Presidentti Niinistön uudenvuodenpuheen taustalla kummittelee vuosi 1938

Tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe 1.1.2022 linkittyi useiden viitteiden myötä vuoteen 1938 ja sen aikana vallinneeseen turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen Euroopassa, ja koko maailmassa.

Olisi ehkä oikeampi tapa puhua turvattomuuspolitiikasta, mutta tyytykäämme tässä klassiseen ilmaisuus ”turvallisuuspolitiikka”.

Ne pulmat ja kysymykset, jotka olivat vahvasti käsillä 1938 ovat – ehkäpä eivtä niinkään  yllättäen – sitä myös tänään.  Puhe luettavissa tässä: Tasavallan presidentti Sauli Niinistön uudenvuodenpuhe 1.1.2022 – Presidentti

Etevän puhujan tavoin Niinistö tiivisti ja ankkuroi puheessaan keskeiset teemansa, ilmilausutut ja lausumattomat, siteeraamalla paria tunnettua hahmoa.

Niinistö nivoi kompaktin turvallisuus-puheensa alussa ja lopussa siteeraamalla Suomen ainoan Nobel-kirjailijan F.E. Sillanpään lauseita, joilla tämä aikoinaan pyrki rakentamaan ja vahvistamaan kansallisen yhtenäisyyden korkeita tavoitteita.

Sillanpään valinta oli monessakin mielessä, eikä vain teemavuoden 1938 johdosta paikallaan, mutta erityisen painon hänen nostamisensa puheessa sai siitä, että Sillanpää, ainoana suomalaisena kulttuuri-ikonina ryhtyi mieskohtaisesti ja maineenmenetystä pelkäämättä kritisoimaan kolme Euroopan diktaattoria. Jouluaattona 1938 hän julkaisi Suomen Sosialidemokraatissa avoimen kirjeen näille miehille, punaiselle, ruskealle ja mustalle diktaattorille, ja sanojaan säästelemättä manasi näiden ihmisvihamielisen politiikan humanismin ja historian kasvojen edessä.

Siinä missä niin  monet menevät myötävirtaan, ajan tuulten mukana, Sillanpää astui rohkeasti ja yksin, ilman minkään yhteisön tai hengenheimolaisryhmän tuulitukea ja laukoi totuuden sanoja aikansa suurimmista miehistä. Seurauksiahan siitä koitui: hänen saksalaisten käännöstensä erä pantiin hakkerikoneeseen ja myynti sekä uudet käännökset toppasivat siihen. Mikä mainittava mainehaitta ja taloudellinen menetys! Tuollainen vain korottaa hekilökohtaisen vakaumuksen ja ratkaisun arvoa, sekä ajassa että historiassa.

*

Presidentti Niinistön toinen siteeraus tuli kylmän sodan tunnetuimmalta harmaalta eminenssiltä (eikä hän niin kovin harmaa ollut!) Yhdysvaltain presidentin lähimmältä ulkopoliittiselta erikoisasiantuntijalta Henry Kissingeriltä. Teksti meni näin:

Presidentit Biden ja Putin puhuivat jälleen keskenään toissa päivänä. Tammikuun puolivälissä olemme ehkä viisaampia, kun näemme mitä Venäjän, Yhdysvaltain ja Naton neuvottelukosketuksesta seuraa. Suomelle on tärkeää, että mukana tapaamisten sarjassa on myös Etyj.

Toivoa on syytä pitää yllä, mutta pelkkään toiveajatteluun ei pidä sortua. Näinä aikoina palaavat mieleen myös Henry Kissingerin opit. Hänen kyynisen lausumansa mukaan silloin, kun sodan välttäminen on ollut joidenkin valtioiden ylimpänä tavoitteena, on kansainvälinen järjestelmä ollut armottomimman jäsenensä armoilla. Tätäkin saatetaan mitata tammikuun toisella viikolla alkavassa dialogissa.” [korostukset vh:n].

*

Dr. Kissingerin lainattu lauseke on hänen Harwardin väitöskirjastaan [1954] ja se koskee alkuperäisessä yhteydessään suurten eurooppalaisten sotien aikoja, Napoleonin sotien ja ensimmäisen maailmansodan jälkiarvioita. Ajatus siinä on kuitenkin niin sädekirkas, että se on sovellettavissa eri aikoina, niin vuoden 1938 Euroopan tilannetta koskevana kuin ihan tämän päivän, alkaneen vuoden 2022 kansainvälistä sotilaspoliittista tilannetta arvioitavissa. Sikäli se on mitä oivallisin lainaus.

Niinpä onkin kenties hyvä aihe tarkastella Kissingerin ajattelua ja toimintaa hieman lähemmin. Tässä se käy palauttamalla mieliin vuoden 1973 Nobelin rauhanpalkinnon myöntämijuhlan esittelypuheenvuoro. Silloinhan Vietnamin sodan neuvonpitoon liittyen Nobelilla palkittiin sodan osapuolten neuvottelijoiden Kissingerin ja Vietnamia edustaneen Le Duc Thon kesken. Le Duc tho kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa.

Norjan suurkäräjien Nobel-komitean puheenjohtaja rouva Aase Lionaes lausui Kissinger-esittelyssään mm. seuraavaa:

Väitöskirjassaan Kissinger käsittelee pitkittynyttä rauhanaikaa, joka vallitsi Euroopassa vuoden 1814 jälkeen, ajanjaksoa, joka kesti harvoin sodanomaisin katkoin sadan vuoden ajan, aina vuoteen 1914 asti.

Tätä ajanjaksoa käsitellessään monet historioitsijat korostavat yksinomaan sotilaallista voimatasapainoa: mikään yksittäinen suurvalta ei ollut sotilaallisesti riittävän vahva pyrkiäkseen hallitsemaan koko Eurooppaa – kuten Napoleon oli tehnyt ennen vuotta 1814 ja Saksa teki 1914 jälkeen.

Kissinger puolestaan ​​painottaa suuresti sitä tosiasiaa, että rauha oli sidottu kansainväliseen järjestykseen, joka perustui yleisesti hyväksyttyihin periaatteisiin valtioiden käyttäytymisestä niiden keskinäisissä suhteissa. Myös siihen aikaan poliittiset järjestelmät erosivat suuresti toisistaan, ja suurvalloilla oli paljon ristiriitaisia ​​etuja. Mutta yleisesti ottaen ne kunnioittivat näitä periaatteita ja sääntöjä, ja tältä pohjalta ne yrittivät estää sotaan johtavien järjestelmien ja etujen eroja.

Siksi oli aivan luonnollista, että Kissinger painotti erittäin paljon diplomatiaa myös rauhaa edistävänä tekijänä, diplomatiaa sekä ammattina että taiteena.

Kissingerin ulkopoliittisten näkemysten ylivoimainen ajatus on, että rauhan on perustuttava sääntöihin, joita kaikki valtiot, joka tapauksessa suurvallat, noudattavat käytöksessään. Ei riitä, että yksi valtio tai useampi valtio tekee niin. Päinvastoin, vaarallinen tilanne voi syntyä, jos jotkut valtiot haluavat rauhaa hinnalla millä hyvänsä, eivätkä varmista, että myös muut valtiot noudattavat sääntöjä.

Väitöskirjassaan hän ilmaisi asian seuraavasti:

”Aina kun rauha – sodan välttämiseksi – on ollut vallan tai valtaryhmän ensisijainen tavoite, kansainvälinen järjestelmä on ollut kansainvälisen yhteisön häikäilemimmän jäsenen armoilla.”

Tällainen politiikka voi johtaa sotaan, ja pelottavin esimerkki oli Münchenin sopimus 1938, jossa länsivallat uhrasivat Tšekkoslovakian Hitlerille.

Oli ihmisiä, jotka uskoivat, että tämän sopimuksen seurauksena rauha turvattaisiin ”elinikämme ajaksi”. Tuolloin ei kyetty ymmärtämään, että Hitler jätti täysin huomiotta kaikki kansainvälisten suhteiden pelisäännöt.

On sanomattakin selvää, että Kissingerin kokemustaustan omaavan miehen tapauksessa 1930-luvun kokemukset väistämättä jättävät jälkensä hänen ajatteluun. Aina kun poliittiset ääriliikkeet saivat vallan jossain valtiossa, ne olivat hänen mielestään vaarallisia, koska ne eivät olleet halukkaita hyväksymään pysyviä sääntöjä valtioiden välisissä suhteissa. Tästä syystä hän katsoi syvästi epäilevästi kommunistisia hallituksia, ja tämän väistämättä vaikuttaa hänen ajatteluunsa lännen tilanteesta ja sen turvallisuudesta 1950-luvulla.

Samaan aikaan hän kuitenkin tiesi, varhaisemmassa vaiheessa kuin useimmat ihmiset vaaroista, joita uudet atomiaseet aiheuttivat ihmiskunnalle. Hän oli huolissaan siitä, kuinka Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa kykenisivät puolustautumaan turvautumatta äärimmäisen absurdeihin keinoihin – strategisiin atomiaseihin.

Hän asetti toiveensa ajatukseen, että atomiaseiden aikakaudella kaikkien suurvaltojen on ymmärrettävä, että niiden tärkein tehtävä on estää ydinsodan puhkeaminen. Niille oli elintärkeää ymmärtää tämä riippumatta siitä, mitä poliittisia järjestelmiä ja ideologioita he edustivat.

Mutta tämän tosiasian tunnustaminen pakottaisi ne myös kehittämään uuden suhteen keskenään, uuden järjestelmän, joka perustuu yleisesti hyväksyttyihin sääntöihin, kuten oli tapahtunut Euroopassa ennen vuotta 1914. Tämä oli Kissingerin työhypoteesi, hänen toimintansa perusta, hieno kokeilu ulkopolitiikassa.

Tämänkaltaisessa maailmassa Yhdysvaltojen ei hänen mielestään pitäisi yrittää toimia ”maailmanpoliisina”.

Muut valtiot, ennen kaikkea Neuvostoliitto ja Kiina, tulisi kutsua mukaan tasavertaisina kumppaneina, joilla on samat oikeudet tässä politiikassa ja sama vastuu maailman rauhasta.

Kissinger ei ole teknokraatti: kun hän lähti matkoilleen Moskovaan ja Pekingiin vuoden 1969 jälkeen, hänellä ei ollut Washingtonissa työpöytänsä ääressä keksittyjä ratkaisuja ongelmiin. Hän lähestyi näitä ongelmia työhypoteesillaan, viestillään ja kyselyillään.

Tämä suuri kokeilu osoittaa ulospääsyn toisen maailmansodan ja kylmän sodan luomasta maailmantilanteesta.

Politiikka, jota Kissinger on yrittänyt toteuttaa vuodesta 1969 lähtien, liittyy läheisesti ajatuksiin, joihin hän oli päätynyt kauan ennen vuotta 1969. Kenelläkään ei ole epäilystäkään hänen henkilökohtaisesta panoksestaan liennyspolitiikkaan.

Äskettäisessä haastattelussa hän teki varsin selväksi, että juuri siksi, että valtioilla on ristiriitaisia etuja ja erilaisia järjestelmiä ja ideologioita, on tullut välttämättömäksi pyrkiä suurvaltojen väliseen suhteeseen. Tästä syystä on ensiarvoisen tärkeää vähentää ydinsodan vaaraa. Levennys tarjoaa hallituksille mahdollisuuksia neuvotella ja toimia tarvittaessa nopeasti, sekä tilaisuuden osoittaa maltillisuutta. Tätä korostettiin Lähi-idän kriisin yhteydessä.

Tämän vuoden Nobel-palkinnon saajaa on kutsuttu realistiksi. Hän varoittaa selvästi ideologisesta ja tunneperäisestä lähestymistavasta ulkopolitiikassa, myös omassa maassaan. Tämä hänen realisminsa juurtuu syvästi harkittuun vakaumukseen, eettiseen perustavanlaatuiseen asenteeseen, joka on pysynyt horjumattomana muuttuvien aikojen ja tilanteiden läpi. Hänen kantamansa huoli on ollut valtiomiesten vastuulla epätäydellisessä ja monimuotoisessa maailmassa, joka on täynnä vaaroja. Nyt hän itse kantaa tällaisen vastuun taakkaa.

Edessä olevien vuosien aikana tiedämme, kuinka pitkälle hänen kokeilunsa vie meidät tiellä kohti turvallisempaa maailmaa.

Mutta tämä ei riipu vain Henry Kissingeristä eikä vain Yhdysvalloista.

*

Presentation Speech by Mrs. Aase Lionaes, Chairman of the Nobel Committee of the Norwegian Storting

Tässä alkuperäisenä kyseisen Nobel-juhlan esittelypuheenvuoron englanninkielinen osa:

”In his doctoral thesis Kissinger deals with the protracted period of peace that reigned in Europe after 1814, a period that lasted with infrequent warlike interruptions for a hundred years, right up to 1914.

In dealing with this period many historians emphasise exclusively the military balance of power: no single great power was militarily strong enough to endeavour to dominate the whole of Europe – as Napoleon had done before 1814 and Germany was to do after 1914.

Kissinger, on the other hand, places a great deal of emphasis on the fact that peace was bound up with an international order, based on universally accepted principles for the behaviour of states in their relations to one another. In those days, too, political systems differed widely, and the great powers had a great many conflicting interests. But by and large they respected these principles and rules, and on this basis they tried to prevent differences of systems and interests leading to war.

It was therefore quite natural that Kissinger should place very great emphasis on diplomacy as a factor for the promotion of peace as well, diplomacy both as a profession and as an art.

The overriding idea in Kissinger’s views on foreign policy is that peace must be based on rules to which all states, at any rate the great powers, adhere in their conduct. It is not sufficient for one single state, or a number of states, to do so. On the contrary, a dangerous situation may arise if some states desire peace at any price and fail to ensure that other states, too, adhere to the rules.

In his doctoral thesis he expressed this as follows:

“Whenever peace – conceived as the avoidance of war – has been the primary objective of a power or a group of powers, the international system has been at the mercy of the most ruthless member of the international community.”

A policy of this kind could lead to war, and the most frightening example was the Munich agreement of 1938, in which the western powers sacrificed Czechoslovakia to Hitler. There were people who believed that as the result of this deal peace would be secured “for our lifetime”. At the time there was a failure to understand that Hitler entirely ignored all the rules of the game in international relations.

It goes without saying that in the case of a man with Kissinger’s background the experiences of the 1930s were bound to set their mark on his thinking. Whenever political extremists acquired power in a state, they were dangerous, in his opinion, because they were unwilling to accept any permanent rules in relationships between states. For this reason he looked with profound misgiving at the Communist governments, and this was to affect his thinking with regard to the situation in the West and its security in the 1950s.

At the same time, however, he was aware, at an earlier stage than most people, of the dangers to mankind that the new atomic arms involved. He was concerned with the problem of how the United States and Western Europe would be able to defend themselves without having recourse to supremely absurd means – strategic atomic arms.

He pinned his hopes on the thought that in the age of atomic arms all great powers must realise that their most important task is to prevent the outbreak of nuclear warfare. It was of vital importance to them to realise this, no matter what political systems and ideologies they represented.

But recognition of this fact would also of necessity compel them to develop a new relationship to one another, a new system based on universally accepted rules, as had been the case in Europe prior to 1914. This was Kissinger’s working hypothesis, the basis of his great experiment in foreign policy.

In a world of this kind the United States should not, in his opinion, try to play the role of “world policeman”. The other powers, first and foremost the Soviet Union and China, should be invited to join in as equal partners, enjoying the same rights in this policy and with the same responsibility for peace in the world.

Kissinger is no technocrat: when he set out on his journeys to Moscow and Peking after 1969 he had no cut-and-dried solutions to the problems, devised at his desk in Washington. He approached these problems with his working hypothesis, his message, his queries.

This great experiment indicates a way out of the world situation created by the Second World War and the Cold War.

The policy Kissinger has attempted to put into effect since 1969 is closely bound up with the ideas he had arrived at long before 1969. No one is in any doubt as to his personal contribution to the policy of détente.

In a recent interview he made it quite clear that it is precisely because they have conflicting interests and different systems and ideologies that it has become imperative to seek a détente in the relationship between the great powers. This is why it is so important to reduce the danger of nuclear warfare. The détente provides governments with opportunities to negotiate, and to act swiftly when required, as well as the opportunity to show moderation. This was emphasised in connection with the crisis in the Middle East.

This year’s Nobel Prize winner has been called a realist. He cautions against the markedly ideological and emotionally conditioned approach in foreign policy, in his own country as well. This realism of his is deeply rooted in a considered conviction, a fundamental ethical attitude which has remained unshaken through changing times and situations. His preoccupation has been the responsibility of the statesman in an imperfect and multifarious world, full of danger. Now he himself bears the burden of such responsibility.

In the years that lie ahead we shall know how far his experiment will take us on the road to a safer world. But this depends not only on Henry Kissinger, nor only on the United States.”

Nobelkomitean puheenjohtajan puhe kokonaisuudessaan täällä: The Nobel Peace Prize 1973 – Presentation Speech (nobelprize.org)

+3
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu