Pääministeri Marin on huipputason populisti – verot, velka, omaisuuden myynti

Pääministeri Marin on huipputason populisti – verot, velat ja omaisuuden myynti

Silloin kuin vuosikymmenten ajan olin sosialidemokraatti ja toimin paikallisen yhdistyksen puheenjohtajana ja valtuustossa ja piirihallituksessa ja juoksin puoluekokoukset, tiesin ja tunsin, että seisoin lippujen alla ja kävelin joukoissa, jotka olivat keskellä. Kirjaimellisesti keskellä – kuin ”kirkko keskellä kylää” -mallin mukaisesti.  Kun silloin tehtiin mielipidetutkimuksia ja erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä koskevia kyselyitä yksi oli selvä:

Sosialidemokraattinen puolue ja sen kannattajat olivat yhteiskunnallis-ideologis-poliittis-sosiologisen nelikentän keskellä. Panin Hannu Soikkasen SDP-historian I osan väliin lehtileikkeitä ja kuvia, joissa tämä ilmeni. Ei ole yksi eikä kaksi nelikenttää, joissa SDP oli keskellä nelikentän risteystä, tai lähin puolue siitä himpun vasemmalle. SDP oli keskemmällä kuin Keskustapuolue. Demarit olivat keskemmällä kuin keskustalaiset tai muut.  Demari oli kävelevä esimerkki ”keskimääräisestä” suomalaisesta. Oli totta se vanha sanonta, jonka kuulin jo 60-luvulla: Kaikissa meissä asuu pieni sosialidemokraatti. Vaalijargonin yhteydessä siihen liittyi ”häntä”, toimintaohje: Sinun tulee vain kaivaa se esiin. Tämä oli näin, vaikka ”seinät olivat levetä ja katto korkealla”.

*

Tänään ei ole näin. Ei ole aikoihin ollut. Olen kauan tuntenut miten puolueen mannerlaatta on liukunut jalkojeni alla, ja lopulta olen – itse paikallani pysyen – havainnut pudonneeni ”laatalta”. Puolue siirtyi. En minä. Tänään SDP:llä on puheenjohtaja, pääministeriksi kohonnut, joka vuoden 2019 vaalikonevastausten perusteella on politiikantutkijoiden analyysissa todettu asenteiltaan ja ideologiselta näkemykseltään ja yhteiskunnalliselta käsitykseltään niin vasemmalla ja punavihreässä vyöhykkeessä, että jopa 90 % suomalaisista on häntä, mitenkä sen ilmaisemmekin, ”vähemmän vasemmistolainen” ja ”vähemmän ”puna-vihreä”.  Vakiintuneen sanaston puuttuessa asian muotoilu niin tai näin altistaa muotoilijan kritiikille, joka saattaa olla oikeaa ja perusteltua. Mutta emme voi puhua, ellemme puhu, emme voi määritellä näkemyksiä ja niistä johtuvia tekoja, ellemme puhu.

Miksi SDP luopui asemastaan Suomen politiikan keskellä ja siirtyi päättäväisesti ja tietoisesti syvemmälle, jossa 1990-luvulta lähtien ” ei ole jakovaraa”?  Siellä oli silloin, Neuvosoliiton kaaduttua, vain dualistinen SKDL, supistuva, riitelevä, kuoleva. Nyt siellä on kolme omilla vahvuuksillaan melovaa puoluetta: Vas., Vihr. ja SDP.   – Aikanaan sanottiin, että jos haluat vihreitä ihanteita ajaa, miksi tyytyisit demarien tarjoamaan sekundaan, kun Vihreissä saat priimaa, ja jos haluat sosiaalivaltiota miksi tyytyisit demarien pluttanaan, kun saa priimaa punamaitoa SKDL/Vas:lta?

Kysymys kuuluukin: Miksi SDP suunnisti tuonne kolmen (samankaltaistuvan) puolueen rajallisille marjamaille? Miksi SDP jätti vapaaksi jääneen keskikentän? Siellä sitä oli (kaipa on jatkossakin) väkeä riittämiin.

Tiedän, että nämä virtaukset ovat lähdöiltään syviä ja osin käsittämättömiä. Mutta monelta kohdin analysoituja ja pohdittuja, tietoisia ja tahdonvaraisia. Mutta silti. Miksi? Yksi selitys on tietysti se, että muutkin puolueet toimivat ja reagoivat, osin ennakoidusti, osin täysin ennakoimatta (Kesk. hallitusratkaisu 2019). Eikä tässä kaikki, muukin maailmassa liikkuu. Koko yhteiskunta. Eurooppa. Maailma. Maailmanjärjestys. Ilmastokin. – Eivätkä omat ratakaisut, myöskään SDP:n tekemät, aina johda siihen mihin pyrittiin, tulee muuta kuin tilattiin, ehkä osin parempaakin.

*

Eduskuntavaalit ovat paras gallup siitä, mitä mieltä suomalaiset ovat yhteiskunnasta ja yhteiskunnallisesti merkitsevistä näkemyksistä.

Huomattava enemmistö äänestäjistä (EK 2019) äänestää ei-sosialistisia puolueita ja ehdokkaita. Taitaa olla niin, että tätä seikkaa ei oikein nykyhetkessä voi ilmaista loogisesti ja rationaalisesti muutoin, kuin tuolla 1970-luvulla käytetyllä, mutta jo ajat sitten kuopatuksi luulemallamme tavalla.  Näin siksi, että jos sanoisin, että enemmistö äänestää porvarillisesti ajattelevia puolueita ja ehdokkaita, niin sekään ei olisi ihan relevantti tapa ilmaista asiaa.

Asia on näin siksi, että Suomi on sitten ”repivän 1970-luvun” muuttunut sosialidemokraattiseksi kansaksi, ajattelemme melkein 98 prosenttisesti sosialidemokraattisesti. Mutta samalla olemme muuttuneet pieniksi porvareiksi, me kaikki suomalaiset. Voimme hyvin, elämme turvallisesti ja leppoisin oloin (”maailman onnellisin kansa”) kuin ennen vanhaan vain porvarit. Kaikissa meissä on pieni kuponkeja leikkaava porvari, aina se ei päälle loista, mutta hieman pintaa raaputtamalla haalean värin alta paljastuu porvarin hyvinvoivan tyytyväisen ihmisen valkosävyinen ja turvallisuushakuinen olokansalainen. Emme ole taistelevia puna- ja auringonkorventamia pahkaniskaisia työläisiä, kurjalaisia, alhalaisia.

Siinä missä vielä vuosituhannen vaihteessa ja osin sen jälkeen meillä oli puolueiden ja ohjelmien ”pako keskelle”, tuollainen rynty on ohi. Meiltä puuttuu keskivertopaksu, vaaleanhaalea, kirkollisluontoinen sekulaari SDP. Sen puutteen myötä puuttuu paljon.  Sipilän aikana Keskusta, tuo maanläheinen keskivälipuolue, yritti Kokoomuksen ohi oikealta, ja ajoi kiville. Mutta Kulmunin/Saariston/Vanhasen sekaduo sekaantui nyt punavihreään aaltoon ja sestoo siellä henkensä hädässä. Se on kuolemanvaarassa, vaikka vain Seppo ja pari muuta sen tajuaa, muut vielä ovat olevinaan tosissaan. Mikään puolue ei kestä kahta tämäntapaista reunaseikkailua.

Kriitikot ovat jo vuoden kysyneet, miksi Keskusta meni Marinin kelkkaan.  Se luuli saaneensa 10 hyvää ja kaunista, mutta kun korona ja hallitusohjelman hattuhyllytys.

Vähemmän on kyselty, miten käy Suomen  poliittisen elämän ja sen uskottavuuden Keskustan uhkapelin ja sen seurauksena syntyneen epäsymmetrisen asetelman kanssa: Porvarillinen maa sai vahvasti punavihreän hallituksen, vaikka punavihreä trio sai vain alle 40 %:n kannatuksen? Miten tämä on mahdollista? Mitä siitä seuraa? Kuka maksaa?

Miksi keskikentälle syntyi tyhjiö, vaikka äskettäin siellä oli tungosta, ja kaikki sinne torille pyrkivät saamaan ”tuoretta kalaa”?  Ääripäät ei ole vastaus, syitä löytyy myös poliitikoista, ja heidän sähköjäniksistään.

*

Marinin SDP:n linja, mikä se on?

Avain on tässä.

YLEn vaalikoneeseen (KV 2021) kysymykseen:

Jos kunnan tuloja pitää kasvattaa, miten se on tehtävä?  Aseta seuraavat keinot tärkeysjärjestykseen” [5 kiinteää vastausvaihtoehtoa]:

Sanna Marin vastaa:

Ensin: Nostamalla kuntaveroa.

Toiseksi: Nostamalla kiinteistöveroa.

Kolmanneksi: Ottamalla lisää lainaa.

Neljänneksi: Myymällä kunnan omaisuutta.

Viidenneksi: Nostamalla palveluiden asiakasmaksuja.

On helppo huomata, että YLE:n vaalikoneen kysymys on johdatteleva. Mutta se on sitä kaiketi varsin tietoisesti.

Jo lähtökohta ”jos kunnan tuloja pitää kasvattaa”, on rajaavalla tavalla vääristävä. Miten niin pitää kasvattaa? Onhan mahdollisuus, että menokohteita priorisoidaan ja sekundaarisia menoja supistetaan tai karsitaan. Tai jätetään menoja lisäämättä, jolloin ”tuoja ei pidä kasvattaa”. Kysymys on vaihtoehdoton tai vaihtoehtoja ja puntarointia rajaava.

*

YLEn kysymyksenasettelu on jo sinänsä johdatteleva.

Osin ymmärrän tämänkin, koska avoin kysymys johtaisi sietämättömään ja vertailukelvottomaan  pluralismiin vastauksissa. Mutta mikäli olisin ehdokas, kyseenalaistaisin kommenttiosuudessa kysymyksen muotoilun ja selventäisin muutenkin vastaustani. Marin ei tee mitään kyseenalaistavaa, vaan ainoastaan luettelee tärkeysjärjestyksen siitä, miten on tehtävä, ”jos kunnan tuloja pitää kasvattaa”.

Tämän kysymyksen (11/26) pointti onkin erotella vastaajia suuren periaatteellisen näkemyksen ja toiminta-ajatuksen suhteen.

Määritelläänkö kunnan (ja yleensä yhteiskunnan, valtion ja muiden verotusoikeuksia omaavien yhteisöjen) talous menotarpeiden perusteella. Vasta kun se on tehty, aletaankin miettiä, ”mistä rahat”? Sellainen aaterinta johtaa vääjäämättä pulmiin.

Tarpeet ovat rajattomat. Raha on rajallinen. Toiveet ja ihanteet ovat rajattomat, vain taivas on rajana.

Tulot ovat rajalliset, niihin on vaikea vaikuttaa. Se vaatii perustyötä ja realismia: tuotantoa, teollisuutta, yritystoiminnan vakautta ja toimintaedellytyksiä jne. Markkinat toimivat markkinaehtojen alaisina.  Jos niitä vastaan vain hyökkäillään tai takakirein instagrammein, vastakaiku ja seuraukset ovat surulliset.

Hyvä elämänohje on katsoa ensin, paljonko on tuloja – ja sitten määrittää menoreijät.

*

Suhtautuminen ”yhteisen kunnan” tehtäviin ja mahdollisuuksiin on olennaista.

Kun julistetaan, että elämän joka käänteessä: ”kunta tulee ja auttaa”, annetaan täysin väärä signaali.

Emme elä sellaisessa maailmassa, jossa ”kunta tulee ja auttaa” voisi olla mahdollinen.

Se on utopia, jota ei ole tässä elämässä. Se ei ole toteutettavissa, luojan kiitos. Me elämme itse kukin oman elämämme, ja ensimmäinen lähtökohta on, että itse teemme parhaamme.

Tässä on tietty raja, ja sen rajan määrittäminen on ajattelua ja toimintaa, politiikkaa ja ideologiaa – mutta vain reaalisen rajoissa. Tähän rajaan myös Sanna Marin törmää elämässä ja politiikassa, ajattelussa ja toiminnassa, Tampereella ja Helsingissä, Suomessa ja Euroopassa.

On kohta kai parikymmentä vuotta siitä, kun tässä suhteessa kuulin viimeksi sosialidemokraattisen johdon taholta viisauden sanoja jossain puoluejuhlan paneelissa Helsingissä, kun työministerinäkin toiminut Liisa Jaakonsaari (”Liisan lista”…?) sanoi (muistinvaraisesti, ajatus meni näin):

Meidän sosialidemokraattien ei pidä aina ja kaikessa taistella siitä, nostetaanko jotain etuutta eurolla tai kahdella, vaan meidän(kin) tulee tehdä työtä sen hyväksi, miten me edistämme ja kannustamme suomalaisia kykeneviksi selviytymään elämän vastoinkäymisissä ja ongelmissa: miten me olemme mukana ihmisten kasvussa löytämään omat voimavaransa ja kehittymään itsenäisiksi, vahvoiksi ihmisiksi ja kansalaisiksi.

Siinä oli pysyvän viisauden välähdys.  Elämä on.

*

En ole viime vuosina kuullut sosialidemokraattisen puolueen enkä sen kannattajien taholta mitään sen suuntaista ajattelua, puhetta, saati tekoja, jotka suuntautuisivat ihmisten autonomian, selviytymiskyvyn, inhimillisen kasvun ja empowermentin kehittymiseen ja – muihinkin tavoitteisiin joissa ihminen itse on oman elämänsä subjekti, toimija, tahtova persoona, ihminen isolla ännällä.

Siis viestiä, joka todistaa, että kansalainen, äänestäjä – ja ilmeisesti myös demari – voi kehittyä ja elää oman tahdonvallan vaikutuksista (ponnistelusta, taistelusta, sinnittelystä, pyrkimisetä) elähdyksellisiä voimia saavan olennon elämän. Tottakai kuitenkin kaikkien niiden inhimillisen elämän ja kohtalon muodostamien rajoitusten alaisia, kuten me kaikki, ihmisiä kun olemme.

Silloin emme ihan ominaislähtöisesti ja heti ole rumasti sanoen ”auttavan kunnan” rajallisista mahdollisuuksista riippuvaisia autettavia ja tuettavia.

*

+26
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu