Musta vai valkoinen kissa? – Siinäpä pulma

Ideologia, pragmatismi, uskomusjärjestelmä ja – maksumiehet

Määritelmä, joka itseasiassa on suuri valtiollis-järjestelmällinen viisaus, perustuu lainaukseen Kiinan edesmenneeltä johtajalta Deng Xiaopingilta, ja niinkin kaukaa kuin 1960-luvulla”Musta kissa tai valkoinen kissa, jos se pyydystää hiiriä, se on hyvä kissa.”

Onhan tästä vielä toinenkin versio: ”Sillä ei ole mitään väliä, minkä värinen se kissa on, kunhan se pyydystää hiiriä”.  En tiedä mikä on täsmällinen, intentionaalinen käännös Xiaopingin mietelmästä. Luulen kuitenkin, että se on kolmas versio, joka ehdollistaa: ”niin kauan kuin se pyydystää hiiriä”. Se rajaa vapaudet tiukkaan ehtoon, ”niin kauan kuin”.

Sitten kun ”ei enää”, niin ”ei enää”.

*

不管黑猫白猫能捉着老鼠的就是好猫 literally translates as: It doesn’t matter [if a] cat [is] black [or] white, [as long as it] can catch mice.

*

Toisin sanoen, olipa kyseessä suunnitelmatalous tai markkinatalous, talous on vain resurssien allokointikeino – sillä ei ole mitään tekemistä poliittisen järjestelmän kanssa.

Kapitalismilla voi olla suunnitelmia ja suoranaisia suunnitelmatalouden elementtejä, ja sosialismilla markkinoita ja markkinatalouden piirteitä. Niin kauan kuin talous pystyy kehittämään tuottavuutta, molempia voidaan käyttää käytännössä.

Pragmaatikkona Deng uskoi, että teoreettisiin keskusteluihin osallistuminen viivästyttää mahdollisuuksia. Myöhentää niiden hyödyntämistä. Hänen mielestään tyhjät väitteet eivät auta, ja totuutta voi testata vain käytännössä. Hänen mukaansa meidän tulee siis toimia rohkeasti, muttei tehdä hätiköityjä johtopäätöksiä ennen kuin yritämme jotain.

Ratkaiseeko ratkaisu ongelman, jota varten se on kehitetty? Se on tärkeintä. Ratkaisu, joka täyttää tietyt vaatimukset, mutta ei ratkaise ongelmaa, on arvoton. Hän ei välittänyt ideologisesta puhtaudesta, vaan ainoastaan tulokset ratkaisevat.

Niinpä koko puhemies Dengin hallintofilosofia kiteytyy tähän lauseeseen.

Siinä on siemen Uuden Kiinan nousulle, jonka meidän aikamme on nähnyt, – ja saavat tuta.

*

Ja vuosien harjoittelun jälkeen Kiina on nykyään avannut uuden tien sosialismiin kiinalaispiirteittäin ja perustanut sosialistisen markkinatalouden. – Jokseenkin näin sanottiin 2010-luvulla. Avoimeksi jää vain se, mitä on ensinnäkin ”sosialistinen” järjestelmä. Jatkokysymyksenä vielä lisäkierroksia ongelman pohdintaan: Mitä siis on ”sosialistinen markkinatalous”?

Nykyään ehkä näemme lohikäärmeen hampaat ja kidan selkeämmin kuin ennen. Silkkipaperi ei enää peitä sen todellista kielekkäistä kitaa? Kiina nähdään massiivisena ihmiskokeena ja koneena, tehtaana, jossa kuri ja keskusjohto, äärimmilleen vietynä, tuottaa tulosta.  Mutta miten kauan? Kuinka kauan ihmiset ja miljoonat alistuvat rahan ja ryönän nimissä orjuuteen?

Kiina elää vielä sitä inhimillisen elämän vaihetta, jota Suomi eli ikiaikaisen köyhyyden (#Euroopan nälkämaa), laman ja sodan raunioiden aliravitusta tilasta nousevan kansakunnan ”ikuisen nälän” loppumisen ja lähes rajattomien tavaratyydytysten vaihetta.  Aikaa, jossa jokainen uusi ruoka ja ennennäkemätön vipstaaki pitää hankkia, syödä ja nauttia, tai vain nauttia. Mutta kuitenkin nauttia. Sille on ominaista kyltymättömyys ja jatkuvasti paheneva näläntunne, – mutta ihmeellistä kyllä, se vaihe menee ohi. Silloin muutkin inhimilliset tarpeet alkavat merkitä jotain. Finessit ja tasot syntyvät, niihin panostetaan. Ihminen alkaa kehittyä inhimillisenä olentona. Kiina tulee jossain vaiheessa kohtaamaan, kansakuntana, massojen voimalla, tämän vaiheen, ja silloin vankilan kalterit alkavat taipua.

*

Deng ei ollut kiinnostunut varmistamaan, että hallituksen toimet sopivat ennalta määrättyyn ”kommunismin” tai ”sosialismin” määritelmään. Hän oli paljon enemmän huolissaan kysymyksestä ”toimiiko se”.

Voisi väittää, että tämä hallintofilosofia – kutsukaamme sitä käytännöllisyydeksi – selittää, miksi Kiinaa hallitsee edelleen kommunistinen puolue, kun taas Neuvostoliittoa ei enää ole.

Sosialismin ja erityisesti Marxin-Engelsin-Leninin-Brezhnevin monikätisesti leipoman panssari- ja betonisosialismin kiveenhakattujen aksioomien sijasta voisimme siis puhua uudesta sosialismista, kiinalaisesta versiosta, jota voisi kutsua vaikkapa nimellä ”flexiibeli marxilaisuus” tai #tilanneperusteinen realismi.

Jollemme me niin kauheasti vapisisi suuren ja mahtavan Kiinan edessä, me puhuisimme ilman muuta luopioiden linjapoikkeamasta. Ellei sitten vääräoppisten konjunktuuripolitiikasta, jossa sekä ideologia että lippu on tahrattu. Miksei myös ”pragmaattinen realismi”. Se on aatekeskustelussa melkeinpä kuin näkkileipäinen näkkileipä.

*

Mutta kysymys on uskosta ja tahdonvapaudesta.

*

Olen kertonut miten “pääsihteeri” Laitinen kertoi, tavattuaan Kiinan Sosialidemokraattisen Puolueen delegaation, miten vieraiden puhemies löi toverillisesti Karia olalle ja sanoi: Kari, minäpä sanon: Te olette täällä Pohjolassa, Suomessa ja Ruotsissa, täyttäneet Sosialismin. Te olette toteuttaneet sosialismin käytännössä, asia jossa kukaan muu ei ole onnistunut.

Tuolloin, 1990-luvulla, saattoi kiinnittää toiveita Kiinan ”kolmannen tien” puolesta. Että se valitsisi, ei kapitalismia sinänsä, eikä sosialismia sinänsä, vaan kolmanen vaihtoehdon, siis pohjoismaisen sosialidemokratian. Ilmankos Lipponen noina aikoina käytti toistuvasti Dengin kissa-vertausta, muistutuksena siitä, että on olemassa maa ja kansa nimeltä Kiina ja kiinalaiset, ja että tuo jättiläisvaltio exstremistisine voimavaroineen aukoo silmiään uuteen tulevaisuuteen, arpoo ja valitsee tietään.

Pelkistetysti: Jättääkö Maon ja toverien hirmuvallan, neljän koplat ja punaiset kirjat raskaine kirjaimineen. Mitä se valitsee sijalle? Tuntui huikaisevana tyhjäntilan olona rinnan alla, ajatella, tunnustella mahdollisuutta, että Kiina sen tekisi, valitsisi edes etäisesti sosialidemokraattisen tulevaisuuden.

Mutta sen jälkeen kun veljemme ja sisaremme elämässä, Viro, hukkasi autuuden hetkensä 1980 ja 1990 -lukujen taitteessa, eikä edes tosimielellä pohtinut pohjoismaista sosialidemokratiaa, vaan nujakoi ja paini muiden, paljon alkeellisempien teemojen ja ideologiavirtojen likaisissa vesissä, niin, sen pettymyksen jälkeen ei enää mikään pettymys tai takaisku voinut järkyttää toivorikkautta ja toivoa itsessään niin raskaasti kuin tuo vuosisatainen erehdys, johon Suomenlahden takana langettiin.

Miten ihmeessä Kiina voisi muodostua sosialistiseksi yhteisöksi, sanan edes jonkinveraisessa merkityksessä? Olihan Venäjänkin, tuo historian poikapuoli, laski veret ja voiman Gorbatshovin yhteinen eurooppalainen koti -ideologialta ja ajatukselta. Raskaat mullat senkin pettymyksen haudalle.

Eihän kymmenen pisteen lasta [ajatusta oivallisesta elämästä, yhteisöstä inhimillisen sosiaalisen innovatiomeren äärellä, parhaimmasta ihmisen historiassa: Pohjoismaisesta Sosialidemokratiasta käytäntöön rakennettuna ja valettuna] voi häpeälllisemmin hylätä, kuin näissä aina tehdään, ei vaivauduta toimittamaan edes pappilan porraskivelle, vaan unohdetaan jonnekin pensaaseen matkasauvan nokasta, kuin suurenakin helpotuksena: päästiinpähän tuostakin äpärästä.

*

SUMMA

Kun se kissa pyydystää hiiren, niin avainkysymys ei ole, minkä värinen kissa on.

Vaan?

Miten ”hiiri” jaetaan.

*

PS.

Googlekäännös The Oxford Reference.com;

”Ei ole väliä, onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se tarttuu hiiriin” 

Kiinalainen sanonta, joka kannattaa pragmatismia, mahdollisesti Deng Xiaopingin (1904–97) keksimä. □ 1997 Daily Telegraph 20. helmikuuta (muistokirjoitus …) Net: Ei ole väliä, onko kissa musta vai valkoinen, kunhan se tarttuu hiiriin – Oxford Reference

ps2.

Yhtään en yllättyisi, vaikka kissa-ajatus olisi vaikka kuinka vanha kiinalainen mietelmä, arkisen elämän tuoksinoista tallennettu.

*

veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu