Muistelmia Aasialaisen flunssan 1957-58 päiviltä – silloin ei kohkattu

*
Muistelmia Aasialaisen pandemian 1957-58 ajoilta – ei silloin kohkattu

Koronaviruksen aiheuttama pandemia 2020 on nuorelle ikäpolvelle varsinainen ”sukupolvikokemus”, vaikka – kuten eräs nuori minulle tähdensi – se lopulta taitaa koskea eniten yli 70-vuotiaita suomalaisia. ”Koskea” sanan kaikissa merkityksissä?

Minun ikäisteni eräänlainen sukupolvikokemus oli ”Aasialainen” vm 1957.

”Viime vuosisadalla maailmaa kiersi espanjantaudin 1918-1920 lisäksi kaksi muutakin pandemiaa, aasialainen vuonna 1957-58 ja hongkongilainen vuonna 1968.
Ne eivät kuitenkaan täyttäneet espanjantaudin kaltaisen valtavan pandemian ensimmäistä edellytystä. Ne eivät olleet ihmisten puolustusjärjestelmälle täysin vieraita.” – https://yle.fi/uutiset/3-10464642

1900-luvulla ihmiskunnan vitsauksiin kuului siis kolme (3) pandemiaa.
Montakohan näitä ehtii 2000-lukuun vaivoiksemme tulla?
*
Minä sairastuin aasialaiseen influenssaan vuodenvaihteessa 1957-1958
Sen verran vanha olen, että ehdin sairastua vuodenvaihteessa 1957-58 kulkeneeseen ”aasialaiseen”, ja muistan ne ajat. Ikäni puolesta kuuluin taudin ensisijaiseen kohderyhmään (kouluikäiset lapset 6-12 v.). Wikipedian mukaan Suomessa kuoli 1.300. Minulla läheltä liippasi.
https://fi.wikipedia.org/wiki/Aasialainen_influenssa

Meillä kaikki perheessä sairastuivat, mutta minä pahiten. Kuumetta en paljon muista, mutta limaa senkin edestä, sitä tuli ja tuli.
Äiti kääri pääni käsipyyhkeeseen ja turauttelin sen siimeksessä pienempiin lappuihin. Limaa, vihertävää ja runsasta tuli syvältä keuhkoista ja nielusta, suun ja nenän kautta. Olin raukea ja äiti juoksi kirkonkylässä, mutta lääkäriin ei päässyt.
Sitten aikojen kuluttua, tuli diakonissa ja toi jotain sinertävää jauhetta, jota liuotettiin kiehuvalla vedellä täytettyyn kattilaan. Pääni painettiin melkein kattilan sisään, kiinni sen reunoihin ja pääni yli levitettiin pyyheliina, kaksi pyyheliinaa. Siinä minä hengittelin, syvään keuhkoihin vetäen esanssoituja höyryjä, niin syvään kuin limalta pystyin. Sitä tehtiin niin kauan kuin ihmeaihetta riitti, uutta ei tullut. – Loppu tuli ennen kuin räkä loppui.

Toisella kertaa tuli terveyssisar, hänellä ei ollut mitään aineita mukana antaa, muistan miten istuin potalla just. Hän ja äiti keskustelivat ikkunan ääressä, ikkunasta tuli kevättalven matala kirkas valo, äidillä oli ”Tikkakoski” auki ja jokin ompelus siinä. Toivoin, että äiti olisi nostanut minut astioineni hellannurkkaan, mutta hän ei tehnyt sitä, vaan jatkoi keskustelua, jota he kävivät välillä minua vilkaisten, joten minä vain istuin ja katselin räsymattoa, aloin kieputtaa irtonaista kuteenpäätä etusormeni ympärille. Vaimennetusta, selvästikin ei minun korvilleni tarkoitetusta, olin kuulevinani miten terveyssisar sanoi äidille, että varminta on valmistautua ettei tästä ”elävää enää tule”, sitten hän lähti.
Koskaan äidin kanssa emme puhuneet tästä. Mutta minä poika, laiha hörökorva, tokenin, ja ehdin vielä maaliskuun hangille, joskin huterana kuin tuulen tuoma vaahteranlehti. Ajattelin hiihtää vanhan peltolenkin, mutta muutaman kymmenen metrin jälkeen oli käännyttävä, vihasti tämmöinen vetämättömyys ja päätin ottaa tuulenmuodostaman vallin reunaan asti rajun ”loppukirin”, mutta sekin meni mönkään, törmäsin pyykkinaruun ja mätkähdin selälleni, ja otti aikaa nousta siitä ylös.

Myöhemmin, parin vuosikymmenen perästä, olimme terveyssisaren kanssa työn vuoksi kosketuksissa, hän kunnan ja minä valtion palveluksessa, ja joskus muistelimme, miten hän kävi meillä tähteni.

Juhannusviikolla tukkani lähti isoina tukkoina. Onneksi oli kesä, ja koulu alkaisi vasta joskus syksyllä, ei sillä pälviklanilla olisi ihmisten ilmoille kehdannut mennä. Olin silloin 6 v. ja onneksi olin edelliskesänä lattialla auringonläikässä maaten oppinut lukemaan paikallislehden nimen, sitten otsikot ja jossain vaiheessa myös tekstiä. Mutta Nakke Nakuttajaa luin mieluiten. Mutta Suomen Kuvalehtikin kiinnosti.

Aasialaisen aikana talvella 1958 sitä oli aikaa lukemiseen, – sikäli kuin voimat antoivat periksi.  Eivät aina.
*

Muistatko?
Nyt kun pandemia on ”päivän sana”, ja aasialaisestakin on jo vierähtänyt 62 pitkää vuotta,                                     olisi ehkä mukava kuulla mahdollisten lukijoiden omia kokemuksia?
*

+6
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu