Koiviston konklaavi – lähihistoriamme muuan mystinen tapaus

Koiviston konklaavi – lähihistoriamme muuan mystinen tapaus

*

Suomen kansan lama 1990-luvun alkuvuosina on nuoremmalle polvelle vain lyhyt alaluku kansakuntamme historiassa, jota ei ole vielä edes oikein kirjoitettu. Meille vanhemmille ikäpolville, jotka olimme tuolloin jo aikuistumassa tai jo sitäkin varttuneempia nuo vuodet ovat ikään kuin pitkittynyt varjo kultaisen eilispäivän kartanonpuistossa.

Lamasta on kirjoitettu paljon ja vuosittain siitä on tarkkaavaiselle seuraajalle valjennut yhtä ja toista. Mutta ilmeisen paljon on vielä perattavaa, ennen kuin päästään tilaan, jossa ”vedenpinta” on tyven kuin lähteensilmä juhannusyönä.

Lamaa, sen syntyä ja etenemistä ja jälkivaikutuksia, ei voida käsitellä ilman ”ison käden” eli Mauno Koiviston talouspoliittisen ajattelun ja toiminnan tarkastelua, jonka tulee olla korrektin sijasta ennen kaikkea kriittistä ja huolellista.

Kummallinen ”valkoinen sivu” – tai ainakin harmaa läikkä – lamatarkastelun kartastolla on muodostunut presidentti Koiviston kevään 1992, siis laman ankarien kuukausien aikana, harjoittamasta toiminnasta.

*

Koiviston on katsottu asettuneen tukemaan yksipuolisesti instituutioita ja järjestelmää, virheineen ja kuppauksineen, sen sijaan että olisi hakenut tasapainoista kokonaisasetelmaa tavallisten kansalaisten elämän ja oikeuksien, sekä velallisen ja velkojien välillä.

Erityisen karvailta ovat tuntuneet Koiviston moitteet oikeusoppineille ja tuomarikunnalle, jotka alussa ovat pyrkineet oikeudellisesti legaaliin ja kohtuullisuusnäkökohdat huomioiviin ratkaisuihin. Tämä ei tyydyttänyt maan ykkösmiestä, vaan hänen ”iltakoulunsa” voi helpostikin nähdä ohjailleen maassa sovellettavaa oikeuskäytäntöä epäsymmetriseen, tavallisen kansalaisen ja yritystahojen kannalta onnettomaan suuntaan. Kyseessä oli iso asia. Mentaalisesti ja käytännöllisesti järkyttävän rankka ja elämänmitat ylittävä linjaus.

*

Koiviston konklaavi

Presidentin valtaoikeudet olivat tuhon aikaan vielä suuret, sekä perustuslaillisesti että vaikutusvallan oikeutuksen suhteen tarkasteltuina. Kekkosen pitkän valtaherruuden aikana ne oli viritetty äärimmilleen. Tätä tilannetta demokraattina esiintynyt teknokraattis-populistisesti profiloitunut Koivisto käytti täysin siemauksin hyväkseen, niin hyvässä kuin pahassa, niin salassa kuin julkisuudessakin.

Presidentin toukokuussa 1992 koollekutsuma ja johtama kutsuvierasjoukko keskusteli tilaisuuden muistion mukaan oikeuspoliittisista seikoista. Tilaisuuden agenda oli kutsujan käsialaa. Kutsutut olivat tuomareita ja oikeusoppineita. Mitään virallista saati kansanvaltaista päätösoikeutta tuolla kokoonpanolla ei ollut. Sellainen ulottuvuus tapahtumalle kuitenkin vääjäämättä muodostui, eikä vähiten siksi, että sitä koskevat paperit julistettiin ja myös pidettiin salaisina. Sellainen on aina konspiraatioita synnyttävää, etenkin kun tilaisuus ei näyttänyt jääneen pelkäksi ns. kampaviineritapaamiseksi, ja miksipä olisikaan jäänyt.

Toukokuun 6. päivä 1992 kokoontuminen on pitkään tunnettu ”Koiviston konklaavin” nimellä. Siitä on googlattavissa ainakin paketin verran tulosteita verkosta.

Ks. vaikkapa: YLE uutiset/Mikko Haapanen Hanna Hantula, 9.9.2013:  Salattu muistio valottaa Koiviston tuomioistuin-kritiikkiä pankkikiistoissa | Yle Uutiset

*

Joulunpyhinä tuli kinkunsyönnin ja hiihdon ohella paneuduttua muutamiin Joulupukinkontista löytyneisiin kirjoihin.

Mielenkiintoisimmaksi niistä osoittautui Björn Wahlroosin tuorein teos, Barrikaadeilta pankkimaailmaan. Barrikadeilta pankkimaailmaan – Björn Wahlroos – sidottu(9789511417514) | Adlibris kirjakauppa

Teoksen loppupuolella Wahlroos kirjoittaa varsin mielenkiintoisesta episodista:

 ”Suomalaisen pankkijärjestelmän suurin yksittäinen riski oli kuitenkin kiinteistöt.  Kevättalvella 1992 sain harvinaisen tilaisuuden kuvata pankkijärjestelmän haavoittuvuutta arvovaltaiselle yleisölle. Tasavallan presidentti [Koivisto] oli 2. maaliskuuta kutsunut toistakymmentä ammattiekonomistia ja kourallisen elinkeinoelämän vaikuttajia keskustelutilaisuuteen presidentinlinnaan.

Läsnä olivat muun muassa Seppo Honkapohja, Bengt Holmström, Sixten Korkman, Vesa Vainio, Tauno Matomäki, Pentti Vartia, Timo Relander ja Pekka Korpinen.  Koollekutsujana toimi presidentin ystävä, Postipankin pääjohtaja Seppo Lindblom.”

On täysin normaalia, että valtias pitää kontaktia monelle taholle, myös pankkijärjestelmään ja aina niin keskeiseen suurteollisuuteen. Myös entiset työpaikat, Suomen pankki, ja valtiovarainministeriö ovat luonnollisia informaation ja päivityksen kohteita. Porukalla kokoontuessa voidaan lyödä monta kärpästä samalla iskulla.

*

Wahlroos paljastaa taustoja:

”Muistelmissaan Kaksi kautta (1995) Koivisto kertoo tilaisuudesta.  Valtaosa hänen selonteostaan on yhteenvetoa minun puheenvuorostani, joka oli yksi kahdestakymmenestä, eikä mielestäni edes erityisen häikäisevä. Esityksessäni halusin yksinkertaisella laskutoimituksella varoittaa pankkijärjestelmän kiinteistöriippuvuudesta ja luottolaman riskistä.  Laskin suomalaispankkien itse omistavan kiinteistöjä runsaan 40 miljardin markan edestä. Lisäksi arvioin niillä olevan 40-60 miljardia kiinteistövakuudellisia saatavia yhtiöiltä, joiden oma pääoma on lähes loppuun kulutettu.

Pankkien omalla riskillä oli siten lähes sadan miljardin edestä kiinteistöjä.  Mikäli niiden arvo vuoden 1992 aikana tippuisi 15 prosenttia, mikä oli mielestäni konservatiivinen arvio, niin pankkien tosiasialliset pääomat kutistuisivat 15 miljardilla markalla.  Koska pankeissa ei enää ollut ylimääräisiä pääomia ja normaalin yritysluoton pääomavaatimus oli 8 prosenttia, tämä merkitsisi sitä, että luotonantoa olisi leikattava yli 180 miljardilla markalla.  Kyseinen summa ylittää hieman valtion budjetin ja on runsas kolmannes bruttokansantuotteesta.  ”Seurauksia voi jokainen mielessään arvuutella.  Jotakin tulisi [kuitenkin) olla tehtävissä, koska todellisuus edessämme on liian karmaiseva”, päätin puheenvuoroni”.

*

Tuohan oli ihan realismia. Paitsi, että kaikki riskilataukset huomioiden kiinteistövakuuksien sulamisen odote jo tuossa vaiheessa oli paljon radikaalimpi. Selvästi yli 20 %, jolla oli kerroinvaikutus koko asetelmaan. Mitä rajumpi pudotus tulisi olemaan, sitä heikompi olisi koko kansantalous, sen kantokyky ja potentiaali. Ja sitä syvempi suo, johon ajaudutaan.

Wahlroos arvioi näkemystensä vaikutuksia:

”Puheenvuoro teki selvästi vaikutuksen Koivistoon, joka muistelmissaan väittää katselleensa Matomäkeä ja Vainiota, jotka ”tuntuivat olevan epäuskoisen kauhistuneita”.  Itse ihmettelin, olivatkohan hänen entiset kollegansa Kullberg ja Puntila koskaan miettinet vahvan markan politiikan seurauksia kunnolla.  Koivistolle näyttää kuitenkin olleen tärkeintä syyllisten etsintä, tai tarkemmin sanottuna, syyllisten löytäminen muualta kuin keskuspankista: ”Kulunut viisivuotiskausi on osoittanut, mikä on pankkiemme kyky hoitaa heille uskottua leiviskää.  Samoin se on osoittanut pankkien johdon kyvyn toimia vapaassa kilpailussa. Edes keskenään.  Edes kotimaisessa ympäristössä.” 

Jos pankit valuuttakurssi-, kiinteistö- ja sijoitustappioiden jälkeen ”tekevät tappiota vielä peruspankkitoiminnassaan, niin mitä perkelettä ne sitten osaavat”, hän kyseli.”

Vanhana rintamasotilaana Koivisto tiesi että hyökkäys on paras puolustus. Se oli pääsyy siihen, että hän ei eräiden muiden valtionpäämiesten tavoin virkakautensa jälkeen antautunut kansainvälisten rauhanpyrkimysten yms. yleishyvän palvelukseen, tokko hänellä sellaiseen oli kykyjäkään, saati halua.

Ensisijainen tehtävä olikin kirjoittaa ensimmäisenä, osin legalismin rimaa hipoen (käytti salattavia asiakirjoja yksinoikeudella ja itseoikeuden nojalla), historiikki Suomen pos-kekkoslaisten vuosikymmenten jäljiltä. Siinä työssä hän onnistui hyvin, jo vuonna 1995 kirjamarkkinoille pukkasi tiiliskiviä.

*

Wahlroos puhuu tietysti omasta kulmastaan, muut saavat puhua omistaan. Näinhän Koivistokin toimi, julkilausutusti! Mutta ilman  muuta on selvää, että muutamalla rivillä, ja käyttäen vielä Koiviston omia lauseita, hän, Walhlroos,  suorastaan murskaa ”talousmies” Koiviston kyvyn nähdä ja johtaa kansantalouden kysymyksissä.

Olen syksyn mittaan käyttänyt melkoisesti aikaa noiden vuosikymmenten taloudellisen toiminnan jälkitarkasteluun, osin päiväkirja-aineistojen pohjalta, osin ihan normaalin taloushistoriallisen kronikoinnin muodossa. Erityisen myönteinen ja ilahduttava kuva silloisten toimijoiden kyvystä ja kädenjäljestä ei synny. Erilaisten pölvästien runsaus ihmetyttää. Mutta kun aikaisempi, – aikalaiskokemuskaan – ei ole ollut millään muotoa myönteinen, tämä ei yllätä. Mutta monelle tässä saattaa tulla uusiakin näkemyksiä pihalle.

Wahlroosin kuvaaman illan (presidentinlinnassa 2.3.1992) avaus meni hänen kertomanaan näin:

Ilta alkoi presidentin erikoislaatuisella tervehdyksellä: ”Olette varmaan ihmetelleet, miksi teidät on kutsuttu tänne tänä iltana.  Siihen ei liity mitään dramatiikkaa.  On vain niin, että vaimoni Tellervo halusi kuulla eri näkemyksiä maan taloudellisesta tilasta.” Tellervo istui vieraiden edessä Seppo Lindblomin vieressä.”

Björn Wahlroosin aikalaiskirja on mielenkiintoinen, poikkeuksellisen hyvin kirjoitettu ja eräin osin uusia näkökulmia avaava, joko niin että näkökulmat itsessään ovat uusia tai että niissä ilmenevät argumentit ovat tuoreita, joskus jopa hyvin ymmärrettäviä. 1990-luvun taloudellinen raju murros erilaisine sopankeittäjineen tulee oivaltavasti kuvatuksi; kokkien monilukuisuus ja luokaton osaaminen tuottavat keitokseen pikantin lisämaun! Kovan markan miehet tulevat kuvatuiksi kaikessa alastomuudessaan.

Odotukset kohdistuvat teossarjan seuraavaan osaan, tämä on myönnettävä, eikä se ole vähän poliittisen muistelmakirjan kyseessäollessa.

*

ps

Wahlroos on sen verran kiistanalainen persoona ja brändi, että esimerkiksi HS:n arvostelija ei katso voivansa jättää tarttumatta itse asian kannalta epäolennaisuuksiin:

”TÄMÄ kirja-arvio voi olla epäreilu Wahlroosia kohtaan sen vuoksi, että hän on kirjoittanut tekstin ruotsin lisäksi suomeksi vain muokkausapua saaden. Se on hieno saavutus keneltä tahansa, jonka äidinkieli on ruotsi.

Monet saman aikakauden johtajat ovat turvautuneet elämäkerroissaan ammattikirjoittajan apuun.

Ehkä hyvä ratkaisu olisi ollut yksi editointikierros lisää ammattimaisen kustannustoimittajan voimin.”- Karisma ei siirry kirjan sivuille – Wahlroosin omaelämäkerta on palvelus historiankirjoitukselle – Talous | HS.fi

Minun mielestäni sivut huokuvat karismaa.

 

ps2

Helsingin Sanomat 2.9.1995: Yleisökirjoitus, Huuska:

Miksei työtön ole Koiviston kaveri? – Mielipide | HS.fi

*

+8
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu