Pyhän Urhon päivänä 2020

Pyhän Urhon päivänä 2020
*
Urho Kaleva Kekkosen nimessä yhdistyvät hänen miehuutensa kaksi puolta. Työn ja taistelun sankari, ”urho”, luonteenomaisin leimoin varustettuna, onhan nimi enne, ja mies siis urhoollinen, urhoileva, urhoiluhakuinen.
Ja se toinen puoli, pehmeämpi, syvempi ja kenties myöskin pitempi, Kalevainen sankarhahmo, ”Kaleva” – Väinön sukua, tosin ilman kannelta ja pitkää partaa, kupolipäin ja liukkain kynin [ynnä kynsin]. Mikäs siinä, onhan miehen malli tuokin. Sankar synkkäin kuusistoin, ja pahki tulevaisuuttaan ryntäävän kansakunnan suuri poika.
*
”Sitä kuusta kuuleminen jonka juurella asunto”, kuului savupiiputtoman Lepikon torpan pojan vaalilause, pienin retussein ja oikopoluin, mutta kuitenkin sopivasti virsujalkaista paimenpoikaa, Kajaanin sissipataljoonan känää ja vaanivaa tappajaa sekoittaen, ynnä haavistoin huminaa.
Se on kuulkaa uskomattoman pitkä taival sisäänlämpiävän torpan kehdosta Smolnan parketeille, Kremliin ja Hawaijille, varsinainen luokkaretki ja aikamatka. Lakki, lepo, – lakki päästä!
*
Mies ja selkäranka
Miehen kuvahan muodostuu paitsi teoista, myöskin lauluista ja runoista, ja niitä pääsääntöisesti rustaavat punaisiin liikennevaloihin pysähtyneet kiireiset paavot ja taunot, timoja unohtamatta. Ja Juhani (Suomi) seisoo niin kuin tammi, kun saarnaa urkki, tuo pastori uskomaton, suuri.
Vai että pantiin puolustusvoimain neuvostotekoinen helikopteri hakemaan saunalle Kotkan ruusun sanoja kun mestari ne (taas) unohti. Mitähän presidentin helikopterin kuljettaja ajatteli, miksei Meri kirjoittanut siitä romaania, vaan ”Keinosesta”, Urkkihan varsinainen keinonen oli.
Keinojen mies, konstien taitaja, nyt juuri palautuu korvaani kumpujen alta ja mullasta hautuumaan isäni hekotus keinustoolista, kun hän luki Kekkosen seikkailuista. Etenkin sen puheet isosta naapurista ja omasta syyllisyydestä saivat kaksinkertaisen Kannaksen evakon nauramaan vaikeaa naurua, johon tiivistyi paljon. Minä muistan, kun meidän pirtissä kiroilin ääneen, kun kuuntelin Kekkosen puhetta 4.4.1973, jossa ensin todettuaan, että hän ulottaa menneisyyden tarkastelunsa vuoteen 1937 saakka; Tarkoitukseni on osoittaa, kuinka suurella johdonmukaisuudella Neuvostoliitto, jonka turvallisuus oli Hitler-Saksan sotapolitiikan johdosta joutunut vakavasti uhatuksi, defensiivisen ulkopolitiikkansa mukaisesti pyrki suhteissaan Suomeen sopimusteitse aikaansaatavaan naapuruussuhteiden järjestelyyn, jatko mm. tähän tapaan.:
”Yya-sopimuksen osalta voidaan kysyä, miksi se solmittiin ja miksi juuri vuonna 1948. Yksi vastaus on luettavissa yya-sopimuksen johtolauseessa, jossa mainitaan sopimuksen tarkoitukseksi ystävällisten suhteiden kehittäminen Suomen ja Neuvostoliiton välillä. Mutta tämä olisi varsin pinnallinen vastaus, kun kyseessä on historiallisesti käänteentekevä sopimus Suomen ja Neuvostoliiton välillä sekä erittäin merkittävä tapahtuma myös kansainvälisessä politiikassa. Käänteentekevä se on siinä suhteessa, että yya-sopimus merkitsee loppua epäluulon ja vihamielisyyden sävyttämille suhteille. Yya-sopimus on alullesaadun vilpittömän ja rehellisen ystävyyspolitiikan horjuttamaton kulmakivi. Näistä toteamuksista voidaan varsin selkeästi havaita, mitkä elämäntärkeät syyt ovat vaikuttaneet yya-sopimuksen syntyyn.”
Niin vinopuolta puhetta en muista montakaan.
*
Tutkimus
Kun nykyään halutaan kaikenlaista, mennyttä unohtunutta ja toisarvoista, tutkittavaksi, esitän että järjestettäisiin jonkinlainen puntarointi niistä inhimillisistä murhenäytelmistä ja oikeudettomista taklauksista, joita päivänsankari uransa huippuhetkillä julki ja salassa teki monien kansalaisten työn, uran ja elämän suistamiseksi ja siinä usein jopa onnistuen. Kun kohteena olivat henkilöt, ajatukset ja toiminta, joka normaalioloissa katsotaan asialliseksi ja jopa suositeltavaksi, nimittäin rehelliseksi, lujaksi pohjaltaan niin käsityksen kuin sielunkin puolesta, on tämän pesänselvityksen tekeminen välttämätöntä ja puhdistavaa, kathartista.
Kekkosen kirjallinen toiminta, joka on pilkulleen luettavissa Doriassa, kertoo monista katalista töistä ja selvittämättömistä kohtuuttoman kovan pelin otteista, jotka tulee koota ja asettaa hyvien lamppujen alle tarkasteltaviksi.

Mutta monet tiedetyt, mutta pienten piirien tietoon jääneet, ja pian unohduksen lumiin sekoittuvat lainopillisen teonkuvauksen täyttävät toimet, jotka on yksilöiden, perheiden ja sukujen, ”klaanien” keskuudessa hammasta purren kohdattu ja nyrkkiä taskussa pitäen kärsitty, vaativat oikeutetusti tulla selvitetyiksi.
Mikään oikeuskäsitys tai historiantutkimuksen pätevä oppisuunta ei voi kumota tämänkaltaisia toiveita, niiden oikeutusta, usein kainoja ja monessa tapauksessa jo nurmen alle suistuneita, mutta koskaan poispyyhkimättöminä ainaolevia. Kun sellaisten tekijä on kansanvaltaisen kansakunnan johtaja, vieläpä arvostetuin lajissaan, kestää hänen jälkimaineensa – ja kansakunnan tajunta, tämänkin kliinisen selvityksen tekemisen, miksei kestäisi, kun tekijä itse sen kesti ja jatkamalla rikollista tapaansa myöskin selvästi suosi ja salli, ja saman teki hänen lähipiirinsä. Ken kestää tehdä, kestäköön myöskin valoon saattaa.
*
Kova ukko
Kekkosen nyrkkien sanottiin olevan luisia ja iskuvoimaisia, näin 1920 -luvulla kokijat kylmien sellien kertoivat.
Kekkosen sanottiin muutenkin olleen kova mies. Epäilemättä olikin. Mutta kovakin pehmenee jossain lämpötilassa ja olosuhteissa. Tiedämme ainakin kaksi kohtaa, joissa tilanne pehmensi kovan teräksen. Ensimmäinen – eri asia oliko se ensimmäinen, mutta se lienee sivuseikka – taisi olla syyspuolella 1964 kun tiheiden tapahtumien leimaamat vuodet vetivät henkeä, ja sitten Hrutsev erotettiin. Pantiin eläkkeelle, epäihmiseksi, datsalle, ikään kuin kotiarestiin. Kekkonen meni sekaisin.
Tästä löytyy monta kertomusta, mutta shokkiin meni. Ison naapurin, vihamielisen, painostavan vallan päällikkö syrjään, ja uudet – sinänsä tutut – miehet ruoriin, troikka. Kekkoselta ikään kuin parketti putosi alta, hänen päänsä turposi pahasti. Pitkään hän aneli uusilta päälliköiltä pääsyä moikkaamaan Nikita Sergejevitsiä, edes pikaseltaan, ei mitään märkää yötä, vaan rauhallinen teehetki. Mutta B. ei sallinut, viisaastikin kai. Tämän suuren pelikorttitalon romahdus sai vielä jälkijäristyksensä, kun H:n kohutuissa muistelmissa ei edes henkilöluettelossa mainittu Kekkosen nimeä. Suurvallan kannalta pieni pantiin lokeroonsa, eikä lännessä haluttu kuulla muuta kuin Hrutsevia.
Uusi Neuvostojohto, jonka valtaannoususta kerrotaan mm täällä pyrki normalisoimaan suhteet Kekkosen suuntaan. Kun Neuvostoliiton Helsingin suurlähetystössä 22.12.1964 Kekkoselle luovutettiin korkein naapurivallan kunniamerkki, Leninille omistettu orderi, Urho kiitospuheessaan pyrki diminituoimaan oman persoonansa, hahmonsa ja toimijahabituksensa tuoden esille kansakunnallisen panoksen sanoen: ”Kun sain tiedon, että korkeimman neuvoston puhemiehistö on suonut minulle Leninin kunniamerkin, täytti tämä tieto luonnollisestikin mieleni suurella ilolla, mutta käsitin hyvin ja käsitän hyvin, että tämä merkittävä ja harvinainen kunnianosoitus ei kohdistu suinkaan minuun henkilökohtaisesti niinkään kuin siihen ulkopolitiikkaan, jota minulla on ollut kunnia edustaa, ja siihen maahan, jonka kansalainen olen.”
*
Toinen perustava järkytys oli monin tavoin identtinen edellä kuvatun kanssa.
Kun Hrutsevin suhteen kahden kesken saunassa, metsässä ja kabineteissa luotu mies-miehelle rinnakkainelo ja sen kehittäminen ja syventäminen oli viety maksimalistisiin sfääreihin, niin pitkälle kuin se kahden eri järjestelmää edustavan heteroistisen valtiomiehen kesken yleensäkään oli mahdollista, tämä suhde äkkiä petti – ulkoisten voimien ja yksinvaltaisen suurvallan sisäisen logiikan ja passiivisdynaamisen aggression seurauksena.
Nyt toisessa tapauksessa, Praha 21.8.1968, tapahtui sama, jyrkin tunnettu emotionaalisreaalinen re-aktio, mutta vielä selkeämmin systeemitasolla ja yleispolitiikan kehissä. Järjestelmä ja sen sistema ei voinut sallia aisanali potkuja eikä varsinkaan suudelmia väärille poskille, saunomisia väärissä saunoissa, pientäkään murtumaa teräksen ja betonin lujassa liitossa. Prahan kevät, ihmiskasvoisen sosialismin hybridit vedettiin laboratorion lattialle ja kemisteillä pyyhittiin verinen lattia. Kekkonen shokeeraantui. Kun hän aina, olen kertonut tästä blogissani joitain vuosia sitten, aidon psykoottisen narsistin tavoin halusi esille ja mikrofonin taakse ja kameroiden eteen, mustasukkaisesti tätä ensiyön oikeuttaan varjellen ja sen alaa naurettavuuksiin asti laajentaen! hän nyt katosikin näyttämöltä, ja pani asialle juoksupoikansa, joita muuten tyrkki verhoihin ja taakse. Nyt kun sitten Kuuban kriisin jälkeen kovin vuosikymmenjuttu tapahtui, mestari lankesi ja itki kännissä lakanoissaan piehtaroiden.
Siinä missä Koivisto Tähtelästä Smolnaan saabitellessaan kyynelkalvon takaa tuskin näki missä tie meni, siinä Kekkonen herpaantui kolmeksi päiväksi kuin slaagin iskemänä, ja slaagi, poliittis-ideologinen slaagihan se oli. Se iski voimakkaammin kuin 15.000 volttia. Kekkosen muuntaja ja kaapelit tuskin toipuivat siitä.
Voimme vain kysyä, mitä on kun valtion päällikkö samaistuu oman kansakunnan ja kansallisvaltion asioista niin ulos, että jyrkin järkytys tulee jostain ideologispohjaisesta toivekuvasta, sen äkisti särkyessä? Mikä voima nivoo miehen niin tiukasti ideologisiin hämähäkinseitteihin?
Minusta siinä on jotain outoa, hälyttävää. Jos oma johtaja ei kanna suoraan ja orgaanisesti, sienirihmastojen elollisena yhteytenä, oman kansan ja kansayhteisön intressiä mielessään, sielussaan ja toiminnassaan, niin voiko hän niin tehdessään näin vahvasti samaistua ja imeytyä johonkin ulkoiseen?
Muun kaiken ohessa voisimme hetken miettiä myös tätä näkökohtaa Pyhän Urhon päivänä 2020.
*

veikkohuuska

historianharrastaja, tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu