps.
Vielä yksi plus-merkki Arvo Tuomisen Pietari-teokselle. Se on painettu Suomessa!
Alkaa olla jo harvinaista herkkua, valitettavasti. Kirjat kun tapaavat olla painettu milloin missäkin Baltian maassa, ja usein myös ”häveliäästi” jossakin ”EU:ssa”. – Mutta tässä yhteydessä siis lisäpiste tästä seikasta!

Jäädään odottamaan jatkoa. Pietari ei yhteen kirjaan tyhjene.

veikkohuuska

historianharrastaja, tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu