Pääministeri Marinilla on asennoitumisvaikeuksia porvarilliseen enemmistöön nähden

Pääministeri Sanna Marinin kitka opposition suuntaan odotettua
Kun Antti Rinteen pääministeritie viime vuonna päätyi umpikujaan ja eroon, hänen tilalleen pääministeriksi nousi puolueen varapuheenjohtaja, lupaava tamperelainen poliitikko Sanna Marin.
Marin sain mitä loistavimman kannatuksen Pirkanmaan vaalipiirissä ja pongahti itseoikeutetusti valtioneuvoston jäseneksi EK 2019 jälkeen. Tämä siis selviönä sen jälkeen, kun selvisi että niukasti ykköspaikaan vaaleissa saavuttanut SDP tulee toimimaan pääministeripuolueena – monien mielestä juuri Marinin vt. puheenjohtajasatsingin ansiosta talvella 2019.
Hallitusneuvotteluissa lähes alkukiihdytyksen jälkeen ilmeni, että Rinteellä oli kova, selvä ja päämäärätietoinen hallituspohja-plan, joka sitten kun karvaan vaalitappion (odotetusti) kokenut Keskusta uutukaisen puheenjohtajansa johdolla ja ex-pääministerin melalla avittamana, uskaltautui mukaan Rinne 1.o -hallitukseen. Tämä tapahtui odottamattoman suurin ohjelmamyönnytyksin, Rinne oli valmis melkein vaikka mihin jotta sai suunnittelemansa blokkihallituksen kokoon. Sittemmin nopeasti ja yllättävin kääntein edenneen ajan riennossa Keskustan ”kynnyskysymys”-voitot ovat sulaneet kilpaa sen riettauden rajoilla vallinneen ideologisen hurmoksen ja reaalielämän kovuuden kolinoissa. Nyt niistä – yhtä vähän kuin Rinteen johdolla piirustetusta hallitusohjemasta ei ole mitään jäljellä, ei edes savuavia paperipinkkoja. Elämä vain yksinkertaisesti ajoi unelmakokoelman ohi.
*
Rinne 1.o:n hallitusohjelman ja puoluekoalition koostumuksen takana on melko pitkä etymologia, jonka etappeja ei ole syytä tässä tarkemmin alkaa piirtämään, riittää kun toteaa ja muistuttaa tästä syntyhistorian edellytyksiä luovasta, mutta samalla myöskin ristiriitoja generoivasta menneisyyspolusta.
Tuli kirjoitettua tästä aiheesta siinä määrin juurevaa tekstiä jo kevään 2019 kestäessä, että asiaan pidemmän kaavan selostusta vaativat ohjaankin ystävällisesti vanhojen Rinne-blogieni pariin.
*
Rinne 1.o:n syntymä oli enemmän poliittisten kätilöiden aikaansaama ihme, kuin varsinainen poliittisbiologinen syntymä. Taustalla kummittelee vuosi 2015 ja Perussuomalaisten hajoaminen sittemmin kahtia, joista toinen puolisko, poliittinen jälkikeskonen ja politiikan ”sininen lapsi” (kuten sitä heti preesensissä tulin kuvanneeksi), onkin nyttemmin kadonnut otsikoista ja melkein maailmankartalta, paitsi että ainakin vielä ensi huhtikuun 2021 kunnallisvaaleihin eräissä kunnissa tuonniminen puolueryhmä elää ja toimii – saamme sitten nähdä vuoden päästä, vieläkö jatkuu (rohkenen veikata, että jatkuu, miksei jatkuisi kun poliittista henkeä ei niin vain nitistetä).
Tämä incidenssi ja siihen liittyvät ideologiset valat ja teot myötävaikuttivat siihen, että normaalista vaalienjälkeisestä valinta on vapaa -tyyppisestä tanssiinkutsuseremoniasta jäi puuttumaan tiettyjä piruetteja. Niinpä päädyttiin nykyiseen hallituspohjaan.
Tuo muotoutumiskuvio on nyt arkisessa ryskeessä oleentunut vallitsevaksi normaaliksi, jota ei pahemmin ole kyseenalaistettu. Ei varsinkaan sen takia, että oikukkaassa toimintaympäristössä viisikon toiminta, kaikkien hallituspuolueiden johdossa on de facto toiminut naisjohtaja, ja heidän välinen toimintansa on johonkin mittaan toiminut ilman ulkoisia nikotuksia, vaikka sellaisen poikasia onkin nähty ja havaittu. Etupiha on kuitenkin pystytty pitämään ikään kuin siistinä – jopa Rinteen eroon johtaneessa kylkikolarissa. Siinä kuitenkin Keskustan pakettinarujen kiristäminen johti demarien kannalta onnelliseen lopputulokseen: oiva esimerkki poliittisesta operoinnista jossa lopputulos ei vastaa alkuperäistä aietta. Tarkoittamattomat oheisvaikutukset on tämän ilmiön nimi.
Niinpä eräänä aamuna Sanna Marin heräsi uniltaan ja havaitsi muuttuneensa tyylikkääksi pääministeriksi.
*
Parhaan poliittisen muistin omaavat muistanevat kuitenkin eduskuntavaalien 2019 ehdokashakukoneiden kysymyspattereihin sisälletyn ideologisen kartoituksen, nelikentän, joka kaikesta karkeudestaan ja hieman onnahtelevasta rakenteestaan huolimatta nykyisin antaa melko selkeän kartan siitä minne poliittisen pellon lohkolle kukin ehdokas – ja vaaleissa valittu edustaja – sijoittuu.
Sanna Marin oli tiedetysti Rinteen puheenjohtajuuden aikana vasemmalle orientoituneen (punavihreytyneen) SDP:n vasemmalla laidalla. Itseasiassa – ainakin eräiden tieteellisesti tuunattujen – kartoitusten mukaan demarien eduskuntaryhmän punavihrein edustaja – niin reunalla, että sijoittui ”hyvin” Vas. ja Vihr. eduskuntaryhmien muodostamassa indikaattorikentässä.
Marinin etevä oraattorinen taito, joka pelkistyneisyydessään ja tyylillisessä horjumattomuudessaan tekee tietystä niukkuudesta hyveen, ja helposti lumoaa vastaanottajan, on jossain määrin päästänyt hänet helpolla, hänen ei ole tarvinnut ikään kuin avata omaa ideologista ”kotiaan”, eikä käydä yhtään syvempää ideologis-poliittista väittelyä, jossa ”karva” helposti paljastuu.
Hän on Tampereen kunnallispolitiikassa tottunut toimimaan vallassa olevien puolueiden muodostaman voimakoalition sisällä ryhmittymien välillä laaditun melko yksityiskohtaisen yhteistoimintapaperin puitteissa, ja tehtävä- ja toimikenttäperusteisen rootelijaon mukaan. Ei ole ollut tarvis ylittää rajoja, kunhan hoidat oman tontin kunnolla, niin se riittää ja on kylliksi.
Valtioneuvostossa homma on toiminut samalta pohjalta. Marin on voinut edetä kuhmuista ja kolinoita huolimatta ikään kuin vaivattomasti eteenpäin, tunnustamalla joitain virheitä, mutta antautumatta mihinkään tuhkan ripotteluun tai synnintuntoon, onhan tässä päälinjalla noudatettu silloin keväällä sovittua hallitusohjelmaa (joka on se korkein paperi) ja sitten globaalin myrskyn silmässä ”asiantuntijoiden ohjeita”, niitä on tarkalla korvalla kuultu ja noudatetut, ja muutettu sen mukaan kuin ”ne” ovat sanomaansa ja kuiskeitaan entranneet. Tämä linja on helppo ja huokea. Mutta vastuuta siinä ei kanneta. Vastuu on ulkoistettu valtioneuvostolta jonnekin järjestöille ja asiantuntijatahoille, jotka nekään eivät ole mitään vastuullisia kollegioita, vaan vaihtuvaisia ja hajanaisia.
*
Tapa, jolla pääministeri Marin torjui kiittäen tasavallan presidentin sinänsä hieman omalaatuisesti ”nyrkiksi” nimittämän valtioneuvoston alaisuuteen kaavaileman koronahälytyksen toimia ohjaavan yliesikunnan muodostamisen, kuvasi hyvin paitsi hänen päättäväisyyttään, myöskin valittuun ilmeisen kauko-ohjattuun suuntaamiseen perustuvaan toimintamallin hirttäytymistä. Monet kämmit, joita on tapahtunut, olisi paremmin voitu välttää tai minimoida, kuin mitä nyt tässä on nähty. Virheitä tottakai tulee, mutta siinä jos missä pitäisi nolla ns. ”nollatoleranssi”, ainakin etukäteen, niin että olisi elin jossa päätoimisesti ja päättäväisesti torjuttaisiin koordinaatiovirheitä ja muita virhetoimintoja.
En ole lainkaan varma, minkälainen ”nyrkki” olisi perustettuna ollut, ja mitä kaikkia hyötyjä ja haittoja (pro & contra) sillä olisi ollut, mutta se ei tässä tarkastelussani ja arvioinnissani olekaan olennaisin merkitys, vaan sillä tavalla ja muodolla, jolla Marin de facto sysäsi kokeneen presidentin ikään kuin hallituspolitiikan ja kansallisen suurkriisin hoidon sisäkehän ulkolaudalle.
*
Näin livenä ja kuulin miten pääministeri Marin lausui eduskunnan täysistunnossa sen kuuluisan häpeä-repliikkinsä Kokoomukselle. Muistan miten harmistuneena ja pahoitellen sanoin ääneen: Ai-jai-jaii.. nyt tuli vikatikki. Miksi Sanna menit sanoon noin?
Olin siis pahoillani, sillä tajusin salamana, että nyt ylitettiin tietty raja, jota ei kannata ylittää, ei kannattaisi ei kuumimmassakaan debatissa, ja tuolloin keskustelu oli sentään olosuhteisiin nähden lähes auvoista. Eikä siis ihme, että monet tilanteen eri vivahteista jyvällä olleet oikeasti hämmästelivät, miksi miksi miksi. Eikä asiaan tullut jälkikäteen minkäänlaista pehmennystä, tasottelua. Päinvastoin pääministeri vain ”paransi” juoksuaan.
Kun pääministeri hallituksen aitiosta alkaa de facto sättiä poliittista oppositiota sen esittäessä hallitukselle ja pääministerille kysymyksen vastattavaksi, ei ole hyvä ratkaisu reagoida niin kuin Marin reagoi. Ilmaan jäi kuitenkin toivomus, että se meni kokemattomuuden ja kuormittavan yleistilanteen piikkiin. Nyt on käynyt ilmi, että niin ei ollut.
Kyse on jostain aivan muusta. Kysymys on Marinin vaivoin peitellystä ja aidosta poliittisesta inhosta poliittista oikeistoa kohtaan. Oikeassa olemisen, totuuden hallinnan ja omaamisen tunne on yllättävän vahva. Siinä tilassa koettelee kärsivällisyyttä kuulla toisin ajattelevia, saati alkaa jälleen kerran vastaamaan ikävältä kalskahtaviin kysymyksiin, joissa niissäkin on se kummallisuus, että kysymykset saattavat olla melkeinpä sanasta sanaan samoja, kuin ne joihin jokin aika sitten ja toistuvasti on vastattu. Mutta kun tilanne on muuttunut, tai jotkin tilanteen hahmotukseen vaikuttavat tiedot, numerot tai havainnot tai jokin muu osa tilanteesta on muuttunut. Silloin sama kysymys toisessa tilanteessa ei ole enää sama, se johon pääministeri on jo toissapäivänä vastannut.
*
Sanna Marin asemoituu Suomen poliittisessa kentässä eduskunnan vasemmaiseen, punavihreään 10 %:iin. Hän kuuluu siis parlamentin vasemman laidan ensimmäiseen desiiliin. Vakaumuksellisena poliittisena eläimenä hän toteuttaa elämännäkyään ja sitä tehtävää, arvokasta – Suomen arvokkainta tehtävää, pääministeriyttä – johon hän taidollaan, ominaisuuksillaan – ja sattumien kautta äkisti ja odottamatta päätyi. Tuo arvokas tehtävä edellyttää paneutumista, se vaatii sitä. Se vaatii antaumuksellista omistautumista tehtävälle ja sen pohjana olevalle eetokselle kaiken hyvän ja oikean toteuttamiseksi. Tämä selvä. Mutta siihen kätkeytyy myöskin sudenkuoppa.
Tehdessään politiikkaa ja toteuttaessaan pääministeriyttään Marin joutuu väistämättä oman toimintansa ja taistelunsa muodostamaan kuplaan, havainto ja tajuntakenttään, jossa voima ja rynnistys sokeutuvat, jää huomaamatta, että elämää pääministeriyskehän ulkopuolellakin on. Tyydytys omasta onnistuneesta toiminnasta ja siitä saatu laajapohjainen arvostus ja kiitokset tuovat tiettyä hyrinää, joka tahraantuu ja saa lommon kylkeensä, kun äkkiä tuleekin kritiikkiä ja ikäviä kysymyksiä. Tämä on inhimillistä, ja siksi se täytyy tunnistaa ja sen epämukavuuskehän yli on ponnistellen päästävä. Sen epämukavuuden kanssa on vain tultava toimeen.
Elämme demokratiassa, järjestelmässä, jonka nimi on omistettu Marinin oman puolueen nimessä. Demokratia on myös kuulemista, myös ikävän viestin kuulemista. Vakavassa kansallisessa kriisissä jos kenen, niin opposition, – ja suoraan sanottuna velvollisuus – on esittää kysymyksiä, kritiikkiä, nalkuttaa, kysyä, jopa huutaa. Kuka sen sitten tekisi, ellei oppositio sitä tee.
*
Joku kysyi minulta, haluanko rajoittaa pääministerin sananvapautta. Kummallinen kysymys, mitenkähän pääministerin sananvapautta voisi rajoittaa. Hän on ainoa rajoittaja, jos on. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin henkilö, hänellä on institionaalista valtaa ja Marinilla – ainakin toistaiseksi – myöskin mitaton määrä mielipidejohtajan valtaa.
Hänen sanaansa ei kukaan voi rajoittaa, ja kun sananvapauteen kuuluu myöskin katsoa, mitkä ovat sananvapauttaan käyttävän tahon mahdollisuudet saada kaikki sanansa laajaan levitykseen niin siinäkin suhteessa hänen pisteensä ovat huipussaan. Aina menee ja menee laajana levitykseen. Toista se on meillä muilla, mm. blogisteilla, heidän sanaansa voidaan rajoittaa ja viimeaikaistenkin havaintojen mukaan myöskin rajoitetaan. Perustellusti tai perusteetta, en sitä ala tässä pohtimaan, mutta viisas lukija kyllä tietää, asiayhteydestä, mitä mieltä olen.
*
Kysymys on kuitenkin ensikädessä siitä mitä Marinin kannattaa sanoa tai kirjoittaa. Siinä suhteessa hän kantaa poliittisen vastuun nyt ja pitemmällä ajalla. Mutta kun sivusta hieman haluttaisiin neuvoa, vinkata, mitä kannattaa tehdä tai ei kannata tehdä, sitä tulisi kai kohdella hyväntahtoisen auttajan ja opastajan yrityksenä avata näköalaa, jossa oivallus on mahdollista?
Hetken herpaannus voi johtaa ikävään ketjureaktioon, homma vain paisuu ja venyy, vaikka tarkoitus siinäkin olisi ollut ihan toinen. Kyllä moni ymmärtää hetken tuuskahduksen, mutta saman linjan jatkaminen ei huokaa hyvää. Sen löytää edestään.
*
Sanna Marinille tekisi hyvää, jos hän tai lähipiiristä joku palauttaisi hänelle mieleen, että niin ainutkertainen kuin tämä hallituskoalitio onkin, ainoa tällä vaalituloksella, – joten hallituskriisistä olisi seurauksena kurja hallituskriisi, ja uudet vaalit (vaikka niitä kuinka pyrittäisiinkin viimeiseen saakka välttämään). Näin siksi, että muut ”kortit” on jo tämän eduskunnan osalta katsottu ja hylätty. Tosin kaikkia kortteja ei oikeasti katsottu, koska osa korteista vedettiin pelistä jo kättelyssä – mutta sehän ilmoitettiin kyllä noin 378 kertaa ennen vaaleja, joten se ei tullut yllätyksenä.
Eli: pääministerin on hyvä muistaa aina joskus, että Suomessa on porvarillisenemmistöinen kansa, porvarillisenemmistöinen eduskunta ja – kaiken kunnian ansaitseva punavihreä hallitus jossa maltillista keskustaa edustava keskusta on poliittisessa panttivankeudessa katsottuaan opposition huonommaksi vaihtoehdoksi vaikka toista luultiin.
Porvarillisenemistöisessä eduskunnassa ja valtiossa on vasemmistoenemmistöinen hallitus, jota johtaa antaumuksellisvakaumuksellinen poliittinen toimija, joka poliittisella kartalla kuuluu < 10 %:n vähemmistöön.
Palataan asiaan tuonnemapana.

veikkohuuska

historianharrastaja, tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu