Mitä presidentti Putinin uho kertoo? Onko sisäpiirin voimasuhteet muuttumassa?

Kirjoitin muutama vuosi sitten, että minun korkea kunnianhimoni on yrittää paneutua presidentti Putinin nahkoihin, samaistua hänen asemaansa ja ajatella ”mitä V.V.P. seuraavaksi ajattelee, kuvioi ja tekee”.

En ole onnistunut siinä järin hyvin. Tunnistan kyllä, että hänellä on ollut tietty tavoite, ja hän on ollut ennakkoluuloton ja rohkea tähän tavoitteeseen päästäkseen. Perimmäinen tavoite on ollut välttää edeltäjiensä diktaattorikollegoiden kohtalo: joutua paikaltaan, paeta ja päätyä johonkin maakuoppaan, seinustalle tai maantierumpuun, tulla lyödyksi ja häväistyksi, lopulta tapetuksi. Tämä on se final solution, jonka hän luonnollisesti, ja varsin korostetusti on halunnut ja haluaa välttää. Sen myötä kaikki mitä hän on tavoitellut ja saavuttanut ja edustanut, on raukeava tyhjiin. Siinä välissä on monta porrasaskelmaa, joista jokaisesta hän on valmis taistelemaan tämän ”suuren linjan” nimissä.

*

Koska Helsingin Sanomat/Jenni Jeskanen (HS paperiversio 30.12.2021) jo kokosi Venäjän akuutin asetelman pätevästi katson hyväksi lainata sen tähän, ikään kuin kontekstin luonnin ja pohdinnan lähtökohtien selkiyttämiseksi:

”Neuvostoliiton hajoamisesta tuli joulukuussa [30.12.1922-26.12.1991] kuluneeksi jo 30 vuotta, mutta sen perintö elää vahvana Venäjän nykyjohdon puheissa ja toimissa.

Menneisyys on kaikunut venäläispoliitikkojen retoriikassa voimakkaasti varsinkin merkkipäivän alla joulukuussa.

Venäjän presidentti Vladimir Putin kutsui liittovaltion lakkauttamista ”tragediaksi” ja ”historiallisen Venäjän hajoamiseksi”.  Varaulkoministeri Sergei Rjabkov varoitti, että Venäjän ja Yhdysvaltain tulehtuneet välit saattavat johtaa Kuuban vuoden 1962 ohjuskriisin toisintoon.

Venäjän duuma puolestaan ehdotti, että Neuvostoliiton hajoaminen tunnustettaisiin vuosisadan geopoliittiseksi katastrofiksi, jollaiseksi Putin on sitä jo aiemmin kutsunut. 

Mediassa poliitikot ovat jälkiviisaasti pohtineet, miten liittovaltion olisi voinut pelastaa.”

*

Samaan aikaan Venäjä on painostanut Ukrainaa ja vaatinut, että sotilasliitto Nato ei saisi laajentua entisiin neuvostotasavaltoihin. Jo jäseneksi otettujen etupiirivaltojen jäsenyydet tulisi jäädyttää, sekundarisoida tai suorastaan peruuttaa.

Venäjän ulkoministeriön tiedottaja, ”virallinen ääni” Maria Zaharova täsmensi jouluaattona, että Kremlin vaatimus koskee myös Suomea ja Ruotsia.

Tähän paikkaan teen vaatimattoman paljastuksen: vuosia sitten pyysin päästä aktiivisen Zaharovan fb-kaveriksi. Yllättäen, sitä se kieltämättä oli, hän hyväksyi minut, ja pääsin näin ikään kuin primäärikeskustelujen ja -lähteiden piiriin. Monta mielenkiintoista juttua ja tubea ehdin tutkailla, ennen kuin pari vuotta myöhemmin Zaharova tai joku hänen esikunnassaan havahtui ja poisti minut kaveristostaan, olinhan muutamissa blogeissa täälläkin hyödyntänyt näin saatuja tietoja, lähteet aina mainiten sikäli kuin muistin ja huomasin. Muun muassa heinäkuun 2017 G20 Hamburg Summit -mellakoista ja kaaoksesta sain ”fb-kaverini” kautta tuoreeltaan, alta tunnin aikajanalla, tuoretta kuvaa palavista autoista hieman Hampurin ydinkeskustan ulkopuolella. Panee ajattelemaan, joillain oli motiivi näyttää kaaosta ja kovia pamppuja Lännen suurkaupungin kaduilla, tulta ja savua. Minuuttien kuvaus-amokin tekijöistä saatoin välittömästi esittää hyvän arvauksen, niin järjestetyltä se näytti, minuuttien kamera-ajo kadun varteen parkkeerattujen autojen reunustamalla reitillä.

Laitan tähän linkin CGTN:n tubeen, päivätty 7.7.2017, jolla silmiinpistävän vähän eli alta 6.000 katsojaa, 8 kommenttia, mikä kertoo jakelun suppeudesta – jakelija CGTN on lyhenne toiminimestä China Global Television Network. – Mainitsen kuitenkin, että tämä ei ole viittaamaani Z.-aineistoa, joskin ilmeisesti samoista sylttytehtaista lähtöisin: Burning cars on the streets of Hamburg after anti-G20 protests – YouTube

*

Miksi juuri nyt?

Suurvallan kuoleman 30-vuotismuisto on tietysti pätevä peruste nostattaa muistoja, nostalgioida ja kaavailla tulevia. Yleensä Putin pelaa suorilla nostoilla ja johdonmukaisesti ilmoittaen ja sitten toteuttaa, mutta aina yllättäen ja peitetyin tarkoituksin. Joskus käteen jää vain peitto. Joskus on vain teko, ilman selvää vihjettä, mitä tällä haetaan. Peli ei ole koskaan selkeää, se voi olla suoraa, primitiivistä ja tehokasta, tai sitten nähdyillä tavoilla merkillistä sekoitusta. Jossain vaiheessa tiivistin presidentin toimitavan kahteen sanaan: Sekoita ja Siedätä.

Keinot eivät ole uusia, kaikkea muuta, mutta aina laajakaarisia ja siten näyttäviä.

Idea on hämmentää ja lyödä kiilaa, halkaista ja palikoida: sekoittaa rajoja ja rintamia, luoda kaaosta ja katkoa piuhoja. Se on uskomattoman tehokasta brutaalilla katutasolla, saati sitten sofistikoiduissa kyber- ja häirintäkuvioissa. Mitä esimerkiksi Venäjän armeijajärjestelmä oppi Kirkkoniemen suunnan erilaisista signaalihäirintäkokeistaan muutama vuosi sitten? Tiedämme osan, mutta emme kaikkea, koska emme tiedä kaikkia keinovalikoiman temppuja, mitä niistä oli analysoitavissa. Norja pani lentokoneet hangaariin, nyt venäläinen tuutti puskee viestiä Yhdysvalloille ja Suomelle: me pidämme teidän kalliit koneenne kentillä (jonne ne on helppo ohjusiskuin lätkiä romuksi kuin paskahuusin kärpäset).

Siedättämisen käyttäminen tähtää kynnysarvojen korottamiseen, mikä on vääjäämätöntä. Kun ajattelemme miten ”mahdottomia” tänään käytettävät keinot olisivat olleet 2011 tai vaikkapa ennen Krimiä 2014, niin havahdumme kyllä: peli on koventunut. Mutta kovaahan se peli on ollut, käytännössä kaiken aikaa, ajatellaan nyt Afganistania, Tsetseniaa, Moskovaa, tai vaikkapa ”suosikkiaihettani” Beijingin kesäolympilaisten avajaisten aikaan ajoittuvaa kysymystä Venäjä-Kiina -yhteistyöstä Yhdysvaltojen – ja sitä myöten koko Lännen – finanssirakenteen ravistelusta. Siinä pelattiin monen kerroksen kovaa peliä, joka vuodettiin kaikkien tietoon, koska se oli alkuperäinen tarkoituskin, mutta samalla se toimi Venäjän viestinä Kiinalle ja koko muulle globaaliyhteisölle. Me olemme valmiita pelaamaan kovaa, todella kovaa, jos niin pakotetaan tai me haluamme.  Kohtuuttoman kova peli on tuttua jääkaukaloista: silloinkin kun ei olisi lainkaan tarvis näyttää, näytetään. Kovasta pelistä tulee toinen luonto. Nyt vanhan tuttavani ja ystäväni Juri Dmitrievin häkkiä jatkettiin vielä 2 vuotta, tapaninpäivänä, tarkoituksella. Tämä on vanha bolshevikkien tapa ja kylmää huumoria. Niinhän Karjalan ”keisari” Edvard Gylling teloitettiin Kommunarkan planssilla Moskovan lähistöllä hänen hääpäivänään, mies, joka todella rakasti tuolloin 32 vuotta aiemmin vaimokseen vihittyä naista. Samaan aikaan nyt, eilen, päätettiin lakkauttaa Memorial-yhteisöryhmä, kansalaisyhteiskunnan hieno tutkija ja tallentaja, – ilman valitusoikeutta. Todella kovaa peliä, mutta nyt ollaan jo pisteessä, ettei tarkoitus määrittele keinoja, vaan kovuus ratkaisee, koska johto tietää, että tätä peliä ei voiteta neilikoin eikä pitsinnypläyksin, vaan muna on lyötävä rikki ja vihollinen on lyötävä kaikilla rintamilla. Koko kansa on lopulta potentiaalinen vihollinen, aivan kuin ennenvanhaan.

*

Kaiken nähdyn ja koetun jälkeen on syytä kysyä, mikä on Putinin todellinen motiivi?

Sanoisin, että meillä ei ole mitään syytä torjua sitäkään potentiaalista mahdollisuutta, että presidentinhallinnon suunnalla ilmenee jonkinasteista loiskiehuntaa.

Valtias täytti lokakuussa 69 vuotta. Minäkin jäin silloin eläkkeelle. Hänen on todettu potevan jotain vaivaa, johon hän saa toimenpiteitä. Venäjällä kadunmiehet naureskelevat että jälleen Putinin ”posket on vaihdettu”, kun hän tulee lievästi turvonnein poskin julkisuuteen. Tänä syksy on ollut siinä(kin) suhteessa mielenkiintoinen. Yli 20 vuotta hän on tehnyt päivästä päivään töitä, vain harvoin pidetyin lyhyin lomin, jotka nekin on todella noteerattu: syöhän sellainen työ miestä.

Vuosien ajan yritin seurata intensiivisesti Putinin naiselämää ja jotain siitä tiedänkin, mutta nyt salaus on lyöty joko rautaisten telkien taa, täysin piiloon, tai sitten sitä ei ole, enää.

Kaikki puhuu sen puolesta, että vaikka virkakausien jonoa jatkettiinkin horisontin taakse, pysyvä kysymys vallan linnakkeessa on ja pysyy:

”Milloin meillä ei enää ole V.V.P.:tä?”

Onko sitten havaittu – tai olemassa – jokin oppositio, joka jo kuopii lähtökuoppia itselleen? Onko jotain merkittäviä tahoja? No, sillä kun ei ole mitään merkitystä. Sillä aina joku hullu uskalikko kuopii, ja yksikin riittää. Hänet on nujerrettava, tehtävä drastinen varoittava esimerkki.

Luulen, että tästä on kyse.

Mutta en suinkaan väheksy sitä mahdollisuutta, että koko noin 170.000 äijän määrääminen Ukrainan rajan tuntumaan täydessä sotisopassa ja amisioonein varustettuna. Valmiina. Mutta mihin? Tarvittaessa ”turvallisuutta turvaamaan”. Siis sotimaan. Niin ulkona kuin – sisällä.

En ole tätä skenariota juuri nähnyt puntaroitavan, mutta tehtävä se on sekin.

Jos presidentti Putinin loppuvuoden riehakoinnin takana on näyttää ja pelotella sisäistä vihollista, eriseuraisuuksiin suuntautuneita, niin tuskin se heiltä on havaitsematta jäänyt?

Ystäväni Juri on kansallinen marttyyri, uuden venäläisen kansallisen itseymmärryksen vastustaja ja pahimman luokan dissidentti, vanhoja kaiveleva kävele ongelma: siksi häkkini, häkkiin vaan. Samoin Memorial, sehän on samaa porukkaa: kieltoon vain. Näin se pelaa. Toisia näkemyksiä ja toisia ääniä ei suvaita. Mutta erityisesti ei valtapolitiikan ympyrän sisällä, tai lähipiirissä. Se tästä nyt on luettavissa.

Tuskin Yhdysvaltain presidentti Biden tammikuussa olisi taipuvainen muuten Putinia tapaamaan, mutta tämän näytösluontoisen operetin, vaarallisen ja sietämättömän kappaleen, jälkeen sekin järjestyy.

Presidentit tapaavat ja heillä on kummallakin oma työlistansa. Mitenkähän vuoropuhelu menee, kun hyvää päivää kirvesvartta -lähtökohdista aletaan.

Vuoden 2022 yksi painavista, keskeisistä kysymyksistä kuuluu:

Kuka istuu Venäjän presidenttinä Sylvesterinyönä 31.12.2022?

*

+8
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu