Mikko Niskasen Lapualaismorsian hengittää yhä

Tuli eilen (23.3.2021) katsottua YLEltä Mikko Niskasen nuorten 60-lukulaisten upea aikalaiskuvaus, Lapualaismorsian (1967).

Aivan aluksi täytyy todeta, että Niskasen toinen nuorisokuvaus – Käpy selän alla oli se ensimmäinen, ellei Poikia lasketa – on säilyttänyt hämmästyttävässä määrin tuoreutensa ja latinkinsa: rehellinen ja kiinnostava 1967-elokuva!  Kuusikymmentäluku oli niin vilkas ja liikkuva, että siinä täytyy melkein välttämättä kirjata vuosikymmen-elokuvat vuoden, tai korkeintaan kahden vuoden tarkkuudella!

Niskanen ei ota kiihkeästi kantaa vaan enemmänkin kyselee, hän ei nuotita teemoja ideologisen ohjurin voimalla, vaan näyttämällä ja antamalla kuvien puhua. Silti elokuvaa ei voi mitenkään määritellä plääsyksi tai veltoksi mallinnukseksi.Se kyselee, etsii vastauksia moninaisiin ongelmiin, ajanpolttavia tuolloin – ja kas myös tänään! Se on tietoinen, aktiivinen ja eloisa elokuva. Aika paljon elokuvalta. Ilman muuta sijoitan sen 100 autiolle saarelle otettavaa movieta -listalle.

*

Niskanen leikkaa pataan jo Kävystä tuttuja silloin tuoreita, ja selluloidilla kumman tuoreina säilyneitä nuoria hahmoja, kasvoja ja ajatuskantamoita. Dipolin teekkareita ja ateneumin taideleidejä! Tähän väliin on melkein pakko sanoa, että Aulikki Oksasen omaelämäkerta (Piispa Henrikin sormi ja muita katkelmia, WSOY 2004) on yksi ehdottomasti parhaita lukemiani kirjoja ikinä. Lapsen kasvaminen, tajunnan laajentuminen, toiminnan kehittyminen; taide, kirjallisuus, yhteisöt, maailma! Se on hieno kertomus siitä, miten lahjakkuus ja avoin sielu näkee ja kokee maailman, kypsyy, kokkeilee, saa nokilleen, mutta näkee ja tuntee laajasti. Monella rintamalla! Kun tuoreeltaan tulin innolla kehuneeksi sitä eräälle kaverilleni, hän tyrmäsi sen ettei ole lukenut, eikä käteensä ota, kun Aulikki on niin sitoutunut siihen oppiinsa, eikä ole ihmisparka oppinut mitään. Melkein loukkaannuin, ja hipisin jotain, että minä puhuin lapsen kasvusta maailmaan.. Ihminen on ihminen, ja kasvu on hieno asia; ihminen on oikeasti ihmeinen!

Jyrki Vuoren oivaltava arvio Turun Sanomissa 10.9.2004; Aulikki Oksanen: Piispa Henrikin sormi – Kirja-arvostelut – Turun Sanomat (ts.fi)

*

Jostain löydän aikalaisarvostelun, jossa todetaan: ”Ei ”Lapualaismorsiankaan” ole virheetön, sileä elokuva, vaan siinä on omat karheutensa, mutta kokonaisuudesta rakentuu tasapainoinen, ajateltu filmi”. No, niinpä. Kuka haluaisi katsella virheettömiä, sileitä elokuvia?

Tällä elokuvalla on hetkensä: faktaa ja fiktiota sekoittava tehosekoitin, tuo tarinaan ”todellisuutta” vanhan näyttämöltä, jossa harjoitellaan Lapualaisoopperaa, ja vedetään tasa-arvodraamaa.

Parhaita jaksoja ovat porukan vapaata oleskelua ja aikaa kuvaavat kohdat kaupungilla ja rannalla. Vappuna lumituiskussa ja kesäiltana Helsingin asfalttikatujen lenseydessä, meren partaalla.  Aivan iskemätön on Oksasen ja Pekka Autiovuoren kohtaus opiskelijaboksissa, Pekka eteenkin tekee ilmeisesti parhaan roolinsa! <Mitäs siinä sihiset.. Lapsena minä olin onnellisempi.

Kristiina Halkola pohtii isoja, ja Kirsti Wallasvaaralla on omat murheensa pieniin päin.

En viitsi ruveta sorvaamaan elokuvan lopetusta vaan lainaan em leikettä, josta en löydä kirjoittajan nimeä:

”Eräät sen jaksot (Aulikki Oksanen, Pekka Autiovuori) ovat loistavia koomisia kehitelmiä, toiset taas siirtyvät yleisempiin asioihin, maailmankatsomuksellisiin epäröinteihin (Kristiina Halkola), ja sitten yhtäkkiä: elokuva päättyy kotimaisen filmin hienoimpaan loppukuvaan, joka on pateettinen, naiivi ja ehkä jonkun mielestä banaalikin, mutta joka kaikessa yksinkertaisuudessaan kiteyttää ”Lapualaismorsiamen” teemat kirkkaaksi yhteenvedoksi: lapsi kävelee laiturilla kohti katsojaa.  Mikko Niskasen aito tunne ei ole makeaa sentimentaalisuutta; hän ON tosissaan.”

Niinpä, Mikko. Tapasin hänet kerran, Ikaalisissa soittojuhlien kansannäytelmän katsomossa. Vaihdoimme joitain ajatuksia näkemästämme ja kokemastamme, ja hän vilpittömästi ihasteli joitain tyyppejä ja repliikkejä; näki niissä ainesta. Kumma, miten yksikin lyhyt tapaaminen tuo jonkin uuden siteen julkisuudesta tutun henkilön kanssa, sellaisen jota ei voi valkokankaan tai kuvaruudun kautta koskaan saada. Katse, ilmeet, sanat; kohtaaminen, ymmärtäminen. Sitten rupesinkin ynnäämään, keitä kaikkia Lapualaismorsiamessa mukana olleita olen oikeasti siviilissä tavannut. Jäin miettimään, voinko laskea mukaan Jukka Sipilän, joka kerran soitti minulle pitkän puhelun. Se eii ollut väärä numero, hän oli saanut numeroni Peter von Baghilta.

*

+2
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu