Putin – suurten historiallisten näkyjen mies, kuolemanpelkoinen diktaattori

Putin – suurten historiallisten näkyjen mies, kuolemanpelkoinen diktaattori.

*

Venäjän federaation presidentti V. V. Putinin viha-positiivinen aktiivis-aggressiivinen style kylmää.

Hänen vonkauksensa Ukrainan perään on kuin robustin rakastajan kohtalo. Elää kuplassaan ja saa pakit. Unelma, joka oli jo ”lähellä” toteutua poksahtaa hajalle.  Kohde, tuo addiktion kohde, häipyy horisonttiin, mutta ”jätetty” pukeutuu pettymyksen, petoksen ja koston moodiin.  Narsistis-paranoidinen sulho ei pysty elämään tätä tilaa, ”yksin”. Hän haluaa tappaa ”pettäjän”.

Kun en minä sua saa, et saa sinäkään: et rauhaa, elämää, tulevaisuutta.

*

Tämän sadelauantain HS-Visiossa Niclas Storås (HS-V 18.6.2022) kirjoittaa otsikolla ”Elämää rakkauden jälkeen” oivaltavasti yksilötason ilmiöstä, jonka kernaasti levittää myös tähän:

Joskus kemiallinen reaktio aivoissa ottaa vallan ja värittää haavekuvaa toisesta ihmisestä niin kirkkailla sävyillä, että kokemus voi muistuttaa uuteen uskontoon kääntymistä.  … Kyseiseen uskontoon liittyen pitäisi lääkäriltä saada automaattisesti sairaslomaa.”

Pitäisikö tautiluokitukseen saada uusi kategoria: hylkäysneuroosi, political putinotic?  Paranoidin hyljätyn depressiivinen nurjahtanut depressio. Laululyriikka tuntee taudin, mutta usein se arjessa torjutaan puheenaiheena ja tappavana ongelmana.

Kyse ei tietenkään ole aidosta rakkaudesta, vaan geostrategiasta, jolla on omat pitkät letkut Pietari Suuren aikoihin – elimellisemmät kuin helposti havaitsemmekaan. Mutta siitä alempana enemmän. Hoonataan nyt tämä narsistinen rakkaus.

*

Avorakkaan sukulaiskansan rukkaset ovat anteeksiantamaton hylkäys.  P. [lue:potilas] kokee pakahduttavaa tarvetta tuhota petturi, moskaksi asti, kokonaan pois.  Musta raivo ei tunne rajoitteita. Vivahteet ja portaat häipyvät, on vain kuilu, jossa toimija teutaroi, haluaa vetää sinne toisen – ja vaikka kaikki. Kesäkuun aikana on avautunut se tosikuva, että kysymys ei ole hetken affektista, eikä jonkin toimijan kroonisesta puutoksesta, vaan peliliikkeestä,  joka kerrasta tuotti nykyhistorian pahimman ”viheliäisen ongelman”.

Sitra määrittelee sivullaan viheliäisen ongelman:

”Viheliäinen ongelma on ongelma, jonka ratkaisemien on erityisen vaikeaa.  Viheliäiseen, pirulliseen tai ilkeään ongelmaan liittyy yleensä paljon tekijöitä ja muuttujia, jotka tekevät ongelmasta monimutkaisen. tällaiseen ongelmaan liittyy usein myös erilaisia arvoja ja näkökulmia ja niitä voidaan luonnehtia avoimiksi ja ajassa muuttuviksi.  Viheliäiset ongelmat ovat uniikkeja, jolloin ratkaisumallit eivät ole suoraan siirrettävissä ongelmasta toiseen.  Siksi niitä tuleekin käsitellä poikkiyhteiskunnallisesti ja laaja-alaisesti”.

Sitran määritelmä on hyvä ja huomio monta seikkaa. Mutta siinä on ratkaiseva puutos, iso virhe. Se lähestyy viheliäistä ongelmaa paiseena, joka voidaan parantaa, kunhan keksitään keinot. ”Siksi niitä tuleekin käsitellä poikkiyhteiskunnallisesti ja laaja-alaisesti”. Tällä kohtaa ymmärrän kyllä että Sitra tarkastelee Suomen kotoisia ongelmia. Mutta eihän nykyaikana globaalissa vapaassa ja vilkkaasti virtaavassa tilassa ole vain sellaisia pulmia, joita ylimalkaan voitaisiin ”käsitellä poikkiyhteiskunnallisesti ja laaja-alaisesti”.

Nyt meillä on sylissä todellinen ”mustekala”, örkki ja virus yhdessä paketissa.

*

Venäjän federaation presidentti V.V. Putin laukaisi ”tulikomentoja” -viestillään sellaisen asetelman, viheliäisen, jota ei voi ratkaista.

Siinä toimii noidan kirous: teet sitä tai tätä tai jotain kolmatta, – tai jätät tekemättä mitään, niin aina pahennat ongelmaa.

Kaikki tavat, keinot ja tulokulmat ratkaista nyt synnytetty – ei syntynyt – ongelma, ovat vääriä. Ne ovat sinänsä oikeita ja hyviä ja ratkaisuhakuisia, mutta ne eivät ratkaise ongelmaa. Kirous on siinä, että nämä ratkaisua tuomattomat toimet eivät jää ”suutareiksi”, siis ikään kuin kilpisty ongelman kovasta pinnasta ja kimpoa jonnekin vaaraa tuottamatta. Ei. Vaan nämä ”hylsyt” vaikuttavat tilanteeseen pahentavasti, monisyisen ongelman jokin palikka liikkuu ja tuottaa vaikeusasteisen lisän. Mutta onnettominta kaikesta on, että myöskään mitään tekemättömyys ei ”hoida viheliäistä”, vaan pahentaa.

Siksi esim. Macronin touhukkuus ei ratkaise vaan pahentaa, mutta sinänsä tasapuolisuus täyttyy siinäkin, että varovaisesti Aamureinoissaan öljytyllä parketilla lipsuttelevan Soltzin ”toiminta” ei ratkaise vaan pahentaa ongelmaa, joka on siis oikeasti viheliäinen.

Tämän nykyisen Unionin johtavat hahmot ovat jatkaneet edeltäjiensä valitsemalla tiellä: he eivät ole tottuneet ratkaisemaan ongelmia, vaan lakaisemaan ne erilaisin hautauspuhein maton alle ja painamaan lisää rahaa.

Nyt heillä on tosi kyseessä, mutta he eivät halua nähdä tilannekuvaa, johon päätymisellä heillä on iso – meistä kaikista isoin – vastuu. He katsovat tulevia vaaleja ja ajattelevat, miten hoitaa koalitio satamaan vaaleihin asti ja siitä eteenpäin taas ”jotenkuten”, siis keinolla millä hyvänsä.  Kauas on päädytty kauaskatseisista miehistä, jotka tekivät Euroopan ja halusivat nähdä hieman kauemmas: ja pahin pala tässä on eräs deedeeärräläinen papintytär, joka kävi tuulella ja kun oli tyyntä – mehän, Eurooppa, olimme ”lomalla historiasta” tässä pitkät vuodet.  Silloin, kun olisi tullut nähdä pitkälle ja tehdä lujaa perustaa, hän luisteli. Toteutui se intuitiivinen näkemykseni vuosien takaa, kun Mutti päätti pyrkiä vielä neljännelle kaudelle, että siitä muodostui kurja mahalasku. Sellainen se oli, nyt näemme sen, jos näemme.

*

Collateral Damages

Putin pyrki EU:n ulkopuoliseen Ukrainaan mutta päätyi Natottuneeseen Suomeen.

Toimivan poliittisen ekologian perussanastoon kuuluu ja kuuluu pakollisena kuulumaan sana: Oheistuotteet. Tarkoittaa johonkin tulokseen pyrkimistä. Tavoite joko saavutetaan tai ei, mutta toiminnalla on aina oheisvaikutuksia.

Sitralla näkyy olevan nyt sivustoillaan ”Tulevaisuussanasto” -niminen laari. Siellä on muun muassa ”Inkluusio”. Sitra selittää:

”Määritelmä pitää sisällään ajatuksen, jonka mukaan erilaisuutta ei ole enää olemassa, vaan kaikki ihmiset ovat yhdenvertaiset. jne..”

Tuollainen on harhainen näky, sellaista en odottaisi lukevani Sitran sivuilta.  Vakavinta, mihin Sitra voi syyllistyä on harhojen näkeminen ja levittäminen.

Haloo, Sitra. Miten niin ”erilaisuutta ei ole enää olemassa”.  Se on siis määritelmällisesti ollut. Mutta ei ole enää olemassa,  – erilaisuus.

Mitä sofistikoidumpi maailmamme on, sitä enemmän on ”erilaisuutta”.  Mitä määrällisesti enemmän ja kontakti-intensiivisempi aikamme ja elämämme on, sitä tiheämmin kohtaamme tai ainakin havaitsemme erilaisuutta.

Menee semantiikan puolelle, jos aletaankin tulkita tai selittää, että eriytyneen, moninapaistuneen (multipolarity) maailman ajatuksellinen, oraalinen ja toiminnallinen diversiteetti ei olisikaan erilaisuutta, erilaisuuden ilmentymistä. Kielipelin sameisiin vesiin sukellamme pää edellä jos edellytämme, että moninaisuuden tiheyden lisääntyessä alamme puhua ja annamme vaikutelman, että se onkin samanlaisuutta, samuutta: erilaisuuden vähenemistä tai lopulta sen poistumista ”näyttämöltä” – ja vastaavasti samanlaisuustiheyden nousua.. – Sitran sanaselitys yhdistää ”erilaisuuden” ja ”yhdenvertaisen”.

*

Melkeimpä suopeinta mitä Putinista on 2014 jälkeen sanottu, on että hän kertoo etukäteen, mitä hän tekee. Niin hän on tehnytkin, joskin informaation erottaminen disinformaatiosta jota hän lähettää tuottaa ymmärrettäviä vaikeuksia. Kun presidentti kokoaa arviolta 100.000 – 130.000 sotilaan hyökkäysarmeijan selvään hyökkäysryhmitykseen, niin häiriöttömässä tilassa ihmisen ei ole vaikea ymmärtää, mitä se tarkoittaa: hyökkäysryhmitystä ja mahdollista hyökkäystä. Kun Yhdysvaltain tiedustelu kertoo hyvissä ajoin ennen hyökkäystä, että Venäjä hyökkää, niin ihmisen on neutraalissa tilanteessa helppo uskoa tämä kertomus ja suhtauta siihen varovaisuusintensiivisesti.  Viikolla Biden suoraan moitti Zelenskyjä ja Ukrainaa, että se ei uskonut. Monet ovat kiinnittäneet – jo matkan varrella – kriittistä huomiota siihen, että Ukraina ei itsenäistymisensä jälkeen rakentanut asianmukaista asevoimaa ja armeijaa, nyt se on hyökkääjän armoilla ja lännen ase-avun varassa, joka tulee laantumaan.  Armoa ei ole, mutta into rahoittaa determinististä tuhoamissotaa laantuu, selvät merkit ovat jo ilmassa. Saksa näkee tappion, eikä halua astua omilla housuillaan naapurin tuleen.

EU:n vahvin kolmikko, Macron, Sholtz ja Dragi kävivät Ukrainassa viikolla: se oli enemmän ele kuin teko. Kaikilla on polttava tarve saada itsensä irti siinä määrin, kuin se lähitulevia vaaleja vaarantamatta on mahdollista ja tarpeen. Sitä paitsi EU:n sisäiset ongelmat eivät ole kadonneet mihinkään. Päinvastoin: Putinin sota on nostanut hurjasti riskikerronta. Riskiä, että monisakarainen sota oheisvaikutuksineen romahduttaa Länsi-Euroopan.

*

Se oli Putinin sodan tarkoituskin. Ei hän niin ulkona ollut siitä, mitä sodan avaamisesta tuli: venäläisen sotilastiedustelun ja tilannearvion Läntinen virhepäätelmä osoittaa, että emme tunteneet Naapuria. Sodan aloittamisella oli kiire, koska viive olisi heikentänyt tehoja. Koronakriisin väistyessä keväällä, oli ”aikaikkuna”, ja sen Putin käytti hyväkseen. Arvaamaton muu kriisi koronan perään, mikä tahansa niistä monista, joita oli kärkkymässä odotushuoneessa, olisi sulkenut Putinin aika-ikkunan. Nyt sota osui hänen, siis hänen, kannaltaan oikeaan aikaan. Sota Ukrainassa johti lännen taholta maksimaalisiin toimenpiteisiin. Yhdysvaltojen katastrofaalinen vetäytyminen Afganistanista oli vielä verkkokalvoilla: se ei voinut jättää reagoimatta.

Ilmeisesti Läntinen finanssi ja talous saa pakotteista pahemmin kylkeensä, kuin Putinin Venäjä. Siis ehdottomasti enemmän absoluuttisena taloudellisena hukkavirtana, mutta myös suhteessa – ottaen huomioon Venäjän olennaisesti paremman resielienssin.

*

Hämmentävän vähän ja harvoin meikäläinen läntinen itse-analyysi ja omahoito huomioi Lännen murtuvaa rakennetta, hiushalkeamia ja rapautumista.

Tänä aamuna aviisi kirjoittaa (HS 18.6.2022) pääkirjoituksessaan, ei mitään uutta, mutta harvinaisesti kuitenkin:

”Ranska on ottanut EU:n ykkösmahdin paikan Saksalta.  Pariisissa tehdyt aloitteet päätyvät nykyään usein jossain muodossa EU:n tavoitteiksi”.

Sitä se Macronin, tuon yksinäisen ratsastajan touhukkuus tuottaa.  Italialla on puikoissa ”ihmemies” Dragi. Saksalla siis Merkelin seuraaja, näkymättömyyteen pyrkivä Sholtz.

Eihän siitä ole kuin vaatimattomat 6 kuukautta, kun Merkel – tuo ”Euroopan Unionin todelliseksi johtajaksi luonnehdittu”, ”koko Euroopan Mutti” ja ”Vapaan maailman johtajaksi” kehuttu nainen läksiäiskukitettiin pois maailmannäyttämöltä.

Nyt jo ollaan tässä. Mihin ehditäänkään Euroopassa ja Maailmassa kun aikaa kuluu lisää? Sic Transit Gloria Mundi.

*

Jänteet katkeilevat

HS jatkaa pääkirjoituksessaan:

”Ranskassa perinteiset valtablokit, sosialistit ja maltillinen oikeisto ovat pudonneet pienpuolueiksi.  Poliittiset ohjelmat ja järjestötoiminta vaihtuvat henkilökulttimaisiin poliittisiin ryntäyksiin.”

Helsingin Sanomat on harvinaisen oikeassa. Tätä tämä on, nimenomaan rakenteiden rapautumista ja ”henkilökulttimaisia poliittisia ryntäyksiä”.

Mitenkähän kestävää tämä tällainen on? En edes veikkaa, vaan sanon suoraan: Tämä on tuhon tie. Yhteiskunta ja elämä ja historia huutavat rakenteita, struktuureja ja pysyvyyttä. Järjestäytyneisyyttä, organisoituneisuutta ja – ja feed backia.  Laivan suuntaa voidaan muuttaa, johtajia voidaan muuttaa, mutta sekin täytyy perustua ohjelmiin ja valintoihin: palautteeseen siitä, että vaaditaan muutosta. Mutta rakenteiden ja järjestelmien tulee olla pysyviä.

Muutosten on tarpeen tapahtua rakennetuissa systeemeissä ja kiinteissä taloissa, mieluiten tietysti Parlamentissa.

Tilanne, joka ajautuu ja valuu asetelmaan, jossa on selvät edellytykset sille, että suunta ja politiikka vaihdettaisiinkin torilla ja katurähinöissä, on vaarallisin kaikista tulevaisuusnäyistä: silloin myös todennäköisyys että vaihtoja tehdään kadulla kasvaa. Nyt tämä jo näyttää todella pahalta. Mitä on enää jäljellä järjestyneestä Euroopasta?

Herkästi olemme osoitelleet Venäjää, jossa samoin on yhteiskunnan ja politiikan rakenteet purettu, mitähän siitäkin tulee. Venäjällä tämä prosessi on tehty presidentin johdolla ja aste asteelta rakenteita purkaen, tietoisesti yksinvaltaiseen 1600-lukuun tähyillen, klikkien ehdoilla ja niiden hyväksi. Lännessä rakenteet ikään kuin purkautuvat sisältäpäin, tietysti avuliaita purkajia häärää apuna, mutta ei tämä nyt mikään näkyvä ohjelma ole ollut.  Siksipä sitä ei meillä herkästi havaita eikä noteerata – muuta kuin alan ammattilaisten kesken.

Helsingin Sanomat näkee nyt vaaran: ”Kun henkilökultti yltyy ajankohtaispopulismiin ja vanhat valtapuolueet hiipuvat, politiikasta tulee epävakaata”.

”Ranskasta huomaa valitettavasti myös sen, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan alkaa väistyä politiikan agendalta; teema kiinnostaa enää välillisesti”.

Neljä kuukautta se kesti. Siis hieman pitempään kuin kvartaalin verran. Kvartaali-maailmassa elämme, entistä selkeämmin. Kun vuodenaika vaihtuu, vaihtuu myös fokus.

Edessä on hellekesä, mikä onkaan löyhkä ja virustilanne Ukrainan pirstotuissa kaupungeissa. Tämä ei ollut kvartaaliongelma, vaan ikuisuuspulma. Todellinen viheliäinen ongelma. Ratkaisematon. Eikä se muuksi muutu, vaikka Länsi jo unohtaakin.

*

Selkäpiitä kylmää, kun näyttää, että menneisyyteensä käpertynyt ja läntiset letkut katkonut Venäjä ajautuu tulevaisuuteen Iivana Julman ajoilta periytyvän kansallisen mytologian ohjaamana: nyt nähdään selvästi, että Putin-Venäjä ojentautuu käsitykseen Venäjän erityislaatuisuudesta ja suuresta historiallisesta tehtävästä  kristikunnan ainoan oikean uskon kantajana ja linnakkeena.  Moskovan rooli ”Kolmantena Roomana” on nostettu jättimäisenä kuvakankaana Punaisen torin ylle. Siinä, missä antiikin Rooma edusti ensimmäistä Roomaa ja Konstantinopoli sen seuraajana ”Toista Roomaa”, ja vääräuskoisuuden pyyhkiessä maanpinnalla Moskovasta tuli ammoin Kolmas Rooma, – lopullinen, sillä neljättä ei tule.

Länsi-orientoitunut Pietari I ammensi eväitä Lännestä ja löi primäärin läntisen vihollisensa Suur-Ruotsin kuninkaan ja antikristuksen Kaarle XII:n. Tähän Länsi-avautumiseen liittyi tietenkin ulos, maailman kaikille merille kaupan ja raudan ja niiden mahdollistaman Mahdin voimin pyrkivän uuden-Venäjän läntisen suurkaupungin perustaminen Nevan suistoon 1703, vanhalle ruotsien maalle ja suolle.

Kaupungin nimeksi tuli – ei itsevaltiaan, noista päivistä tsaarista keisariksi muuntautuneen Pietari Suuren omahyväinen kaima, vaan Ensimmäisen Rooman suojelijan, kristikunnan peruskallion, Pyhän Pietin nimelle omistettu kaunis Uusi-Venetsia.  Se kantoi Pyhän marttyyri-Pietarin nimeä Sankt-Peterburg vuodet 1703-1914, kunnes saksalaisena vaihdettiin ja sai vielä myöhemmin leimallisen Leningradin määreen.

Putin Venäjän, laajentumishakuisen ”Kolmannen Rooman” perijänä ja tsaarina.

Koko psyko-historiallinen näytelmä silmiemme edessä.

*

Suurten historiallisten näkyjen mies, kuolemanpelkoinen diktaattori.

Onko häntä kukaan nähnyt tarkkanäköisemmin kuin Ville Ranta näki 1.3.2022:

Ville Rannan pilapiirros 1.3.2022 (iltalehti.fi)

*

+6
veikkohuuska
Ikaalinen

historianharrastaja,
tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu