Muuan muisto: Valta vaihdettiin Kremlissä 1964 – eikä viimeisen kerran
Parin kuukauden kuluttua (14.10.2024) tulee kuluneeksi 60 vuotta siitä, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeri Nikita Sergejevits Hrutshev syrjäytettiin Kremlin palatsivallankumouksessa. Kun palatsivallankumous sattuu, käsitteenä, olemaan sattuneesta syystä muutenkin jokseenkin ajankohtainen valtiopoliittinen käsite, niin kirjaan tähän vähäisen muisteluksen lapsuuteni ajoilta.
*
Lapsuuteni suuria tapauksia olivat, eräiden yksityistalouden seikkojen lisäksi, Hrutshevin isot pommikokeet Novaja Zemljalla (kuuntelimme hiljaisessa kesäyössä ikkuna auki, kuuluisiko tänne asti), noottikriisi ja Donin Rostovin seudun leipäkapina.
Kokosin viimemainitusta tekstikokoelman muistaakseni 3-osaisena blogina tänne jonnekin nettiavaruuteen. Tuo tapaus maataloussekoiluineen (maissikuume jota Hrusse poti ym ym) oli ulkopoliittisten improvisaatioiden ohella raskauttamassa Nikitan mieskuvaa ja yllyttämässä triangelia Brezhnev – Kosygin – Podgornyi tekemään palatsivallankumouksen.
”Herkullisin” kohta Nikita Sergejevitsin – U. Kekkosen ”parhana kaverin” – syrjäytysruljanssissa oli se kohta, kun Leonid Brezhnev, joka oli ollut troikan vetomies, alkoikin h-hetkellä jänistää ja hoki naama kalpeana: Mitä jos tämä homma menee ketuille, se hullu ukrainalainen pallopää hirttää meidät!
Oli myöhäistä peruuttaa, juna oli jo liikkeellä, joten coup oli pakko toteuttaa, – ja hyvin meni. Kolmikon kannalta. Kekkonen sen sijaan suri kovin. Hrutshev vanheni nopeasti datsallaan ja haudattiin 1971 vähäisin muodollisuuksin.
*
Tuolloin, 1960-luvulla näytti ja näytettiin, että Neuvostovaltion johtamiskulttuurissa oli tapahtunut hienoinen jalostuminen, välttämättömyys hoitaa vanha johtaja syrjään, ei vaatinut näköjään enää verenvuodatusta eikä edes hirttoköyttä, vaikka sekin tapausten kestäessä tiettävästi mainittiin. Mutta ei edeltäjän kohtaloon liittyen, vaan epäonnistuneen coupin seurauksena. Brezhnevkö se oli, yksi vallan vaihdoksen kärkimiehistä, joka sanoi soittaneensa jo kotiin, kaiken varalta, että ei tule kotiin päivälliselle tänään.
Ei historia koskaan toistu sellaisenaan, mutta jotain yhteistä voidaan tapausten kulussa nähdä. Ehkä vielä, ainakin kerran, joku soittaa kotiin: En tule päivälliselle tänään.
Yt-neuvotteluja ei käydä. Se on varma.
”Kekkonen sen sijaan suri kovin.”
– Pokka piti kuitenkin hienosti, ja Urkki sanoikin: ”Minulla on ollut Moskovassa hyvä ystävä, mutta nyt heitä on kolme.”
Ilmoita asiaton viesti
Pahinta mitä voi tapahtua on joutua eläkkeelle, sanoi Hrustshev vuonna 1962. Pari vuotta myöhemmin tuo pahin tapahtui. Mutta oliko eläkkeelle joutuminen hänelle pahempi kuin kuolema?
Kukahan koluaisi läpi kaikki V.V.P:n puheet, ja kertoisi mitä Putin on sanonut eläkkeelle päätymisestä. Saattaa olla niin, että hän tietää, ettei leppoisia elkepäiviä ole odoetettavissa. Meidän aikamme diktaattorien kohtalo on ennemminkin ollut jotain muuta kuin valtion järjestämä datsha tai bungalow.
Ceausescu seinustalle, Saddami kuoppaan, Gaddafi siltarumpuun… Kollegoidensa kohtalo on kauhistanut naapurimme päällikköä jo vuosien ajan. Onko kuitenkin niin, että intensiivisesti jotain asiaa ajattelemalla saa den lopulta kuintenkin toteutumaan?
Ilmoita asiaton viesti
Hrutshev oli kyllä kaunainen tuosta syrjäytymisestä elämänsä loppuun asti. Jotenkin sai muistelmansakin julkaistua ja suomalaisten kannalta mielenkiintoinen detalji niissä oli talvisodan aloittamisen myöntäminen, katuminen ja väite, että Neuvostoliitto menetti siinä sodassa noin miljoona miestä.
Ilmoita asiaton viesti
Mutta jostain syystä Hrustsev ei muistelmissaan maininnut Urho Kekkosta sanallakaan. Tiedossa ei ole, miten UKK suhtautui asiaan.
Ilmoita asiaton viesti
On hyvä muistaa, miten H:n muistelmat syntyivät. Häntä jututettiin ja hän paapatti tajunnanvirtaa. Materiaalia syntyi.
Paperinivaskat toimitettiin Amerikkaan, jossa julkaisija otti ja valitsi ja muokkasi markkinaehtoiset kappaleet. Kyseessä ei ollut mikään puolueeton historiankirjoituksen konklaavi, vaan businessta. Ketä kiinnostivat Hrussen ja UKK:n saunaveljeydet ja ikuisen rakkauden tunnustukset? Ne olivat niin etäisiä, että kylmän kaukaisen kommunistisen maan veljet käsi kaulalla hoilaavat. Toista olisi tänään. Mutta eivähtän amerikkalaiset julkaisijat tajua vivahteita. He ajattelevat markkinoita. Ja silmissä pyörivät $$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$$ ……
Ajalla 1971-1972 Suomessa ilmestyi kolme aika ”kuumaa” neuvostokirjaa: Aino Kuusisen muistelmat, Hrussen muistelmat ja Solzen Elokuu 1914, kaikki kuvaavat neuvostolan nurjia puolia. – Niin ja tulivathan vielä Mandelstamin surulliset muistelmat.
Otava ja Suomen Kuvalehti ilmoittivat julkaisevansa Nikitan muistelukset, ja tekivätkin sen. Jälkiaalto tuli myöhemmin ulkoa ja sisältä: manattiin että oli menty julkaisemaan.
Juhani Suomi toteaa tämän triplan julkaisemisesta suurteoksessaan UKK:n elämä ja teot (tuotantokausi 1968-1972):
”Yksikään kirjoista ei jäänyt ilmestymättä, vaikka neuvostoliittolaiset koettivat vaikuttaa eri kanavien kautta aina hallituksen jäseniä ja jopa presidenttiä myöten”.
”Asioita jossakin vaiheessa hotamaan joutuneet UM:n virkamiehet tekivät lähinnä vain diplomatian ”pakolliset kuviot”, mutta lähtivät perimmältään koko ajan siitä, ettei teosten ilmestymiseen tullut puuttua. Sen sijaan poliitikot, nimenomaan ministerit, olivat selvästi valmiimpia vaikuttamaan kustannuspäätöksiin. Tämä koski erityiesti Leskistä ja Karjalaista, jotka selvästi pyrkivät estämään Hrushtshevin muistelmina markkinoidun teoksen ilmestymisen, minkä eteen neuovstoliittolaiset eniten tekivät töitä.” [emt. s. 664]
Ilmoita asiaton viesti
”Tiedossa ei ole, miten UKK suhtautui asiaan.”
Muistan, miten lehdistössä kerrottiin Kekkosen pettyneen. Hän oli odottanut – siis median mukaan – varsinaista ilotulistusta siitä, miten kahden eri järjestelmää edustavan, ja myös eri kokoluokkaa olevan, kansakunnan johtajien on mahdollista tulla hyvin toimeen keskenään. Eli siis tietynlainen kunninaosoitus Suomen ”rauhanomaisen rinnakkainelon” politiikalle! Ja tietysi sulka Kekkosen hiuksettomaan päähän…
Eli kyllä hän pettynyt oli: tuollainen odotuskuva murskaantui kuin panssarivaunun telaketjujen alle… Sijaan täysi unohdus: Ei sanaakaan Urhosta Kekkosesta..
Miten luotettavia nämä tällaiset ”neulaspistopolitiikan mikrokoskmoottiset” viesti sitten 1971 olivat, jääköön tarkan tutkimuksen ja nyt tekstiä lukevan valistuneen kansalaisjärjen varaan.
Jäin silloin, nuorena miehenä siihen käsitykseen, että ns. lähipiiri valisti presidenttiä jokseenkin toisessa kommentissa täällä kertomani taustoituksen pohjalta.
Ilmoita asiaton viesti
Wikipedia kertoo Nikitan eläkepäiven vietosta:
”Hruštšovin eläkepäivät kuluivat suurimmalta osin huomiota herättämättä. Hän asui vaimonsa Ninan kanssa heille myönnetyssä datšassa hieman syrjäisellä seudulla Petrovo-Dalnejessa. Aluksi muut kuin perheenjäsenet eivät uskaltaneet käydä tapaamassa häntä. Kansalaiset lähettivät hänelle kuitenkin valtavasti kirjepostia, jonka lukemiseen ja vastaamiseen meni paljon aikaa. Masentunut Hruštšov valitteli tekemisen ja seuran puutetta ja hän väläytteli itsemurhan mahdollisuutta. Nina pyysi paikalle lääkärin, joka sai Hruštšovin luopumaan aikeestaan.[92]
Lehdistä Hruštšov seurasi huolestuneena kuinka Brežnevin hallinto perui hänen uudistuksiaan. Hänen poikansa Sergei toi hänelle konekirjoitusliuskoista tehdyn kopion Boris Pasternakin Tohtori Živagosta ja luettuaan sen totesi, että kirjan kieltäminen oli ollut turhaa. Sen sijaan George Orwellin romaanista Vuonna 1984 hän ei pitänyt. Maanviljelykseen ja puutarhanhoitoon liittyneet kirjat kiinnostivat Hruštšovia.[93]
Perheenjäsenet olivat pitkään ehdottaneet Hruštšoville muistelmien kirjoittamista. Elokuussa 1966 hän päätti ryhtyä toimeen. Hruštšov puhui muistikuviaan nauhalle ja konekirjoittaja kirjoitti ne puhtaaksi. Keskuskomitean jäsen Anrej Kirilenko käskytti Hruštšovin kuulusteluihin. Kirilenkon mukaan Neuvostoliitossa valtion historian tulkitseminen kuului vain puolueen keskuskomitealle. Hruštšov sanoi, ettei kirjoittanut historiaa vaan yksityishenkilön näkemyksiä. Lopuksi Hruštšov korotti ääntään ja totesi että hänet voidaan häätää kadulle kerjäläiseksi, mikä ei haittaisi häntä lainkaan. Hänellä oli kansan parissa kannatusta ja hän saisi ruokaa ja asunnon toisin kuin nykyinen hallinto, jolla ei ole kannatusta.[94]
Sergei Hruštšov otatti muistelmista kopioita ja kätki niitä eri paikkoihin. Lisäksi ryhdyttiin monimutkaiseen operaatioon, jotta ne saataisiin länteen. Hanketta edisti jopa KGB:n pääjohtaja Juri Andropov, joka ei voinut sietää ajatusta Stalinin mahdollisesta maineenpalautuksesta. Teos ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1971.[95]
Viimeisinä vuosinaan eläkkeellä ollut neuvostojohtaja puhui kuin toisinajattelija. Rajat pitäisi avata, jotta kansa pääsisi matkustamaan, Stalin oli murhaaja jonka mainetta ei saisi koskaan puhdistaa. Nykyajan murhaavana itsevaltiaana Hruštšov piti Maoa. Hän myös katui, ettei ollut puhdistanut Nikolai Buharinin ja Lev Kamenevin mainetta. Vierailulle tullut runoilija Mihail Šatrov kysyi oliko jokin asia mitä Hruštšov katui elämässään. ”Enimmäkseen sitä suurta määrää verta. Käteni ovat kyynärpäitä myöden veressä. Se on hirvein taakka, joka on sieluni painona.”
Ilmoita asiaton viesti
Tuli mieleen anekdootti siitä, kun Hrutshev piti puhetta Stalinin kuoleman jälkeisessä ensimmäisessä puoluekokouksessa tuomiten Stalinin verisen diktatuurin ja otteet maan hallinnossa.
Tarina kertoo, että joku monisatapäisestä kuulijakunnasta oli vaivihkaa saanut puhujapöntölle toimitetuksi nimettömän lapun, jossa luki: ”Entä mitä Te itse teitte silloin kun havaitsitte Stalinin harjoittavan moisia rikoksia”. Hrutshev oli alkanut raivota huutaen: ”Kuka on lähettänyt tämän lapun?” Kun kukaan ei nostanut kättään Hrutshev totesi rauhallisesti: ”Vot, nyt te tiedätte mitä minä silloin tein.”
Ilmoita asiaton viesti
Oiva anekdootti.
Silloinen ilmeinen (en tee itse maalaismiehen diagnoosia, vaan toistelen muiden sanomia ajautksia) ADHD-tapaus, Nikita, pisti ison myllyn pyörimään Ukrainassa, kotikonnuillaan, ja toimitti teloituslistoille aivan suunnattoman määrän nimiä. Nimien takana oli aina elävä ihminen, kohtaloineen.
Kun raportit Ukrainan jättituhoista kiirivät Kremliin, Stalin sätkähti ja karjaisi: pankaa aisoihin tuo hullu ukrainalainen, tarvitaanhan siellä kylvämään ja kuhilaita nostattamaan miehiä jatkosskin.
Sellaista saa aikaan pyrkyryys, joka ylimitoitetuin suopeudenhakuinensa yltyy ”täyttämään norminsa ja jopa ylittämään ne – maksimimitassa”!
Ilmoita asiaton viesti
Pahinta historiantutkimuksessa on se, ettei aiempaa käytetä jälkiviisaudeksi.
Historia on täynnä empiriaa ihmisestä, mutta ihmistutkimus saadun osalta on käytännössä helposti down.
Enemmän tai paljon, kyseessä on vaikutuspaikan ottaminen, siinä kun historia antaa tähän mahdollisuutta.
Samalla tapaa ajatellut asiantuntijuudesta, kun tullaan käytännössä populistisjpalkituille markkinoille.
Sopivaa kynnystä asiantuntemuksen saavuttamiseen, ja tämän jälkeen aika vapaa määrittelemään se, mikä on parasta. Tässä riittää kunhan ei tökkää täysin vallitsevaksi nousseisiin näkemyksiin.
Kärki on tosiaan helposti kärjetön, ja voi päätyä tylsään, kun painetta (tuentaa) ei ilmene toisin, ts ohjausta alkaa puuttua sitä mukaa (imbesillismin (oletus)nousu). Voi viitata esim tähän Karisen kommenttiin, jonka tausta tosin avattava tarkemmaksi (kuten blogistin aihe):
https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/esko-karinen/apua-solukalvoissa-on-kolesterolia-lisaksi-pikku-pahkina-darwinisteille/#comment-4198279
Ilmoita asiaton viesti
Tämä blogi oli alkuaan muisto Kremlin sisäsiittoisesta kumouksesta lokakuussa 1964.
Mutta kun aloin, niin vilkaisin J. Suomen UKK-mammuttigrafiaa vielä sivun eteenpäin (emt. s. 665).
Kun aina puhutaan, miten meidän tulee kantaa maailman murheita, täällä ja tuolla, nyt ja aina, niin otanpa tähän pätkän noilta ajoilta. Kyse on neuvostolaisista muistelmista, niiden deletoinnista tai avoimesta julkaissemisesta. Samalla tulee raotettua UKK:n kuuluisan lähipiirin juoruakanomaisesta toimintakulttuurista:
”Kekkonen oli tietoinen edellä kerrotuista tapauksista [censorship-pyrkimyksistä 1971 ja 1972, vh], mutta ei näytä missään vaiheessa edes harkinneen puuttumista asioihin [sic! vh.].
Vain yhden ainoan kerran häneen vedottiin suoraan. Tehtaankadun edustajat matkustivat kesällä 1972 varta vasten Lappajärvelle, missä Kustaa Vilkuna vietti lomapäiviään. Vieraiden huolenaiheina olivat Kuusisen ja Mandelstamin teokset.
Aivan ilmeisesti neuvostodiplomaattien tarkoituksena oli käyttää kyökin ovea Kultarantaan, eikä odotuksissa petyttykään.
Vilkuna näet lähetti Kekkoselle selväsanaisen vetoomuksen:
”Eiköhän olisi syytä hillitä Heikki Reenpäätä [Otavan pääjohtaja, vh].
Mitä venäläisparan (Mandelstamin – JS) joskus1930-luvulla kokema tällä hetkellä meille kuuluu.
`Mihin suomalainen intelligentsia oikein pyrkii?` oli Maltsev kysynyt.
Syystä kyllä. Kuusista voi suomalaisella syntyperällä jotenkin perustella.”
Noin kirjoitti postipoika, akateemikko Vilkuna Kekkoselle.
Tuota lyhyttä otetta voisi kommentoida monestakin syrjästä, mutta historiankirjoituksen kannalta, ehkä viiltävimmin: Mistä ihmeestä Suomi katsoo voivansa kirjoittaa, että Kekkonen ”ei näytä missään vaiheessa edes harkinneen puuttumista asioihin”.
Onko historian tutkija J. Suomella esittää jokin lähde, dokumentti, siitä, ettei UKK ”ei näytä missään vaiheessa edes harkinneen”.
Luulen, enkä vain luule, vaan tiedän, että näin asiaa on äärivaikea, ja suorastaan mahdoton, todentaa.
Miksi sitten kirjoittaa kuten kirjoitti?
Että joku ei näytä ”missään vaiheessa edes harkinneen”`?
Niin että näyttö puuttuu.
Se tosin puuttuu myös toiseen suuntaan: että kyllä näyttää ”jossain vaiheessa edes harkinneen”. Ollaan ohuella langalla.
Tutkija samaistuu tutkittavaansa siinä määrin, että katsoo voivansa lausua tajunnan pienimmistäkin liikkeistä! Totena.
Ilmoita asiaton viesti