Jäähyväiset Venäjälle – Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista

Jäähyväiset Venäjälle – Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista

Kirja:

Arvo Tuominen: VENÄJÄ.  Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista.  208 s. Runsas kuvitus. Helsinki 2022.

*

Ei ole ensimmäinen kerta kun meidän suvun miehet heittävät viimeiset jäähyväiset Venäjälle.  Tuskin nämä ovat edes viimeiset, sillä Venäjä on ikuinen – ja Suomikin, toivon mukaan.

Ensimmäisen kerran isäni jätti Kannaksen kotinsa Talvisodan jälkeen ja toisen kerran suurhyökkäyksen edetessä kesällä 1944.  Molemmilla kerroilla hän oli armeijan tehtävissä, mutta hänen vanhempansa ja sisarensa hän hyvästeli Antinpäivän aamuna.  Omaiset lähtivät pakoon kohti tuntemattomia kohtaloita, isä lähti veljensä kanssa nostamaan viimeisen kerran verkot Laatokasta ja sitten valvomaan evakuointien loppuhäntiä kotikylällä, Sortanlahdessa, Vpl Pyhäjärvellä.  Hänen 16-vuotias pikkusiskonsa paimensi lehmät rautatieasemalle ja siitä sitten ”pitkänä marssina” Varkauteen asti, yksinäinen tyttö päätyi Kauhavalle, palvelemaan suojeluskunnan kihon kotitaloon, palvelijatartakin alempana olentona.  Kuva, jota ei koskaan otettu: Iso talo täynnä harmaisiin pukeutuneita miehiä, nuori tyttö käskettynä pyykkäröimässä Kauhavajoen jäällä.  Kädet jäässä, mutta periksiantamaton sisu pinnassa: Minä teen tämän, vaikka kädet jäätyisivät, lakanoita huuhdellessa avannossa.  Hän turvautui punaisiin kintaisiin.  Lakanoihin ja kalsareihin jäi punaiset pitelemät, siitä moitittiin. Ja siitä, että hän kaksi päivää makasi sängyssä kuumeessa tuon koitoksen jälkeen.

Venäjään liittyy aina dramatiikkaa.  Muistoja, kokemuksia, kertomuksia.

Tässä kerran kaveriporukassa mietimme eri kaupunkien vaarallisuutta.  Kysymys oli montako kertaa olet saanut turpiin tai ryöstetty missäkin kaupungissa.  Minä totesin, että minua on vedetty turpaan Moskovassa 0 kertaa, Pietarissa 0 kertaa, Helsingissä 0 kertaa – mutta Ikaalisissa 1 kertaa.

*

Luen kokeneen Karjala-ystävän ja Venäjä-kirjailijan Arvo Tuomisen uusinta teosta. 

Siihen on ehtinyt kaikki olennainen Venäjän hyökkäyssodasta Ukrainaan.  Tappohyökkäys sisarkansaa kohtaan, maata, jonka johto yritetään nitistää, hallinto vaihtaa ja suunta muuttaa.  Koko Ukraina valtiona ja kansakuntana tuhota.  Suorittaa ”natsifikaatio”, natsismin pois juuriminen maassa, jonka presidenttinä toimii juutalainen mies.

Mutta kaiken tämän nykyisyyden pinnan alla juoksee historia, hitaasti virtaava menneisyys, sen ilmiöt ja kosketuskohdat tähän aikaan.

Luen Tuomista, mutta tuon tuosta huomaan keskeyttäneeni lukemisen.  Kuvat kulkevat.

Kuvia tulee – menee:

Ensimmäisen kerran virka-asuisten neukkujen kanssa jouduin/pääsin tekemisiin Hennalan Raukissa 1971 kun Lahden urheilutalolle järkkäriksi komennettuna kohtasin Puna-Armeijan kuoro ja jatsarijalkaiset ripaskanvetäjät, ja kauniit tytöt, joita tapasin takahuoneessa, jonne tuotiin sillivoileipiä ja muuta purtavaa. Pari sanaa vaihdoin inkeriläisen suosikkisolistin Arvi Kempin kanssa.  Myöhemmin samanniminen mutta taatusti suomalainen oli työkaverina, tavallaan.

Paljon myöhemmin olin Viipurissa, kun auton ikkunasta näin, miten OMON porukka saartoi erään pankin, mustiin pukeutuneita ukkoja hiipi pitkät piiput tanassa taustalla olevalla puskia kasvavalla mäellä, kadun varressa kyyryletka ja asetelmat sisäänryntäystä varten.  Näytti timangilta meiningiltä, pelottavaltakin.  Piti jatkaa matkaa kun pillit alkoivat soida ja miliisi ilmestyi jostain huitomaan.

Vielä myöhemmin olin Punaisella torilla, kun kamerastani loppui akku.  Riensin parin korttelin päässä olevalle autolle noutamaan vara-akkua.  Sinä päivänä jonkin öljymaan ulkoministeri vieraili ensimmäistä kertaa Venäjällä, siitä oli ollut uutisissa.  Sanottiin, että Putin turvaa vieraansa terveyttä noin 10.000 turvallisuuspalvelun miehen voimin.  Näin, että parkkipaikka oli putsattu tyhjäksi, vain minun autoni jäljellä. Paitsi harmaanvihreät kuljetusbussit.  Kello oli 14 ja tilanne ohi.  OMON -miehiä mustissa asuissaan isot kirjaimet selässä parveili paikalla.  Riisuivat vermeitään ja joku pyyhki hikeä.  Tarkoituksella kävelin heidän keskitseen: nuoria, laihoja poikia.  Asevelvollisia tai ainakin asevelvollisuusikäisiä.  Ei todellakaan mitään bodattuja gorilloita!  Kukaan ei katsonut minua, välttivät katsekontaktia.  Paksu vääpelin näköinen mies valvoi vaiti toimintajakson purkua.  Alkoivat painella busseihin. Mitähän B-luokan porukoita nämä olivat? mietin.

Nevski Prospektilla kerran kesäillan lenseydessä havaitsin pyörätuolissa olevan maastopukuisen reisiamputoidun sotilaan, hieman riutunut ilme, vankka poika, ei mikään spurgu.  Tietysti heittäydyin keskusteluun.  Hän ehti kertoa olevansa tsetshenian sodan veteraani, mitä sotkua se homma oli, omiin miinoihin mennyt.  Paljon kärsineen ihmisen outoa rehtiyttä katseessa.  Eläke mitätön, äitikin sairastaa.  Hän ei kerjännyt, ei kai aikonutkaan, mutta takaani ryntäsi paikalle miliisi joka rajusti potkaisi pyörää ja osoitti poispäin.  Ei sanaakaan.  Tähän liittyi oma reaktioni; yllätettynä käännyin käsi koholla, torjuntavalmiina, ehkä lyöntikin.. Ehdin säikähtää: nyt olen kusessa, meinasin lyödä miliisiä.  Mutta hän ei kiinnittänyt minuun mitään huomiota, hän vain teki työtänsä: puhdisti suurkaupungin pääkadun puhtaaksi kurjasta sotainvalidista!

Minä pääsin näkemään ikään kuin virallisen sankarimyytin verhojen taakse, tätäkö tämä on?

Kuvia riittää.  Joitain kätkössä olleita liukuu esiin..

Miten paljon aika, valaistus – ja ikä, vaikuttaakaan siihen, miltä jokin tuntuu, maistuu, kolahtaa!

Kun puoluetoverini 1989 patisti minua liittymään Suomi-Neuvostoliitto -seuraan, räjähdin. Minä en diktatuurien kanssa veljeile!  Jos minun tekee mieli liittyä johonkin ystävyysporukkaan, liityn mieluummin Suomi-Puola -seuraan, tai vaikkapa Romania… (Ceaucescu oli juuri ”poistettu”.. )

*

Eniten ihmettelen Suomalaisten ailahtelevaisuutta.  Miten nopeasti ja paljon mielipiteet vaihtuvat.  Ne eivät siis muutu.  Ne vaihtuvat.  Entiset näkemykset, arviot, suhteet vain kätketään ikään kuin piirongin alalaatikon pohjallisiin, sinne harvoin käytettyjen alusasujen ja sukkien sekaan, piiloon.

Ja sitten vain ollaan uutta mieltä!  Ikään kuin aina.  Puhtain mielin, kirkkain otsin.  Ikuisesti.

Arvo Tuominen omistaa kirjansa ”Heille, jotka ovat aina oikeassa”.

Juuri niin. Meille kaikille.

Mehän olemme aina oikeassa, väärässä ovat vain väärämieliset ja muut pöhköt.  Me olemme aina oikealla asialla ja oikeassa.

Miten tärkeää ja hyödyllistä onkaan lukea Tuomisen tiivis, kiehtova pakkaus Venäjästä, juuri nyt.  Nyt kun mannerlaatat ja käsitysten jäät ryskyen liikkuvat ja uusi sees hakee sijaansa.  Mielessä ja pelikirjassa.

Venäjä-kirjan ajankohtaisuus, historiallisuus ja nasevuus panisivat odottamaan melkoista kiinnostusta.  Mutta pelaako tässä stereotypia: mikä liittyy Venäjään on ”pois se” -etiketein merkattua?

Kummallinen dilemma: Iltapäivälehtien lööpeissä Venäjä ja Putin on lähes päivittäin!  Ja kaupaksi käy.  Mutta onko havaintoni jotenkin vinossa: Tuomisen ajankohtaishistoriallinen pläjäys ei kukkoile keulilla.  Miksikä ei. Ansaitsisi.  Äsken kirjamessuilla näin pinkan punakantisia, mutta ei lainkaan siten tyrkyllä kuin monia muita.

No, käy tässä sodassa miten tahansa, yksi asia on edessä: Suomalaisten Ukraina-suhde joutuu vielä kertaalleen käsittelyyn.  Ukraina on nyt ”talvisodan 2022” glorifioimana epärealistisen suurenmoinen.  Kuitenkin on pakko välillä muistaa sen asemaa sananvapauden, korruption, poliittisen elämän vakauden, taloudellisen kehittyneisyyden yms. ulottuvuuksien ”maailmankartalla”.  Sijoitukset ja numerot ovat – no, sanotaanpa nyt vaikkapa sellaisia, että ”niissä on edistymisvaraa”, aika paljon tai paljon.  Valtiona Ukraina laiminlöi törkeästi oman armeijansa ja siis puolustusvalmiutensa kehittämisen.

Jotta totuus ei siltäkään osin unohdu, Tuominen liittää kirjaan kartan Ukrainan toistaiseksi hyödyntämättömien maakaasu (ja öljy) varannoista.  Ne sijaitsevat Asovanmerellä, Länsi-Karpaateilla ja (kas vain) Dnerprin-Donetskin alueella idässä.

”Näiden maakaasuvarantojen avulla Eurooppa voisi korvata Venäjän kaasun”, Arvo Tuominen toteaa.

Kartta, ks. Taloussanomat/Seppo Varjus 8.4.2022, mm. Venäjän ympäristöpolitiikan professori Veli-Pekka Tynkkynen; Haluaako Venäjä Ukrainan energian? – Taloussanomat – Ilta-Sanomat (is.fi)

*

Pikaisesti googlailemalla löysin kolme arvostelua:

YLE, ikään kuin emeritustoimittajan huomioiden: YLE/Markku Tuhkanen 23.8.2022: Palkittu dokumentaristi ja Venäjän tuntija Arvo Tuominen ei usko Putinin jatkavan uudelle kaudelle ja ennustaa seuraavan Venäjän presidentin (yle.fi)

Mitä AT ennustaa?

> ”Tuominen uskoo, että jos sotatoimet Ukrainassa ovat tauonneet vuoden 2024 kevääseen mennessä, niin valta vaihtuu ja Putin jättää presidentinvaalit nuoremmille.

– Ensiksikin Venäjä ei kestä kuutta seuraavaa eristyksen vuotta ja tilalle on nostettava joku sellainen, joka ei ole tahrautunut sotatoimissa, kuten Putinin lähipiiri, sanoo Tuominen.

– Tilanne on samakaltainen kuin Leonid Breznevin aikaan, jolloin sotaa käytiin Afganistanissa ja yhteiskunta oli pysähdyksissä. Mikään ei muutu niin kauan kuin geriatriagalleria hallitsee.

Nykyisen, Nikolai Patruševin johtaman Venäjän turvallisuusneuvoston jäsenistä suuri osa on yli 70-vuotiaita.

Vuonna 2007 Venäjän keisarillisen Romanovien suvun korkein edustaja, ruhtinatar Maria Vladimirovna myönsi Patruševille aatelisarvon, joka koskee hänen kaikkia perheenjäseniään.

Tuominen poimiikin Putinille yllättävän seuraajaehdokkaan seuraavasta sukupolvesta.

– Yksi jolle paikkaa selvästi pelataan on nykyinen maatalousministeri Dimitri Patrušev. Tsaarin kärpänahkaviittaa kaivetaan jo naftaliinista, Tuominen ennustaa.”

*

Uuttera kirjanystävä ja uskomaton kansanvalistaja Jorma Melleri/US-Vapaavuoro 15.9.2022 -blogissa keskittyy myös Jokeri-kysymykseen, eli Putinin seuraaja-arvailuihin: Mitä tapahtuu Venäjällä Putinin jälkeen? | Uusi Suomi Vapaavuoro

*

Viikko Pohjois-Karjala

on 16.9.2022 julkaissut artikkelin ”Ajankohtainen arvio Venäjän nykytilasta”, mutta se on vain tilaajille, joten sisältö jää arvailtavaksi.  Epäilemättä Jojensuulla tuntevat aiheen ja kiinnostuksen kohteet? Viikko Pohjois-Karjala| Ajankohtainen arvio Venäjän nykytilasta (viikkopk.fi)

*

CITY/Jukka Aminoff arvioi kirjaa 20.10.2022 iskevästi;

Tuominen on onnistunut tiivistämään oleelliset kohdat Venäjän historiasta ja nykypäivästä suorasukaiseksi sanomaksi. Tuominen ei säästele kirjassaan ketään, vaan hän antaa palaa harjoittamatta itsesensuuria.

Teos avaa venäläisten ajattelutapoja, jotka ovat erilaisia kuin mihin olemme tottuneet. Ajattelutavan eroavaisuus aiheuttaa myös sen, että Venäjä onnistuu aina yllättämään amerikkalaiset ja muut eurooppalaiset.”

Hauskasti sanottu tuo: ”Venäjä onnistuu aina yllättämään amerikkalaiset ja muut eurooppalaiset”.  Onko syynä erilaisuus, vai se, että emme tunnista olennaisia eroavuuksia?  Odotammeko ja edellytämmekö Venäjältä jotain sellaista, jollainen se ei vain ole?

Me suomalaiset emme ole erityisasemassa ”muiden eurooppalaisten” seurassa.  Se kuuluisa suomalainen ”Venäjä-asiantuntemus” loistaa tarpeettoman usein poissaolollaan.

Paras lääke siihen tautiin, Venäjä-tuntemuksen puutteeseen tai viistouteen, ovat hyvät Venäjä-kirjat.

Tuominen julkaisee kirjassaan Inglehart-Wentzelin maailman kulttuurisen kartan.  Kyseessä on kansojen asennekartta, jossa dimensiot ovat: eloonjäämisarvot vs. itsetoteutus (hedonismi) sekä traditionaalisuus v. sekulaarisuus (rationaalisuus).  Nelikenttä osoittaa, että Suomen lähimmät ”mentaaliset toverit” ovat Hollanti, Sveitsi ja Saksa.  Ne ovat lähempänä, kun Tanska ja Norja.  Ruotsi on vähän niitäkin kauempana!  (Se siitä ”käsi kädessä” -marssista tulevaisuuteen?)

Kuriositeettina voi sanoa itse tärkeimmän: tämän mentaalikartan mukaan ortodoksinen Venäjä on aivan toisella laidalla Euroopan mentaali-karttaa, kuin ”me protestantit”.  Tämä tahtoo joskus unohtua, – tai ymmärrämmekö me koskaan tätä puolta naapuruussuhteessamme?  Historiallisestihan oli itseasiassa sattumaa, ettei Ruotsin ja Venäjän raja kulkenut merellä, eikä Karjalan korvessa.  Mekin voisimme olla historiallisesti ortodoksinen Suomi..

Ihan tulevaisuuden kannalta kannattaa huomioida Tuomisen Venäjä-kirjan sivuilta sellainenkin huomio: Konfutselainen Kiina on kummallisen keskellä maailman mentaalista keskustaa.  –  Paljon lähempänä maailman kansakuntien keskiötä, kuin Yhdysvallat.  Mitenkähän tämänkin asian olisin ymmärtänyt ilman tätä kirjaa..

*

Nyt on tärkeää lukea Mauno Koiviston testamentti, ”Venäjän idea” (2001).  Pitkälle edistyneille riittää kertaaminen.  ”Venäjän idea on laajeneminen.  … Suomen idea on – selviytyminen”.

(Ei uhoaminen, ei tuomarointi, ei kyyristely – saati rähmälläänolo!)

Niille, joille Manu on liian perusteellinen ja omakohtainen, suosittelen pakollisena lukutehtävänä Arvo Tuomisen ”Venäjä.  Kirjoituksia Venäjästä ja Putinista”.

Se on Mika Aaltolan ja Juha Hernesniemen kirjojen ohella tärkein Suomessa julkaistu kirja Anno 2022.

Historiallinen nykypäivä ja Nato.  Suomalainen nero ja tieteen tähti.  Venäjä ja Suomen kohtalo.  Voiko kolmeen kirjaan enempää ”tähtienvälejä” mahtua?

*

BTW

Minulla on muuten jo valmiiksi maksettu risteily-retkeilymatka Venäjälle, pätevien oppaiden ja matkanjohajien ”hoivissa”.  Saapa nähdä, milloin matka toteutuu?  2-vuotinen viisumi on jo umpeutunut.  Taitaa passikin mennä umpeen 2024.

+2
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu