Fjodor Mihailovits Dostojevski 200 vuotta

Fjodor Mihailovits Dostojevski 200 vuotta

Tänään torstaina 11. päivä marraskuuta 2021 on tullut kuluneeksi kaksi vuosisataa venäläisen klassikkokirjailijan F.M. Dostojevskin (1821-1881) syntymästä.

Joistain meille merkittävistä henkilöistä muodostunutta mielikuvaa saattaa voimistaa tai sävyttää hänestä aikoinaan saamamme ensivaikutelma. Dostojevskin kohdalla se oli minulla tämä: luokassa kaverini Matti kaiveli salkkuaan ja siitä tipahti pokkari, jonka hän poimi nopsaan ylös. Nähtyään katseeni hän vilautti kirjaa. Se oli taskupainos F.M. Dostojevskin ohukaisesta teoksesta Vanhan ruhtinaan rakkaus. Matti huomasi mielenkiintoni ja ojensi kirjan minulle. Se on Pekan kirja, mutta saat lainaksi jos haluat. Pekka luki sen ja piti ja minäkin luin ja pidin, ja luulenpa että sinäkin saattaisit pitää, hän sanoi.  Meillä oli metallitöitä ja hitsasin ensikerran elämässäni; en osannut käyttää maskia, ja sen musta lasi oli sitä paitsi kulmasta rikki ja vilkuilin siitä. Niinpä illalla kun vuoteessa aloin lukea kirjaa jokin kangersi. Oli valoisa kevätilta, mutta silmiäni kirvelsi ja lopulta tuntui kuin siellä olisi ollut hiekkaa. Ponnistelin kirjan läpi, mutta lopulta kirjaimellisesti tuskasta kyynelehtien. Tällainen oli tutustumiseni Dostojevskiin, oli kevät 1966 ja minä olin vastikään 14 vuotta täyttänyt.

*

Seuraava tuttavuuteni oli Dostojevskin Valitut kertomukset.  Ne oivat melko pitkiä ja kaartelevia, mutta olin tajuavanani jotain, jokin niissä kiehtoi. Mieleeni jäi se kun kertoja jokseenkin epävakaassa tilassa makasi vuoteellaan ja havahtui äkkiä ja näki erään tuttavansa seisovan vuoteensa vierellä, kädessään pistooli ja sormi liipasimella osoittavan häntä suoraan päin näköä. Taisin silloin olla vähän kuumeessa, tai muuten alttiina, ja tämä näky ja havahtuminen, elämässä piilevä uhka, vaara että tämä kaikki, elämä, äkkiä päättyy ja pahimmassa tapauksessa tietämättämme – sekä tuo äkkileikkaus tajuiseen, tietoisuuteen, elämän avautuminen kahden todellisuuden rajamaastoon. Pelon ja turhuuden, kauhun ja toivon leikkauskohtaan. Siskoni oli kuollut matkalla kirjastoon kun me veljekset teimme laskutehtäviä kotona tuvan pöydän valossa, en edes tiennyt siskoni lähteneen.

*

Vavahduttavin kaikista oli Muistelmia kuolleesta talosta. Se osui käteeni kantakirjaston hämärästä nurkkauksesta, hieman kulahtaneissa sinisissä ryppykermisissä kansissaan. Selkämyksestä ei ottanut pirukaan selvää, joten vedin sen esille ja avasin nimiölehden. Luin sitä illalla niin pitkälle kuin ehdin ja jaksoin. Vankileirin saunakohtaus toi mieleen uskonnollisen kuvaston helvettinäyt, alastomia, rujoja ja kärsineitä ruumiita monikertaisella lavolla, ja kuumaa henkeä tuukkaa seinänkorkuisesta kiukaasta, me syntiset siellä sikinsokin. Todella vahva kuva. Taatusti vaikuttavin kirjani siihen saakka.

*

Joulun jälkeisellä väliviikolla vuonna 1968 meillä meni Omalla Tuvalla venäläisten klassikkojen kimara. Istuin vakipaikallani kuin tatti, joka ilta. Oli suojan jälkeisiä rapeita pikkupakkasen sävyttämiä illansuita, aurinko laski punaisena kauppalan taakse, Kartun taakse ja metsien taakse kun palasin kotiin. Oli Tolstoin Sota ja rauha I-II ja Turgenevin Aateliskoti muistaakseni, ja – Dostojevskin Karamazovin veljekset. Kävin katsomassa sen kahteen kertaan. Alun kellojen pauhusta ja Aljosan matkasta veljensä tykö, siitä jäi jotain vahvasti muistielimeni pohjaan. Jotain niin olennaista Dostojevskista ja Venäjästä, joka kävi yli kaiken sen arkisen ja reaalisen, mikä nomaalisti käsitteeseen venäläinen väistämättä liittyy.  Smerdjakovin hahmo. Ivanin raju kieltäminen. Dmitrin aisaton remu. Aljoshan lempeän sitkeä usko, luotto hyvään, epäilyn hetkelläkin. Liian pitkää ja monisäikeistä tähän purettavaksi. Hienoin joululoma ikinä, olin kuin uusilla vesillä pesty.

*

Pelurit imi. Minulla oli ollut kausi, jolloin tiesin, mikä numero tulee. Se oli alkanut meidän torin kojusta, jossa mies pyöritti rulettia. Välillä tiesin hetki ennen panosten laittamisen loppumista, mikä numero tulee. Mahtava, valtaannuttava tunne. Voittoina oli peltisiä tölkkejä kahvia: puolen litran, litran, kahden litran ja viiden litran jumbot. Minä voitin. Kunnes en enää. Silloin pyrin lopettamaan. Kerran eräs siistinnäköinen mies pelasi, kiinnitin häneen huomioni, ja panin merkille, miten systemaattisesti hän hävisi. Kun rahat loppuivat hän tarjosi kravattiaan maksuksi. Krupieri kieltäytyi kohteliaan päättäväisesti ja sanoi että miehen oli parasta häipyä. Ei tänään voittoja. Sinun on paras nyt lopettaa. Vastahakoisesti mies teki sen. Kun hän oli pienen matkan päässä krupieri sanoi: Hän olisi vaikka tarjonnut isoäitinsä saadakseen pelata. Muistan tämän, ja tapaus oli aina mielessäni kun vuosien ajan pyristelin kohden pelaamattomuutta. Mutta pelurien lukeminen oli aina yhtä mielenkiintoista, noin se pelaa. Ihmisen mieli, sen koukut.

*

Sitten seurasivat kaikki muut ison D:n teokset. Niitä täydensivät selitys ja taustakirjat.

Sitten 1990-luvulla, jo aikavana ja kokeneena kävelyt Nevskillä illansuussa, yksin, kaksin. Valkeat alkukesän yöt, Marinskin ystävien seura ja konsertit ym. ja sitten vapaata hengitystä..

Kerran minulla oli pari tuntia aikaa Pietarissa. Katsoin pikaisesti reitin ja juoksin pujottelin katujen sokkeloissa ja astuin Dostojevskin kotimuseoon. Kuin kirkkoon olisi tullut. Teki mieli vain hiljentyä ja pysäyttää aika. Toisaalta täytyi ahmia ja ihmetellä, paneutua ja suojella.

Toisella kertaa varasin koko aamupäivän, mutta viihdyin sulkemiseen asti. Ei, en viihtynyt, levoton ja rauha vaihtelivat, into ja hengittäminen vaihtelivat. Ihmisiä tuli ja meni. Opas kävi kertomassa välillä jotain, hän ymmärsi hienosti, antoi olla. Minä olin.

*

Tämä on vain viidentoista minuutin raapaisu, Dostojevskin pinta vain vähän väräjää kun heitän näin kevyen kävyn sen pintaan. Kaksisataa vuotta – vain henkäys. Ihminen on ja pysyy.

+4
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu