Kuoleeko kunta ja onko kunnanjohtaja saattohoitaja?

Vaalit ovat ihmisen parasta aikaa. Silloin saa torilla ilmaiset kahvit ja pätkän mustaa makkaraa, niitä suorastaan tyrkytetään.

*

Valtio ja kunta – symbioosi

Suomessa on kunnallinen itsehallinto.  Kuntavaaleissa valittavat valtuustot käyttävät ylintä päätösvaltaa kunnissa. Tämä on totta, siinä toteutuu demokratia. Siis kansanvalta.

Paitsi, että ei toteudu.

Koronan takia ja kesäkuulle lykättyjen vaalien takia vaalikeskustelut ovat tällä kertaa olleet poikkeuksellisen pitkät ja monisanaiset. En ole kuitenkaan tarkasta seurannasta huolimatta onnistunut kuulemaan kunnon keskustelua, mitkä nämä olosuhteet oikeasti ovat, missä vaalit nyt pidetään.

No, ps:n puheenjohtaja on vetänyt kuntavaalit hieman laajempaan kontekstiin ja todennut, että kuntavaalit eivät ole saari, vaan osa mannermaata, siis valtiota. Valtio säätelee siinä määrin kuntien elämää ja kohtaloita, että kuntavaaleissa ei pelkästään saa, vaan myös pitää puhua ja ajatella myös yleispolitiikkaa ja sen teemoja.

Tämä näkemys on muiden puolueiden toimesta torpattu ja mullattu. Niistä kukaan eikä mikään voi olla varma voitosta, joten kuntavaalituloksen liittäminen valtakunnanpolitiikkaan on niiden kannalta hankala, jopa riskaabeli. Jos kuntakannatus jää EK-vaalien 2019 tuloksen alle, kytky muodostuu kiviriipaksi, joka voi omalta osaltaan osoittautua suuntaa-antavaksi.

Mutta miten todella on?

Onko kunnilla kytky valtioon? Onko kuntavaaleilla kytky eduskuntavaaleihin? Vaikuttaako hallituspolitiikka kuntiin ja niiden happitilanteeseen?

*

Kunta tuiverruksen kourissa

Jos on edes flegmaattisesti seurannut kotikuntansa tai joidenkin muiden kuntien tilaa ja touhuja 2000-luvun aikana, tuskin voi unohtaa erästä seikkaa: Suurta Uudistusta. Sitä, jota on tahkottu ja valettu koko ajan ja aina vain uudestaan. Milloin on tapetilla teksti: kuntayhteistyö, kuntaliitokset, kuntayhtymät, alueellistaminen. Paljon kahvia ja kampaviineriä. Maakuntauudistus, maakuntahartiat jne. Paljon pulinaa, vähän jauhoja. Paljon puhetta, pelkoja ja peliä. Valtio on pyörittänyt kuntia, ajanut kepillä eteenpäin, kohden auerta, tarjonnut porkkanoita ja -rahoja. Juoksuttanut ja juksuttanut.  Että onko valtiolla ja kunnilla jotain tekemistä toistensa kanssa? Salli minun vetää happea.

Olen aloittanut oman kuntatoimintani aikana, jolloin valtionapu uudessa kuntavakanssissa saattoi olla – ja olikin – karvan verran yli 80 %.  Kun kuntavero oli silloin jotain 17 mk äyriltä, lapsikin osasi laskea, että kannatti perustaa ja keksiä myös lisää kunnallisia vakansseja, koska valtio. Nyt sellainen on kaukaista menneisyyttä, paitsi, että ei ole. Kuntien vakanssiperusta, niin paljon kuin sitä on ravisteltu, leikattu, karsittu, kaadettu kuin ahkeran puutarhurin kädestä, jokin hippunen on jäljellä, osa mentaliteettia ja vakanssirakenteen ideologista juurimultaa.

*

Kunta kylmässä

Viime vuonna, 2020, kunnat tekivät koronavuoden erikoisolosuhteissa 1,7 mrd:n tuloksen. Siinä auttoi ratkaisevasta valtion 3 mrd:n koronatuet.

Mitä, jos valtion käsi olisi ollut kitsaampi, ja koronatuki olisi mitoitettu toisin?

Mitä jos kunnat olisivat nyt vaalitilassa, jossa rahoitustilanne olisi vakiintuneen kuntastatuksen mukainen? Toisinsanoen toistamiljardia miinuksella? Tarkastelun pohjana tulisi johdonmukaisuuden nimissä pitää vuotta 2019, toistaiseksi viimeisintä normaalia vuotta.

Ehkäpä vaalikeskustelut olisivat nyt toisenlaisia. Niiden sävy toinen. Alakuloisempi, mutta lähempänä maankamaraa. Sitä todellisuutta, jolla kuntakenttä lepää. En ole kuullut puhetta tästä.

Valtio tässä(kin) oli takana. Ehkä se oli vain mitoitusvirhe, pahimman varalta ja varmuuden vuoksi. Mutta poliittisesti ei ainakaan haitallinen. Mutta kun jatkumo on sisällöltään vappusatanen, kamreerit eivät meitä komentele jne.?

*

Unten kunta

Viime viikolla media kertoi, että vain noin 30 kuntaa (c. 10 %) kirjoittaa avoimesti kuntasuunnitelmassaan ja toimintaprotokollassaan, että kunnan väkiluku on alentuntu viime vuosina ja tulee jatkossakin alenemaan, ehkäpä kiihtyen.

Kaikki muut kunnat sepittelevät suunnitelmiin ja toimintaohjelmiin kauniita päiväunia väestönkasvusta, asukashankinnasta (hyviä veronmaksajia, tietty) jne.

Todellisuus on aivan toisenlainen. Väestö vähenee kaikkialla muualla, paitsi yli 100.000 asukkaan yliopistokaupungeissa. Väestöennuste 2019-2040: Väestökato on voimakkainta pienissä kunnissa | Kuntaliitto.fi

Keskittyminen voimistuu, väestönkasvua maakunnallisesti luvassa vain Uudellemaalle, sielläkin vain maahanmuuton seurauksena.

Voimakkain väestökato pienissä, alle 5.000 asukkaan kunnissa.

Huoltosuhde kasvaa kaikissa kunnissa (epäedullistuu).

Kysymys kuuluukin: Potkitaanko kunnassa tutkainta vastaan, vai katsotaanko todellisuutta silmiin ja tehdään sen pohjalta suunnitelmat ja toteutukset?

Kunnanjohtajan virkanimike voitaisiin jo nyt Suomessa vaihtaa muotoon: Saattohoitaja. Viime viikolla kuulin, miten eräs huolestunut kansalainen totesi: Valtuustojen keskeisiin tehtäviin kuuluu pitää silmällä, ettei saattohoitaja putsaa pesää tyhjäksi.

Vallitsee kummallinen Kreml-syndrooma.  Kunnissa ei uskalleta kertoa tosiasioita, elätellään haaveita, uskotellaan että megatrendejä päin voidaan käydä!  Jossain julistetaan tilastoyhteenvetoja salaisiksi. Lyödään tosiasioiden päälle leima: Ei rahvaan silmille.

*

Kenen kunta?

Kenelle kuntaa oikein tehdään ja ylläpidetään? Tehdäänkö kuntaa jollekin fiktiiviselle Hyvätuloiselle tulijalle, vai nykyiselle reaaliselle kuntalaiselle sellaisena kuin hän on?

Ainakin puheiden ja paperien mukaan tehdään haavekuvalle – ja samalla annetaan aika aasinpotku sille ikänsä kunnassa eläneelle, työtä tehneelle, veroja maksaneille, elävälle ihmiselle. Sellainen vaikuttaa mielialaan.

Muutenkin nykymaailmassa leijuu sakeana savunomaisena pilvenä aave, ilmiö nimeltä selkänsä kääntämisen aave. Kaikki tuntuvat unohtavan ja jättävän huomiotta ihmisen. Hamuillaan ja voivotellaan jonkin haavekuvan perään.

Nyt kun vielä ehdokkaatkin, nuo hövelit, puhuvat jostain muusta kuin heistä, jotka ovat tässä ja nyt, kunnan asukkaista, tämä huomiotta jäämisen vaikutelma vain vahvistuu.

Aikamme suuriin ilmiöihin kuuluu globalisaation tuiverruksissa hävinneiden katkeruus. Se selittää monien mielestä  monta asiaa, Trumpista Brexitiin, keltaliiveistä perusuomalaisiin.

Toimittaja Jussi Pullinen (HS 8.6.2021) kirjoittaa tänä aamuna maineikkaan London School of Economicsin – LSE:n viime vuoden lopulla julkaisemasta raportista, jossa lukuisten mittareiden avulla haetaan vastausta siihen, mitkä tekijät selittävät mainittuja poikkeuksellisia ja yllättäviä reaktioita. Vastausta on etsitty tuohon populismiksi nimettyyn reaktioon usein talouden kurjistumisesta.  Sitä potevat pahimmin globalisaatiossa hävinneet teollisuuspaikkakunnat, ns. ”ruostevyöhyke” Yhdysvalloissa – ja myös Suomessa.  Teollisuutensa lähes tyyten menettänyt Ikaalinen kuuluu tähän talousmaantieteelliseen kategoriaan, väestön supistuksineen.

LSE:n raportin mukaan taloudellinen takapakki ei ole ainoa selitys. Lainaan tähän Jussi Pullisen artikkelia: ”Trump menestyi alueilla, joilla oli sekä väestönkatoa ja taloudellisia ongelmia, että vanhastaan korkea sosiaalinen pääoma, eli vahva ihmisten yhteenkuuluvuuden tunne.

Se näkyy esimerkiksi ihmisten välisenä luottamuksena, harrastuspaikoina tai yhdistystoimintana – yhteishenkenä.

Kun näivettyminen nakertaa tämän tärkeän yhteisöllisyyden perustaa, alkaa protesti.  Ihmiset tällaisessa yhteisössä tietävät, että yhden tappio on kaikkien tappio, tutkijat kirjoittavat.”

*

Alueiden kosto

Aluepoliittisesti katse ja toiveet on kiinnitetty maakuntakeskuksiin ja niiden kasvutoiveisiin.  Itse kukin on yrittänyt poimia omat murenansa niiden pöydiltä tippuneista muruista.

Toimittaja Pullinen on tutkinut LSE:n raportin ohella myös sastamalalaisen kansanedustajan Arto Satosen puolueensa ajatushautomolle kirjoittaman pamfletin, jota on turhan vähän nostettu julkisuudessa.  Satonen päättelee, että (suurten) kasvukeskusten sijasta katseet kannattaakin kohdistaa niin sanottuihin seutukaupunkeihin.  Seutukaupungit ovat merkittäviä keskittymiä, jotka eivät kuitenkaan ole omien maakuntiensa keskuksia vaan niille alisteisia ”kakkoskaupunkeja” ympäryskuntineen.

Seutukaupunkien verkostoon kuuluu kaikkiaan 57 kaupunkia.  Monessa väestö vähenee ja elinkeinoelämä laahaa. Mutta juuri niissä kutee Satosen pamfletin mukaan protesti.

Miksi näin? Seutukaupunkeja pienemmät kunnat ovat niin vähäisiä ja hajanaisia, kykenemättömiä keskinäisen kilpailutilanteen ja henkiinjäämistaistelun tuoksinoissa muodostamaan mitään vaikuttavaa kehää tai verkostoa. Seutukaupungit ovat olleet aikaan alueensa vahvoja vaikuttajia, sen aseman menettäminen karvastelee, ja voimaa, etenkin yhteisiä intressejä omaavien kanssa, pitää yllä yritystä. Niissä pettyminen vahvistaa katkeruutta, luo henkeä, jossa umpikuja johtaa kapinaan. Eivät kurjastot koskaan kapinaa tee, siihen pystyvät vain riittävän voimakkaat.

Tämä tilanne näkyi jo pari vuotta sitten.  ”Viime eduskuntavaaleissa perussuomalaiset sai lähes kaikissa seutukaupungeissa valtakunnallista kannatustaan suuremman ääniosuuden”, toteaa Jussi Pullinen/HS.

Niinpä hän otsikoi laajan kuntavaalit 2021 -artikkelin: ”Suomessa voi sunnuntaina olla edessä merkittävä vallansiirto”.  Se on aika voimakkaasti sanottu, sinänsä, mutta etenkin kun sen sanoo Helsingin Sanomat. – ”Alueiden kosto” kytee siellä, minne gallupit eivät yllä: Suomessa voi sunnuntaina olla edessä merkittävä vallansiirto – Politiikka | HS.fi

Oireet ovat olemassa. Miten käy, se nähdään. Selitys on jo kirjoitettu.

Puuttuu vain yksi tieto.

Tieto siitä, milloin seuraava finanssikatastrofi ja lama iskee.  Niin hartaasti sitä on juntattu kokoon, että pakkohan sen on tulla.

*

+9
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu