Miksi Kiina ei synnyttänyt omaa Gorbatshovia ja miksi Virosta ei tullut pohjoismainen sosialidemokratia?

Miksi Kiina ei synnyttänyt omaa Gorbatshovia ja miksi Viro ei omaksuntu pohjoismainen sosialidemokratiaa?

Ei pelkkää liikettä – vaan myös korjausliikkeitä ja pohjalukuja

*

Hannu Taanilan kuolematon iskurepliikki kuuluu, – kuulin sen aikoja sitten livenä: ”Tappaminen on ihmisten välisen seurustelun ikiaikainen muoto”.

Historia on sanakirja, jossa sota tulee ennen diplomatiaa. Sota on vanhempi kuin diplomatia, ja jokaista sotaa on seurannut sota, mutta jokaista diplomaattista urotyötä ei ole seurannut rauha. Jokainen rauha on kuitenkin jossain vaiheessa päättynyt sotaan.

*

Me vieraantuneet ulkoistajat

Me olemme oma elämämme turisteja. Asennoidumme vaativasti mukavuuksiin, maksavan asiakkaan asenteella.

Kuitenkin huomattava osa mukavuuspalveluistamme ja saati hyvinvointitaloudestamme on muiden ansiota.  He joko maksavat sen, nyt tai ajan kanssa tai menetettyinä tuloina ja voittojensa typistymisenä.  Tai he maksavat sen käänteisesti, selkänahastaan, nälästään, kodittomuudestaan tai ennenaikaisena kuolemastaan, osamaksulla tai kertalaakista.

Juuri äsken joku kirjoitti että hänen osuutensa Suomen nykyisestä valtionvelasta (lehdessä oli 138 Mrd €) on noin 24.000 euroa. Hän siunaili sitä, mutta piti sitä melko pienenä, mahdollisena.  Mutta hän ei laskenut, mikä velan summa on siinä vaiheessa, kun sitä oikeasti joudutaan maksamaan pois. Tietysti velan diskonttaus reaalimaksettavaan joskus – milloin? – sukupolven päästä tai 2100-luvulla? on mahdotonta, tai ainakin vaikeaa, eikä sitä harrasta muut kuin me ekonomistit joskus aamuyön tunteina.

Mutta varsinainen virhe on siinä, että valtionvelkaa eivät kaikki maksa, eivät koskaan, vaan ainoastaan pieni vähemmistö, maksimissaan miljoona (1.000.000) suomalaista, ja enin osa heistäkin vain hmm marginaalisesti. Kaikki muut neljä ja puoli miljoonaa suomalaista istuu astinlaudalla ja ihmettelee, mikäs hätä tässä on. Nettomaksajien suhdeluku teoreettisiin maksajiin nähden on lohduton, etenkin kun ottotilanteessa velkaa perustellaan nimenomaan viimemainittujen tarpeilla ja välttämättömyyksillä.

Miljoona eniten veroja ja maksuja maksavista vastaa reilusti yli 80 %:sta valtion tuloista. Jos he suhtautuisivat irtisanoutumismielellä tuohon elämänosaansa, melkein kaikki pysähtyisi Suomessa.

ps.

Nettomaksajien efektiivinen osuus valtionvelasta on ehkä 138.000 euroa, mutta todellisuudessa enemmänkin. Loppuun asti laskettuna joillakin 200.000 – 500.000 euroa. Joku voisi laskea reaalihajonnan?-

*

Kuollut kansallisvaltio ja sen nousu juoksuhaudoista

Toissa päivänä HS:ssa erä näöltä päätellen nuorehko feissari kirjoitti: ”Miksi on niin ilmeistä haluta tuhlata ainutkertaisia ihmiselämiä kansallisvaltion puolesta?” Tähän on pakko sanoa, että se ei ole aina niinkään ”ilmeistä”. Nyt Ukrainan tuhoamissodan aikana se on sitä, aika monelle, ja varsin ”ilmeistä”. Nämä monet kun ymmärtävät, että pahan vastustamatta jättäminen ei poista pahaa, vaan voi kumuloida sitä, voi tuoda vielä enemmän liki.

Varsinainen pointti on se, että jos ei olisi näitä kummajaisia, joille ”on niin ilmeistä haluta tuhlata ainutkertaisia ihmiselämiä kansallisvaltion puolesta”, niin mitä tapahtuisi? Avaamalla television aamulla, päivällä, illalla tai yöllä saamme nyt jatkuvana ketjuna elävää kuvaa ja tekstiä siitä mahdollisuudesta.

*

Velvollisuuksien sietämätön keveys

Sekavan ja logiikaltaan vaikeasti miellettävän elämämme pari perusasiaa kenties hieman avautuu, jos otamme radikaalin ajatuskokeen:

Mitä tapahtuisi, jos jonain päivänä, ne, jotka oikeasti kantavat vastuuta enemmän kuin vain oman asiansa puolesta, vaan sellaisen abstraktin seikan, kuin yhteisen yhteisömme puolesta, lakkaisivat tuosta taakankantajan tehtävästään? Mitä tapahtuisi, jos ne, jotka pienenä vähemmistönä kokoavat ja maksavat yli 80 % valtion talousarvion tulosummasta, lakkaisivat maksamasta.

Mitä tapahtuisi tilanteessa, jossa historian sanakirjan karu luonto ilmenee, eli sota tulee ennen diplomatiaa, ja naamiot putoavat ja sodan kylmät kasvot näkyvät? Niin, eivätkä ne joiden kuuluu taistella yhteisen asian puolesta taistelisi? He vain lakkaisivat kantamasta kurjaa mutta kunniallista vastuutaan.

Mitä tapahtuisi sinä hetkenä, jona kävisi ilmeiseksi, että he ”eivät halua tuhlata ainutkertaista ihmiselämäänsä kansallisvaltion puolesta”?

Siinä vissiin joidenkin henkilöiden harras toive täyttyisi?

*

Menneen vuosisadan televisiosotaa 2020-luvulla

Sanonta, jonka mukaan kenraalit käyvät aina edellisen sodan taisteluja, pitää paikkansa. Mutta samoin pätee Ukrainassa se, että moderni cybersota ei ole vielä valmis videoineen ja lasersäteineen. Nythän Donbassissa käydään Saksan-Ranskan sodan 1870-1871 ja jossain määrin I Maailmansodan asemasodan tapaista massamittaista kulutussotaa, jossa se häviää, jonka voimat ehtyvät ensin.

Mutta niin käydään muuallakin vaihtelevien rintamien taistoja. Joskus niin moderni ja vahva feministi Tarja Halonen on nyt niin last season, että ei mitään rajaa: elämänmoka, ja miinanpolkija, joka hävitti omat ”humanistiset” miinamme.

Korona antoi koulunäytteen siitä, miten toimii mantereellinen yhteisvastuu ja solidaarisuus. Heti kun ”susi” tuli kaikki juoksivat kansallisiin formuihin ja pelasivat omaa peliä. Paha tähän laittaa tätä: Ruotsi kaikkein selkeimmin. Se laati ihan oman pelikirjan ja noudatti sitä presis. Kummallinen juttu. Olisi luullut, että maailmanparantaja Ruotsi olisi pyrkinyt ottamaan ”moraalisen johtajuuden”, mutta eipä vain.

Ukraina paimensi Ruotsin ja Suomen Natoon.

Eversti evp Martti J. Kari ihmetteli, miten poliitikot suoraan tunnustivat, että Suomen ”turvallisuusympäristö muuttui radikaalisti” 24.2.2022 – kun se muuttui jo talvella 2014 Krimin ja Donbassin myötä:

”… ei Suomen turvallisuusympäristö muuttunut helmikuussa 2022 vaan jo vuonna 2014.

– Siinä Venäjä valtasi Krimin, siis valtasi itsenäisen valtion alueen asevoimin. Meillä katsottiin silloin vähän sivuun, Kari sanoo.

Nopeaa osaa on salamareagointi kansan mielialan muutokseen.

– Kansa päätti helmikuussa, että meidän on parempi korjata turvallisuuspoliittista asemaamme, mielipidetiedustelussa 62 prosenttia kertoi haluavansa Natoon. Sen jälkeen poliitikot lähtivät liikkeelle hämmästyttävän nopeasti, Kari sanoo.”

Hän sanoo tällaisesta poliitikkojen ”jälkisytyksestä”: Kansa ajoi poliitikot päättämään asia, jonka kansa (yli60 %) oli jo heidän puolestaan päättänyt. Ainoa mitä hän tähän sanoo on: Hävetkää. Lue juttu/katso video: ”Suomi solahtaa Natoon kuin telkkä pönttöön”, sanoo Jyväskylän yliopiston tiedusteluanalyysin opettaja Martti J. Kari (yle.fi)

Aivan eri asia on, onko keskinäisriippuvuuden ja siihen perustuvan rauhanjärjestelmän aika lopullisesti ohi. Voidaanko Erkki Tuomioja laskea vanhan miehen lepoon? – vai onko hänellä yhä käyttöä. Tällaisena hetkenä shokkiopetus tuntuu aina viimeiseltä totuudelta ja opilta, joka kestää aikaa.

*

Nuoruudessani minulle lähes idolin asemaan noussut Nobel-kirjailija Albert Camus sanoi jossain haastattelussa, tai ainakin toimittaja nosti sen jutun kärjeksi, jotain sellaista kuin että kaiken mitä olen oppinut elämästä olen oppinut jalkapallosta. Se on pelkistys, joka kaipaa kontekstin, asiayhteyden ja ajatuksellisen kaikupohjan: sellaisena se on hyvin ymmärrettävä. Mutta jotain täytyy ymmärtää myöskin Camusin tekstien lisäksi, jalkapallosta. Siksi aforismi on niin vaativa.

Kerran eräässä kokouksessa muuan puheenvuoron käyttäjä halusi nolata sosialidemokraatit, ja niin ymmärsin etenkin minut, toteamalla, että te, jotka elämässänne lähdette siitä, että ei ole väliä minne mennään, kunhan käsi heiluu.

Näin hän kiteytti Eduard Bernsteinein elämän kiirastulessa koetellun lausekkeen, joka tässä keittiönpöydän ääressä selitettynä tarkoittaa sitä ihmeellistä seikkaa, että elämässä, maailmassa, politiikassa ja valtiossa ei ole sellaista maalikuvaa, jonka joku ihminen voisi sata tai kaksisataa vuotta ennen reaalihetkeä keksiä tai kehittää, ja jota kohden pakonomaisesti tulisi pyrkiä.

Ei valmista mallia, on vain filosofia, idea ja näkemys, mihin pyritään, ja tämä pyrkimys mielessä tehdään ratkaisuja ja valintoja, lyödään päätä seinään ja harkitaan korjausliikkeitä: sitä kutsutaan joukkoliikkeeksi, ja reformipolitiikaksi. Sille on ominaista uudistukset, kehittäminen, valistuminen.  Aivan jotain muuta on etujoukon marssi ja komento seurata heitä, kaikki valinta ja vapaus meille myöntämällä, vain tyytyä tallustamaan sinne minne rautakourien piiska kulloinkin osoittaa.

*

Ruusu Kiinan Sosialidemoraattisen Puolueen haudalle

Näin vanhemmiten minun köyhää sieluani lämmittää muistella aikaa, jolloin todistettavasti Kiinassa oli ja toimi KSDP.  Siis Kiinan Sosialidemokraattinen Puolue! Silloin kaikki tuntui vielä mahdolliselta, tai ainakin paljon siitä, mikä nyt on menetetty, täysin poissa laskuista.

Olen kertonut tämän ennenkin, mutta tulkoon tässä tajunnanvirranomaisesti mainituksi: Olin Helsingissä isossa kivitalossa, ja odotimme puoluesihteeriä, jotta saisimme tilaisuuden alkuun. Kari Laitinen tuli ja pahoitteli viivästystä: hän kertoi että he Lipposen kanssa olivat saaneet yllätysvieraat, Ruotsista sikäläisen sos.dem. puolueen vieraana ollut Kiinan Sosialidemokraattisen puolueen johdon delegaatio oli kotimatkallaan pysähtynyt Helsingissä ja pyytänyt audienssia veljespuolueen johdon kanssa. He olivat ”koko päivän” istuneet ja kiertäneet ja puhuneet, Paavo oli lähtenyt asemalle saattamaan heitä, mutta erotessaan porukasta Kari oli kokenut valaistuksen hetken.  Kiinalaisen delegaation johtaja oli hyvästiksi läpännyt Karia olalle ja sanonut epäkiinalaisen pidäkkeettömästi kahden päivän excursion summana:

Kun me kommunismissa vasta tavoittelemme jotain tulevaa, toteutumassa olevaa sosialismia… te, Kari, kuulepa:

”Kari, te elätte jo täällä sosialismissa!”

Te Suomessa ja Ruotsi olette toteuttaneet elävän sosialidemokratian, –  reaalisosialismin – ilman pakkoa, kaikkien vapauksien kera. Se oli Karille silmiä avaava hetki: Mutta sehän on totta! Samoin se oli sitä myös minulle ja epäilemättä monille. Tänään tuollainen läppäys ja tunnustus ei ole mahdollinen, ei lähimpään 70 vuoteen, ainakaan. Mutta jotain on jäljellä, vähäinen muisto, ja meitä ympäröivä todellisuus.

Kun Jakob Söderman istui ulapalla kanootissa ja katseli Ruotsin taakse laskeutuvaa aurinkoa, hän koki eskatologisen oivalluksen: Ei tätä mikään kunnallisjärjestö ole luonut.  Mutta me voimme olla luojan apulaisina, ahkerina sellaisina, ja lopputuloksena voi olla inhimillisen historian suurin, korkein ja uhanalaisin luomus: pohjoismaisen sosialidemokratian reaalisosialismi.

Eikä se ole tullut ilman taistelua, ei ilman uhreja, ei ilman uhrauksia: monet ovat matkan varrella uupuneet.

Mutta silti, ja juuri siksikin, on hyvä joskus muistaa myöskin karuja pohjalukuja.

Siksi myöskin valtionvelka on sitä mitä se on: ainakin teoriassa ”yhteiseksi hyväksi” otettua.

*

Ihan vain ajatusharjoituksena:

Kun Neuvostoliitto ei kyennyt muuttumaan ja mureni, sillä oli johdossaan Gorbatshov, joka yritti vaihtaa vanhaa viiniä uuteen leiliin, siinä onnistumatta.

Mutta miksi Kiina pystyi muuttumaan ja kasvoi hengessä ja aineessa, vaikka piti vanhan leilinsä, mutta vaihtoi viinin, ainakin joltain osin? Miten tämä oli mahdollista?

Oliko muodollinen kommunistinen rautahäkki pakollinen? Jättivaltion eksoskeleton, ulkoinen tukiranka, joka mahdollisti historian suurimman ihmiskokeen?

Miksi siihen ei syntynyt vasemmistolaisuuden demokraattista versoa, sosialidemokratiaa? Onko kyseessä valtakunnan koko vai sisäinen luonto?

Todelliset demokratiat, pohjoismaat, ovat pieniä tai pienehköjä valtioita. Pitääkö ison olla kova ja tarvittaessa raaka pysyäkseen koossa ja muuttuakseen?

Yhtä hyvin voisimme kysyä ja kysynkin:

Miksi Virosta, Pohjolan viisikkoon haluavasta vanhasta kulttuurista ei ollut sosialidemokratian kasvualustaksi? Tai sosialidemokratiasta Viron tieksi?

Heillä oli sielu täynnä sosialismia, kurkkua myöten. Se rokotus, se rokotus, teki yliherkäksi kaikelle siihen viittaavallekin.

*

0
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu