Heijastuuko Ukrainan sota 2022 Venäjän kirjallisuuteen – ja jos, niin miten?

Heijastuuko Ukrainan sota 2022 Venäjän kirjallisuuteen – ja jos, niin miten?

Venäjän tuhoamissota Ukrainana alkoi yllättäen 24.2.2022.  Hieman samaan tapaan Venäjän valtiojohto vei Venäjän valtakunnan äkillisesti ja ilman yleisesti tunnettavaa syytä mielettömään sotaan Japania vastaan helmikuussa 1904 – siis kuukaudelleen 118 vuotta sitten. Silloin sota näytti kylmät kasvonsa: yllätyssodasta ei tullut voitokasta, vaan ankara tuhoamissota ja ihmisarvojen alennustilan näyttämö.

Näitä kahta sotaa on jo tämänkertaisen raivostelun alettua ehditty rinnastaa toisiinsa.

Viimeksi kohtalokas hybris ravisteli ankarasti keisari-imperiumin perusteita ja rakenteita, – heikensi niitä ja valmisti aikaa ja tilaa vallankumousvuoden 1917 kohtalokkaaseen finaaliin.

*

Miten tällä kertaa käy sodassa?

Sitä emme varmuudella tiedä, mutta monet miinat on asetettu monen kantavan rakenteen kohtaan, ja pelätä saa, mitä tästä lopulta seuraa.

Tässä vaiheessa voimme – ja meidän täytyy – myöskin pohtia sitä, miten Putinin sota 2022 ilmenee tämän päivän Venäjän kirjallisuudessa?

Kaipa kohta alamme saada ensi maistiaisia siitä?

Väistämättä kirjailijat ja runon ruhtinaat syvästi tuntevat tappotantereilla teutaroivan valtakunnan syvien virtojen värinät ja muut inhimilliset maanpäällliset ihotunnot. Onhan iho Ihmisen suurin aistin, – heti aivojen jälkeen.

Vuonna 1904 ilmestyivät viivytyksettä emootiovahvat puntaroinnit ja kuvaukset kirjailijakammioista – kaiken paranoidisen sensuurikoneiston varjoisista katveista.

Vuonna 1904 kirjailijoiden pikaisia vastauksia kuvattiin näin:

”Lukijan silmien ohi kulkee kamalia kohtauksia venäläis-japanilaisesta sodasta…”

Mutta miten käy tänään? Tihkuuko rauta-betoninen vaientamisen muuri ja tamme yhtään.  Tulleeko  lukulampun alle mitään?

Saammmeko kämmenellemme venäläisen rikkaan kirjallisen tradition jatkoa: punnertavatko meidän aikamme dostojevskit, tolstoit, ahmatovat, andrejevit ym. otsansa verta ja hikeä luettavaksemme?

*

Vuoden 1908 ”Valvojassa” ilmestyi venäläisen yliopistomiehen (ja samanaikaisesti ankaran puoluemiehen) V. Smirnoffin moniosainen katsaus ”Uusimmasta venäläisestä kirjallisuudesta”, joka joskin oli yleiskatsaus, mutta valtaosaltaan käsitteli vuosisadan alkuvuosina meilläkin erittäin ajankohtaista, suosittua ja tunnetusti lämmintä Suomen-ystävää, Leonid Andrejevia (1871-1919), ja hänen tuotantoaan sotaa käyvän ja kapinoita synnyttävän suurvallan temmelteissä – vallankumouksen odotuskartanolla.

Arviointi jatkui Andrejevin uusimman tuotannon esittelynä ”Päivän” joulunumerossa. Tuo esseistinen kirjallisuusarvio perkaa Japanin-sodan helmikuussa 1904 aloittaneen Venäjän tuntoja mielettömään sotaan suistetun maan oloissa.

*

Esittelen noita aikalaistuntoja siinä mielessä, että tulisi pohdittua, voisiko helmikuussa 2022 aloitetun mielettömän sodan tunnoista syntyä jotain vastaavan kaltaista kirjallista puntarointia ja tilitystä, kuin ”rautaisen tsaarinvallan alla” tapahtui 118 vuotta sitten?

Jotenkin vaikutelma on, että vaikka silloinkin valvonta ja sensuuritoimet olivat kovaotteiset, tänään tämän päivän Venäjä elää silti ”napsua paria” rautaisemman estäjien kourissa.

– Jää nähtäväksi minkälaista kirjallisuutta Ukrainan tuhoamissota naapurissamme synnyttää?

*

”Valvojan” esseessään Smirnoff nimeää kaksi Andrejevin teemaa: kuolema ja kohtalo.

”Kaikkialla kohtaa meitä kuoleman kaamea henkäys”, hän toteaa Andrejevin tuotannosta.

Sama määritelmä sopii luonnehtimaan samoja ajankohtaisia, sodan tuntoja, joista Aino Kallas kirjoitti jo jouluksi 1904 ilmestyneessä novellikokoelmassaan ”Meren takaa II”.  Huomiota ansaitsevat kokoelman novellit ”Sotilaan äiti” ja ”Pieni kiinalainen aasi”, jotka ovat saaneet väkevän herätteensä helmikuussa 1904 yllätyksellisesti aloitetun Venäjän-Japanin sodan tunnoista; ne ovat sodan koettelemusten synnyttämiä (yleinen ja yksityinen kuvakulma); ne poikkeavat kokoelman muista teksteistä, niissä Venäjän-Japanin sodan tilitys ilmenee ”omituisen kylmästi tyylitellyissä, groteskeissa kertomusversioissa”; tyylilajin herätteet ilmenivät myös sotavuoden 1904 virolaisissa aikalaisteksteissä.

*

Kai Laitisen arvion (Aino Kallas -elämäkerta I-osa, 1973) mukaan sota-reflektion syntyjuuret tulivat ”todennäköisesti suoraan Venäjältä, jonka kirjallisuus reagoi sotaan nopeasti ja voimakkaasti; sodan tapahtumia ja kauheuksia käsiteltiin lukuisissa albumeissa ja sittemmin myös romaaneissa”, joista tunnetuin oli Leonid Andrejevin ”Punaista naurua” (suom.: ”Punanen nauru”, Anton Helve, Työväen Sanomalehti Oy, sekä ”Punaista naurua”, Eino Landgren, Otava, molemmat katkelmia, 1905).  Huomaa käännösten tuore ilmestymishetki.

*

Sodasta ja väkivallan teemoista V. Smirnoff, joka vuoden 1908 ”Valvojassa” julkaisi laajan, kolmeen numeroon jaetun katsauksen ”Uusimmasta venäläisestä kirjallisuudesta”, mainitsee varsinkin merkittävän albumin ”Znanie”.

”Siinä kirjailijat Gorki etunenässä esittävät novelleissaan, kertomuksissaan ja näytelmissään, joissa he kuvaavat Venäjän olevia oloja, usein tärisyttäviä kuvia.  Lukijan silmien ohi kulkee kamalia kohtauksia venäläis-japanilaisesta sodasta, yksityisiä traagillisia episoodeja työväen- ja agraariliikkeestä, mielenosoituksia, suurenmoisia kansalaiskokouksia ”vapauden päivinä”, kapinoita Moskovassa ja muualla, rankaisuretkikuntia – -”.

Kohtalosta Smirnoff kirjoittaa:

” … ihmiskuntaa painavat jotkut salaperäiset, julmat voimat – säälimätön kohtalo, jonka edessä ihmisten kaikki ponnistelut ja taistelut ovat tuloksettomia ja hyödyttömiä.  Ihmisajatuskin on pelkkä illusioni”.

*

Kai Laitinen arvioi: ”… Andrejevillakin kauhun tarkkailu näennäisesti tunteettomasti sivulta käsin ja sen raportoivan asiallinen muistiinmerkitseminen on hänen erityispiirteitään.  Huomiota kiinnittää edelleen se, että Kallaksella kuten Andrejevillakaan uskonto ei esitä juuri minkäänlaista osaa eikä avaa lohduttavia näkymiä tuonpuoleiseen”.

”Ainoa todellisuus on kuolema ja tuho”, kirjoittaa D.S. Mirsky venäläisen kirjallisuuden historiassaan Andrejevin maailmankuvasta.

Aino Kallaksen novellien ainoa usko on usko elämään ja sokea itsesäilytysvaisto; vain novellissa ”Filemon ja Baukis” vanha pariskunta astuu tyynesti kuolemaan, mutta syynä ei ole uskonto, vaan stoalainen kohtaloonsa tyytyminen. –

Onko toivo kuollut? kysyy lukija, saamatta välitöntä vastausta.