Miksi liberaali demokratia ei kukoista maassamme – kaksi arviota

Miksi liberaali demokratia ei kukoista Suomessa – kaksi arviota

*

Viime viikolla, sopivasti juuri syksyn suuren kulttuuripläjäyksen (Helsingin Kirjamessut) aikoihin ilmestyi kaksi merkittävää artikkelia, joissa arvioitiin poliittisen liberalismin tilaa ja helmasyntejä, syitä jotka vaikeuttavat vapaamielisen edistyksellisyyden poliittista menestyspolkua.

Ensinnä Turun yliopiston poliittisen historian, ahkerasti julkaisevan Vesa Vareksen pohtiva seurantatutkielma ”Vihreät jäivät taas liberalismin loukkuun” (Kanava n:o 7/2021, 29.10.2021). Sitten Helsingin Sanomien Vieraskynä -palstalla valtiotieteellisen tiedekunnan professori Zsolt Enyedi, Central European University -yliopistosta (CEU) kirjoitti otsikolla ”Liberaalien pitää oppia virheistään ja seurata populistien toimintaa”.

*

Professori Vesa Vares kirjoitti jo kymmenen vuotta artikkelin, jossa hän puntaroi, mistä johtuu, että Edistyspuolue, joka tuotti valtiojohtoon monia eteviä poliittis-yhteiskunnallisia toimijoita, ei koskaan kasvanut poliittisena puolueena keskeiseksi vallankäyttäjäksi ja ikään kuin liberalismin tiennäyttäjäksi. Niinpä Vares kysyi silloin ja kysyy nytkin: ”Ovatko vihreät edistyspuoluesoitumassa”.  Siis kuihduttamassa itsensä ulos poliittiselta kentältä, faktisista suopeustekijöistä – ja selkeänpuoleisesta sosiaalisesta tilauksesta – huolimatta.

Hän toteaa kiinnittäneensä huomiota siihen, kuinka ”itsekritiikin ja tietyn realiteettitajun puute on ollut ilmeinen este liberaalisten suuntausten menestymiselle aina 1800-1900 -lukujen vaihteen nuorsuomalaisuudesta nykypäivään”.

Itsekin muistan miten (myös) 2010-luvun alussa nähtiin vapaamielisen edistyspuoluelaisuuden kasvun keskeiset rajoitteet. Pulmana on tietynlainen ”von oben” -tulokulma, jossa parhaimmistoksi itsensä kokeva porukka kokee löytäneensä ”valon”, toteutuu tietty kehäpäätelmä:

koska arvomme ovat hyviä, niiden edistäminen mahdollisimman mahdollisimman tiukasti ei voi koskaan olla väärin, ja jos kannatuksemme kärsii, sekin johtuu ainoastaan siitä että äänestäjät eivät ole vielä riittävän kypsiä – paino sanalla ”vielä”.  Näin Vares sen nyt määrittää. Tämän asenteen tuottama johtopäätös on suorasukainen, eikä se muuta voisi ollakaan: ”Äänestäjät eivät ymmärrä asioita. Tai sitten ideat olivat niin hyviä, että muut varastivat ne”.

Mikä siis avuksi?

Arkisesti ajatellen odotus ja oletus liberaalin demokratian lipunkantajien toiminnan suunnaksi ja menetelmäksi on tietenkin, Vareksen sanoin: ”Edistyspuolueen eli liberaalien”… [toimintatavat] ”varmaan ovat empaattisempia [kuin oikeisto- ja vasemmiston] ja puhuvat sen puolesta, että kaikkien tulee sovitella ja ymmärtää toisten näkökantoja”.

No, oliko näin? ”Ei sinnepäinkään.  Sama ehdoton tiukkuus, sama täydellinen varmuus oman linjan virheettömyydestä, samat vastustajan tyhmyyteen ja pahuuteen perustuvat viholliskuvat”. Näin siis päätteli Vares jo aiemmin, ja toteaa nyt, ettei vapaa- ja edistysmielisinä esiintyvien ja sellaisiksi itsensä tunnistavien [vihreiden] tosiasiallinen toiminta ole sitä edeltäneiden edistysmielisten menetelmistä mitenkään poikkeavaa.

Vihreiden toimintaa Vares arvioi mm. näin: ”Vihreillä on [..] ilmeisiä vaikeuksia hyväksyä sitä, että monista heidän toimintansa näyttää turhan usein ärsyttävän yksipuoliselta ja vieraantumiselta niin sanotun pienen ihmisen todellisesta elämästä ja tarpeista”.

Omista riveistä tuleva itsekriittinen arviointi ohitetaan kevyesti, kuten tapahtui vuoden 2011 tappiollisten EK-vaalien jälkeen. Puheenjohtaja Tarja Cronberg sai muhkean henkilökohtaisen äänimäärän, mutta puolueena tuli takkiin. Vaikutuksetta jäi puheenjohtajan arvio, jonka mukaan puolueessa oli ollut ”sisäänpäin kääntyneisyyttä, tiettyä ylimielisyyttä ja tahatonta taitamattomuutta”.

Uskon, että aika monet ulkopuoliset tarkkailijat voivat yhtyä näihin Vareksen esimerkkeihin, ja kaipa puolueen sisältäkin näitä havaintoja ovat Cronbergin ohella muutkin vuosien varrella esittäneet, mutta jääneet  ”etujoukkoistuneen” puolueen enemmistön jalkoihin.

Liberaali, siis vapaamielinen ja suvaitsevainen edistysmielisyys, eli kannattajansa sosiaalis-yhteiskunnallisista taustoista riippumaton yhteiskunnallinen eetos ja sanoisimmeko arvopohjainen aatepolitiikka, mitä mahdollisuuksia se olisikaan parhaimmillaan voinut tarjota Suomen kehittämiseen, toteutuneen luokkaperusteisen poliittisen puoluekentän vaihtoehtona, tai osittaiskovaajana?

Tätä voimme kysyä ja pohdiskella. Erilaiset painotukset ja sävytykset jäävät tietenkin arvailujen varaan, mutta voisi ajatella ideologisen sidonnaisuuden sijasta toimivan aatteellisen orientaation tuovan lisäarvoa yhteiseen vallankäyttöön?

Erityisen tärkeältä tämä näkökulma tuntuu 2020-luvun elämässä. Puoluekenttämme toimijoista ainakin kolmella puolueella on jotenkin ”menneen loiston” harmaantuva kajo kasvoillaan. En sano, että ”parasta ennen päiväys” olisi ylitetty, mutta selvästikin vanha kasvupohja ja ”yhteiskunnallinen kutsumus” on heikentynyt, menettänyt kipinäänsä. Näin on asianlaita niin Sos.dem. -puolueen kohdalla, se on tavallaan tehtävänsä suorittanut. Mutta niin on myös agraarisidoksissaan tempoilevan Keskustan kohdalla. Eikä Vasemmistoliiton asetelma ole kommunismin haudoilta poispäin suuntautuneena, mutta täyttä pesänselvitystä vaille jättäytyneenä, ryhmittymänä: miten suunnata eteenpäin, tekemättä tiliä lähtökohdista ja matkanteon mutkista?

Klassiseen vapaamielisyyteen suuntautuva politiikka ja sen merkeissä tapahtuva organisoituminen on vapaa tällaisista menneisyyspainoista. Ilman reppua voi tankata eväitä ja käydä taistoon kohden huomista, uutta parempaa. Ellei sitten noin kolmikymmentävuotinen taistelu ja eräänlainen edistyspuoluelainen ohut napanuora tuota ongelmia..

Artikkelinsa päätteeksi Vesa Vares palaa edellä mainittuun vuoden 2011 artikkelissaan esittämiinsä havaintoihin suomalaisen liberalismin historiasta tuttuihin pulmiin. Havainnot tuntuvat edelleen pätevän vihreisiin: ”Niin Nuorsuomalaisen puolueen kuin edistyspuolueen aikana valitettiin oman kannatuksen alenemista, mutta juuri koskaan ei katsottu, että olisi tullut jollain erityisellä tavalla sopeutua.  Tehtävä oli välittää oikea viesti ymmärtämättömille massoille, ja aina jaksettiin hämmästyä siitä, miksi tämä viesti ei mennyt perille.”

Mikä sitten on liberaalin demokratian tulevaisuus Suomen poliittisella kartalla? Onko sen kohtalo sama kuin Edistyspuolueen ja Liberaalin kansanpuolueen, kutistua ja kuolla? Eipä kaiketikaan. Vares muotoilee asiaa, nimenomaan Vihreisiin liittyen:

Vihreillä on tuskin muutenkaan syytä vaipua synkkyyteen.  Suomalaisessa politiikassa tuntuu vallitsevan nykyään rotaatio; noin viidentoista vuoden aikana on koettu kokoomuksen, keskustan, vihreiden, Sdp:n, uudestaan vihreiden ja kahdesti perussuomalaisten korkeasuhdanteet.  Tällä hetkellä kokoomus on siinä kierrossa taas matkalla aallonharjalle. Joten vihreidenkin aika taas tulee.

Ellei puolue tee aatteellisille toimijoille usein kovin houkuttelevaa virhettä: jätetään huomaamatta, että lopullisesti parhaasta tulee politiikassa lähes aina hyvän pahin vihollinen”.

Se kuitenkin edellyttää puoluetta ilmiselvästi juuri nytkin uhkaavan kahtiajakautumisen välttämistä: sen sijaan että puolue suuntautuisi dogmaattiseksi (jyrkäksi) vasemmistopuolueeksi [tanskalaiset punavihreät] tai  eurooppalaisen mallin mukaiseksi dogmaattiseksi ilmasto- ja ympäristöpuolueeksi, joka kamppailee c 5 %:n kanantusrajalla, vaan löytäisi väljemmille vesille, suurten elämäkysymysten ja valtiollisten linjausten tekijäksi, joka ”orientoituisi” sfääripuolueesta ”ihmisten puolueeksi”, arjen ja realisteettien tasalle, ja talouden asettamien realiteettien tuntijaksi. Tässä pohdinnassa jatkan Variksen askelmerkeistä hieman pitemmälle kuin hän artikkelissaan.

*

Välihuomio

Äskeisiltä Helsingin Kirjamessuilta jäi mieleen kaiken muun vyörytyksen ohella mm. nämä stagen juurella kuullut kommentit: Vasemmistoliitto kieltäytyy yhä sitkeästi tekemästä lopullista pesänselvitystä poliittisten edeltäjiensä SKP:n ja Skdl:n linjauksista ja toiminnasta.

Kannatusalhossa rämpivällä Keskustalla on todella paljon pyykkiä pestävänään (Sipilän-Bernerin bisneslinjoilta punavihreän viisikon takuunaiseksi).

Puhumattakaan pääministeripuolueena nyt pelaavan Sdp:n asennosta: puolue on liukunut 2000-luvun markkinahurlumhein aikana vasemmalle ja vihreään suuntaan, ja karistanut vanhaa teollisuusmiehistöä polun varrella aika ronskilla meiningillä (á la: ”Minä en jättänyt puoluetta, vaan puolue jätti minut...”), mutta näyttää paitsi säilyttäneen keski-iältään 70-vuotiaan puoluekaaderistonsa, myös onnistunut näppäilemään takaisin – lähinnä kai raikkaan Sanna Marinin erikoislahjakkuuden ansiosta – hyvinvointi-suomalaisten kannatuksen, joka tosin on arvaamaton matolaatikko sitten, kun seuraava talouskriisi iskee ja velanotto pakosta lakkaa. Miten kestävät housut sen tulikokeen?

*

Hieman toisesta kulmasta, mutta samoihin kipupisteisiin liberalismi-arvioinnissaan päätyy professori Zsolt Enyedi HS:n Vieraskynä-artikkelissaan.

Euroopassa on nähtävissä tietty sosialidemokratian paluu, ja sen rinnakkaisilmiönä populististen puolueiden kaikkein kiihkeimmän nousuaallon taittuminen.

Tämän muutoksen Enyedi näkee näin:

Ne ongelmat, jotka ruokkivat populismia, ovat silti yhä olemassa.  Populismi on pikemminkin muuttanut muotoaan kuin hiipunut”.

Hän luonnehtii kansansuosiota ”toisin keinoin” havittelevaa yleisellä tasolla:

Populismia pidetään yleensä kielteisenä, väliaikaisena ja haitallisena ilmiönä.”  Siinä missä populismi on aiemmin ilmennyt karismaattisten yksilöiden nostatuksena ja hieman kotikutoisena protestiliikehdintänä, siinä on nyt alkanut ilmetä ammattimaistumista, tiettyä tason nousua:

Tämä on mullistanut asetelman täysin ja tehnyt populistien toiminnasta ammattimaisempaa.  Se on hyvin järjestäytynyttä, myös kansainvälisesti”.

Miten sitten liberaali rintama on reagoinut tähän muutokseen?

Professori Enyedi määrittelee tilannetta:

Itseruoskintaan taipuvaiset liberaalit ovat tunnistaneet monia aiemmin tekemiään virheitä: he ovat muun maussa aliarvioineet kansallistunteen merkityksen ja suhtautuneet välinpitämättömästi globalisaation häviäjiin.

Liberaalit näyttävät silti yhä pitävän kiinni joistakin riskialttiista strategioista.  he keskittyvät liiaksi ongelmiin, jotka koskevat vain pieniä vähemmistöjä.

Liberaalit olettavat myös usein, että ihmiset ovat  kiinnostuneita vain materiaalisesta hyvinvoinnista”.

Kirjoittaja patistaa liberaaleja seuraamaan ”vihollisen toimintaa”:

Vaikka populistit vetoavat usein nostalgiaan, he herättävät kiinnostusta ja saavat kansalaisten mielikuvituksen laukkaamaan maalailemalla apokalyptista tulevaisuutta. Pelottelulla on ikävä maine, mutta politiikassa se on oikeutettu strategia – politiikan avullahan pyritään nimenomaan välttämään tulevat katastrofit.

Populistit lietsovat pelkoa monikulttuurisuuden aiheuttamasta konfliktista ja kansallisen identiteetin menettämisestä.  Muutos voi huolettaa niitäkin, jotka yleensä suhtautuvat johtajakeskeiseen populismiin kriittisesti”, professori Enyedi toteaa.

Eurooppalaistumisen vastahankaryhmittymien kannatuksesta hän toteaa mm.: ”Äänestäjiä miellyttää tällainen ulkopuoliseen pompotteluun sekaantumiseen alistumattomien johtajien puhe”.

Mikä sitten on CEU-yliopiston professorin evästys tämän hetken liberaalirintamien toimijoille?

Se kuuluu: ”Liberaalien pitäisi pysyä uskollisena perusarvoilleen, kuten vapaudelle.  Vapauden suojelu edellyttää sekä äärioikeiston että äärivasemmiston pyrkimysten torjumista.  Liberaalien on suhtauduttava tasa-arvon toteutumiseen yhä vakavammin, mutta myös niitä, jotka eivät kannata edistyksellisten ja hyvää tarkoittavien nuorten radikaaleja visioita, pitää kuulla”.

Tämä on helppo allekirjoittaa, mutta ennen sitä pitää tietenkin saada tarkennuksia sellaisin kysymyksiin, kuin esimerkiksi:

Mitä on edistyksellisyys? – ja sen ilmeinen vaihtoehto, taantumuksellisuus?

Mitä on ”hyvää tarkoittava” puhe ja teko? Kenen näkökulmasta ja miten se ilmenee?

Ja kolmanneksi: Siinä missä suomalainen professori, Vesa Vares, muistuttaa ja selvästi myös varoittaa olemasta liian itsetietoinen ja ”etujoukkoisuudestaan” varma, tulee myöskin professori Zsolt Enyedin ohjeen mukaisesti ”myös niitä, jotka eivät kannata edistyksellisten ja hyvää tarkoittavien… visioita, pitää kuulla”.

Aivan liian usein heidän, tavallisen tasan kansalaisten, mielipiteitä ei haluta kuulla, vaan halutaan sulkea heidät yleisen keskustelun ulkopuolelle. Vaientaa, nollata, jättää ulos.

*

Katso:

HS/Vieraskynä, la 30.10.2021; Professori Zsolt Enyedi, SEU-yliopisto: Liberaalien pitää oppia virheistään ja seurata populistien toimintaa – Mielipide | HS.fi

Tematiikasta mm.: Vesa Vares: Kahden sukulais-ismin rajamailla. Liberalismista ja konservatismista neoliberalismiin ja neokonservatismiin. Niin & Näin, no 4/2012. Vesa Vares Kahden sukulais-ismin rajamailla Liberalismista ja konservatismista neoliberalismiin ja neokonservatismiin – PDF Ilmainen lataus (docplayer.fi)

 

*

0
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu