Loma on loppu. Nyt! Historian paluu (Maailman ylikulutuspäivänä 2022)

Loma on loppu. Nyt! (Maailman ylikulutuspäivänä 2022) 

*

”… mehän, Eurooppa, olimme ”lomalla historiasta” kaikki nämä pitkät vuodet”.

(US-Blogi/VH 18.6.2022)

Mitä onkaan pilata ilma, vesi ja maa sen systeemipuhalluksen rinnalla, jota rahan tärveleminen merkitsee?  Ankeuden historian paluu.

*

Joskus on helpottavaa herätä painajaisesta ja palata normaaliin elämään. Nyt normaali elämä on sellaista painajaista että on helpotus hetkeksi nukahtaa ja nähdä unia – jos niitä enää näytetään.  Paluu keräilijä, nomadi -aikaan.

ME ELIMME pitkät vuodet helppoa elämää: olimme ”lomalla historiasta”.

ME ELIMME ilossa että markkinat nyt, toimivat, vahvat, markkinat tietävät. Vaihdanta, kaupankäynti, rahatalouden yhteys: niiden nimeen vannoimme, uskottomat. Tänään vaihdanta on toissijaista, rajoittuu lähinnä vastapuolen virheiden kertaamiseen. He näkevät läpi heikkouksiemme tunikaverhojen, me vielä selvemmin heidän: pidämme näkemyksemme ja sikäli kuin vaihdantaa ilmenee, lujittuu vakaumus.  Ne tiesivät, miten juoksuttaa raha isoon mereen, keskittää, imeä kuiviin. Miten vapaus taikookaan itselleen vankilan, miten tunnemme vieraan käden taskussamme, alati, vaikka ei siellä mitään ole otettavaksi, käsi väijyy jos tulisi.

ME ELIMME optimismissa, joka oli petollinen ja perustui tepsivään silmänkääntötemppuun: Ei kauankaan sitten uutisissa kerrottiin, miten ”kuluttajien luottamus omaan talouteensa ja sen kantokykyyn on korkealla”. Kyllä nauratti, kolkkoa naurua.

ME ELIMME nolla-korkojen maailmassa (zero rate): Miten saatoimmekaan uskoa ja luottaa näihin meidän nykyajan alkemisteihin: Rahaa tyhjästä – rahaa ilman hintaa? Ikuisen lainan aika.  Ja sitten näillä on äänioikeus, jota moni ei tokikaan käytä.

ME ELIMME synteettisen rahan tulvaa (QE a. s. o.): Sekin kaunis uni on loppu. Nyt. Kuin aamu-usva kaikki katosi, mutta ei kerran synnytettynä kadonnut, vaan kertyi ja kokoontui jossain salaisessa paikassa. Itsesynnytyksellä rahaa.  Mukavaan sorisee, uneliaisuutta muistuttava tajunnan hämärtyminen.

ME ELIMME häpeällistä aikaa, finanssien itsesaastutuksen julkeutta, jossa Rahan soluontelot köyhdytettyinä kuolevat, plasma häviää, elämä, ontelot täyttää ilma, vesi, muut eritteet. Raha, kaikki hänen vihreytensä. $ollarin synteettinen elämä.

ME ELIMME Ikuisen Rauhan Aikaa: Miten me saatoimme olla niin vieraantuneita omasta itsestämme, sisimmästämme ja minämme mustanrudan kellareista? Mehän uskoimme todella olevamme valitut, uusi, uljas, ainoalaatuinen sukupolvi ja ihmisrotu: Aika ilman Sotaa! – Missä erikoisessa synteettisessä maailmassa kaikki nämä ihmiset ovat eläneet, kun eivät ole tunteneet, tunnistaneet kaikkia meitä pahoja?

ME ELIMME tajuista tilaa, jossa ihanne oli erilaisuuden poistaminen ja sen todellinen poistuminen tahtomme ja väräjävien sydäntemme toiveiden mukaisesti: Ihminen ilman eroja, erilaisuuden loppu, samuuden voitto! Sitä voisi juhlia jokapäivä, niin iso saavutus. Kaikki maailman samuus yhtyneenä ihmissukuun. Miten me uskoimmekaan.  Mutta nyt meitä aletaan samankaltaistuttaa, meitä!

ME ELIMME vankkumattomassa jatkuvan kasvun maailmassa, loputtomassa turpoavan materian maailmassa. Kaikkea on ja lisää tulee. Ongelma, ainoa, on tämän hyvän jakamisen kysymys, kun kaikki eivät halua jakaa, vaikka se on niin kaunista, oikeaa ja hyvää. – Voihan se maailmantalous vastakin kasvaa, mutta se ei kostuta meidän kuivia huuliamme, hunaja valuu toisaalla.

ME ELIMME kuplassa jossa todella katsoimme ja näimme että koko muu Maailma on saatettava samaan tilaan ja viritykseen kuin me nyt olimme, siis – kolonisoida miljardit ihmiset kaltaisiksemme. Nyt alamme saada vihiä siitä, että ehkä ”ne eivät halua” tulla kaltaisiksemme, emmekä enää tiedä, mitä meidän pitää tehdä ”jotta saamme ne haluamaan”. Me emme koe relevantiksi olettamaa, että ”ne eivät todella halua”. Miksi haluaisivatkaan. Emmehän mekään halua tulla muunlaisiksi, kuin nyt olemme. Tästä voisi päätellä että näemme ihmissuvun satamiljoonaisen kehityskaaren huipuksi.

ME ELIMME anglo-amerikkalaisessa avo-kupla-hiekkaranta-kesäautossa. Kuka olisi arvannut, että tulevaisuus on Kiina-dominoiman kaakkois-Aasian muotoilema hegemonia, raudanmakuinen sähköpaimen, tila jossa meille tärkeät perustat on blokattu tarpeettomina roskikseen ja korkeelle nostettu toisenlaiset yhdessäelämisen muodot, hyvin erilaiset?

ME ELIMME todella – nyt se näkyy jo – Historian loppua, sen korkeinta laakerivuorta. Meidän osamme on hiipiä, kompastella ja pudota. Muut voimat ovat jo karavaanina marssimassa tuossa ihan vieressä rinnettä ylös.

ME ELIMME onnettomina, tietämättä että se mitä inhosimme, vihasimme ja nalkutimme, olikin parasta mitä ajassa ja tilassa oli meille varattu. Nyt sen tuotanto vain piiputtaa, piiputtaa… Meidän kohtalomme on köyhtyvän yläluokan suru. Kukaan muu, kuin me, ei ole siitä kiinnostunut. Lännen parasta ennen päivämäärä meni, jo kauan sitten. Meille kävi, kulttuurillemme, hegemoniallemme, unelmillemme, niin kuin järjestelmille aina käy: Juhlat loppuvat mutta tanssi jatkuu, jonkin aikaa kuin radaltaan suistunut taivaankappale. Kunnes siivoojat tulevat, isäntäväki noudetaan, juhlijat katselevat ympärilleen, kukaan ei ole kiinnostunut heistä.  Aamullakaan ei kukaan tiedä, mitä tässä tapahtuu. Joillekin alkaa valjeta, olemme parasiitteja paratiisissamme, joka ei enää ole meidän; mieleen valuu kaiho, tajunta alkaa hapuilla ajatuksia,  ainoa mihin uskomme on että se on liian vajavainen meille, mutta parempi odottaa nurkan takana, kunhan jotkut vain alkavat tehdä työnsä, yleensä työnsä ja senkin paremmin! Karmapääoma syöty.

Mutta nurkan takana meitä odottaakin yllätys. Ja se meni jo äsken.

Onko syytä aloittaa nollasta? Kaikki, varsinkin ajanlasku.

ME ELIMME yllätyksen varjossa, tietämättä, näkemättä, ymmärtämättä. Vihamme on suuri, emmekä tietenkään muista edes kiittää siitä kaikesta, mistä saimme nauttia, ilman ansiotamme ja ilman oikeutta tai tasapuolisuutta. Me vain nautimme mutta tyytymättöminä. Paratiisista karkoitus on kova iskuista kovin, mutta uudet paratiisi-isännät eivät tunne myötätuntoa. Hekin taitavat vähän vihata meitä, paitsi että vahingonilo ja historiallisen oikeuden toteutumisen maku tuntuu heidän kielellään. Pitkään he eivät jaksa edes ajatella meitä, uudelleenkoulutettavia.  –  Me halusimme poistaa erilaisuuden: nyt uusi hegemonia alkaa poistaa meihin liittyvää erilaisuutta ja samankaltaistamaan meidät kaikki oman mallinsa mukaiseen muotoon.

Me maailmanhistorian valitsemat häviäjät. Minkä päivämäärän historioitsijat, nuo erotuomarit jäähypilleineen, merkkaavat pukukoppikomennuksen hetkeksi?

*

Se on vähän niin kuin R:n tilan isäntä sanoi (lippua vihittäessä): Liehu sinä korkeella: Äläkä johdata koskaan meitä häppeeseen. (Isäntä ei oikeasti huomannut, että hän omin käsin kannatteli lippua siinä varressa johon se äsken juhlavasti naulattiin). Meidän pitää jatkossa kumartaa ja kantaa aivan erilaisia lippuja, seistä oudoissa joukoissa, mitähän siitäkin tulee?

”Loma historiasta” on loppu nyt.  Se on täällä tänään.

Sitä on tehty selkämme takana jo kilometritolkulla, historiaa.

Tulevaisuus, sitä ei valmisteta täällä enää. Suuri Dragoon kutoo omiaan.  Ja jonain päivänä näemme oman itsemonistetun kultasateemme sellaisenaan. Varastimme tulevaisuuden, mutta – olihan se komeaa, loppu.

*