Rappiomies-aines saksanpaimenkoiramiesten rottajahdin kohteena
Naisten päivänä 8.3.2023 Helsingin Sanomat julkaisee 50-vuotta sitten -palstalla itsenäisen Suomen kovimman kohtalon kokeneiden miesten elämästä karskin kuvauksen vuodelta 1973.
Sotaveteraaneja monet, Vienan sissejä ja Syvärin tramppaajia, ennen aikojaan loppuunkuluneita ja hautaan hiljaisesti saatettuja, vain pappi ja vahtimestari saattajinaan… Tapasin paljon heitä kun 20-vuotiaana aloitin virkamiehenä.
Kenraali Ehrnroothin 1990-luvulla nostattama maineenpalautus ei näitä poikia enää tavoittanut. –
Kaikesta huolimatta: Oikein Hyvää Naistenpäivää 2023!
Ks. : Facebook
PS.
Helsingin Sanomille nimitettiin uusi vastaava päätoimittaja eilen, nainen.
Otsikko HS 8.3.1973 sivu 16:
”Miehet ja koirat ”puhdistavat” Helsinkiä.
Rappiomiehet hakeutuneet satamista keskustaan.”
https://nakoislehti.hs.fi/aedeb372-37b2-475b-8656-117bf387c2fa/16
Ilmoita asiaton viesti
Lapsuusmuistojeni ”juopot” 1960-luvulla todellakin olivat käytännössä sotaveteraaneja, jotka olivat käyttäneet vuosikausia parhaasta miehuudestaan isänmaan hyväksi. Ymmärsin noiden äijäparkojen kohtalon vasta paljon myöhemmin, ja korjasin asennoitumiseni heihin saman tien. Myöhässä, mutta hyvä että edes silloin.
Ilmoita asiaton viesti
Niin tämä meni.
Mieleeni on jostain syystä jäänyt seuraava nopea kuva noilta vuosilta:
Kävelin Tampereella Pyynikintorin ohi keskustaa kohden. Näin edelläni jalkakäytävällä erään ”perjantai-myötälaitisessa” kävelevän miehen. Hän siis hoippui hieman.
Poliisin musta maija karahti paikalle, pysähtyi, autosta nousi kaksi konstaapelia, he avasivat takaovet levälleen, nappasivat miehen käsikoukkuun ja heittivät hänet sisään, kohde liukui maijan laattialla peräseinään asti. Sinitakit paiskasivat ovet kiinni ja nousivat autoon ja ajoivat piiriin. Tähän kului noin 3-5 sekuntia. Muistan sen jostain vuosikymmenten töhnän alta kuin se tapahtuisi nyt silmieni edessä, jotenkin se vain piirtyi verkkokalvolle.
Ilmoita asiaton viesti
Pahat kielet väittävät, että näin saatetaan toimia vielä tänäkin päivänä, jos poliisi-TV tai kännykkäkamerat eivät ole läsnä.
Ilmoita asiaton viesti
Kultturit muuttuvat vitkaan. Toisaalta tulospaine panee oikomaan mutkia.
Ilmoita asiaton viesti
”Katajannokalla vartiomies kovistelee miehen pois roskapöntöstä. Kun ei muuten lähde, kaadetaan laatikko. Mies nousee ja kävelee jalkakäytävälle, sinne ei vartiomiehen valta yllä.
Poliisiauto on vieressä, pakkanen kova. ”Ottakaa putkaan”, mies pyytää. ”Et ole tarpeeksi kännissä, tänä iltana on tiukka karsinta”, konstaapeli vastaa.”
HS 8.3.1973 (50 vuotta sitten)
Ilmoita asiaton viesti
Moni Suomen sankari, jopa Mannerheimin ritariksi ylennetty, oli käytännössä alkoholisti viimeisinä elonvuosinaan. Kunnia heidän muistolleen.
Sodan jälkeinen elämä ei tarjonnut kaikille samanlaisia lähtökohtia. Toisille sodan aikana muodostuneet ihmissuhteet avasivat ovia hyviin työpaikkoihin. Toiset taas palasivat sinne, mistä heidät aikoinaan riveihin kutsuttiin.
Kaikille sodan vaihtuminen rauhaksi ei ollut hyvästä. Säntillisestä päiväjärjestyksestä ja huolenpidosta vaihto itselliseen selviytymiseen ei ollut helppoa. Sitä voidaan verrata laitostumiseen. Viisi sodan vuotta tekivät monelle tehtävänsä. He eivät enää kyenneet vastaamaan siviilielämän haasteisiin.
Vaikka Suomea rakennettiin uuteen uskoon, kaikista ei ollut enää rakentajiksi ja kaikki eivät siihen edes kelvanneet.
Silloin kun kuonaa lapioidaan pois, ei kukaan pohdi sitä, että kuona on saattanut olla aikoinaan jalometallia.
Ilmoita asiaton viesti
”Silloin kun kuonaa lapioidaan pois, ei kukaan pohdi sitä, että kuona on saattanut olla aikoinaan jalometallia.”
Jalometallimiehiä on tarvittu aikanaan sotamme vahvuuksina.
Sotaveteraaneiden kunnioittamisen on yllettävä myös heihin, joiden selviytymiskeinoksi jäi alkoholisoituminen.
Isälläni oli perhe, johon palata, kuten myös enollani.
Isäni ei käyttänyt alkoholia, hänellä oli uskonto.
Isäni keskittyi musiikkiin ja maatilalla tarvittavin toimiin. Tosin, hän etsi kaiken aikaa vaihtoehtoja ja suri sitä, että ei saanut aikanaan opiskella musiikkia, joka oli hänelle isänsä perimää tärkeämpi tulevaisuus.
Enoni palasi rintamalta Varkauden paperitehtaalle työmieheksi ja lopulta koneenhoitajaksi. Myös hänellä oli perhe.
Hän joi viinaa löysien välit.
Lapsena olin usein enoni luona, sillä hän auttoi äitiäni, jolla oli meitä lapsia kahdeksan,
Muistan, miten viinaspäissään hän taisteli rintamilla.
Koskaan ei ollut perheessään aggressiivinen, vaan eli sotamuistojaan kossun voimalla.
Ilmoita asiaton viesti
Lapsuuteni asuinkorttelin vieressä oli Töölössä puisto (on se siellä vieläkin) Ostrobotnian talon edessä. Sitä kutsuttiin lähiasukkaiden kielenkäytössä ”puliukkopuistoksi”. Siinä oli vieressä sellainen ”kusiputka”-käymälä, jonne ei kukaan muu koskaan mennyt kuin nämä ”alan miehet” Vinetto-pulloineen.
Puistossa oli keinut, joissa joskus kävimme keinumassa puliukkojen istuskellessa puiston reunamien penkeillä. Heitä oli yleensä ainakin tusinan verran paikalla. Yleensä illan suussa tuli sitten Musta Maija ja äijät heiteltiin Maijan perään pois kuljetettaviksi. Seuraavana päivänä ilmestyivät kyllä takaisin.
Yksi heistä asui taloamme vastapäätä. Töölönkadulla oli Kansallismuseon portin vieressä suuri vihreä kannellinen roskalaatikko, jonne kyseinen asukki illan tullen majoittui. Muistan nähneeni, että hän lähti aamuisin töihin keräilemään pulloja ja oli ilmaisesti työpäivän päätteeksi saanut kokoon yhteen Vinettoon tarvittavan summan. Säännöllistä elämää mies siis vietti.
Ilmoita asiaton viesti
Taisi olla kaikilla paikkakunnilla tuollainen puisto. Nokialla sitä kutsuttiin ”Ruukkujen tasangoksi” Laosin esikuvan mukaan.
Ilmoita asiaton viesti
Samankaltaista,säännöllistä elämää, näin edellisen kotini naapurin miehen elämässä.
Hän oli pelannut omaisuutensa ja rahansa nettipeleissä.
Jokaisena aamuna hän lähti viideltä etsimään tölkkejä ja pulloja, joilla onnistui saamaan pienen summan rahaa, joko oluttölkkiin tai yhteen R-kioskin hodariin.
Ennen oltiin siltojen alla, nykyisin voi elää pitkään kodissaan, vuokriaan maksamatta.
Mikä olisi muuttunut?
Ehkä se, että nykyiset päihde- ja nettiriippuvaiset ovat vielä turvaverkkojen piirissä!
Ilmoita asiaton viesti
Tuo on tosiaan jo mennyttä maailmaa. Ehkä nykyään juomisen syyt ovat paljolti toiset, ja lämpimät tilat kaikilla. Puistojen miesjoukkojen ja rappukäytävien tilapäisten yöpyjien lisäksi mieleen tulee vahva, kuukausia peseytymättömänä olleen miehen tuoksu, ja mukavat keskustelut jossain ratikkapysäkeillä joidenkin varsin herkkien ja sivistyneidenkin laitapuolen miesten kanssa.
Ilmoita asiaton viesti
Niin muistan sen miestuoksun. Joskus lyhytkin tapaaminen työhuoneessa pakotti avaamaan ikkunan, ”kuukausia peseytymättömänä olleen miehen tuoksu”. Olen joskus ollut ketunpesällä, se vähän muistuttaa sitä, tuoksultaan, mutta on laimeampaa. Se pistävänsakea tuoksucoctail, sellaista ei oikein tänään kohtaa, enää.
Ilmoita asiaton viesti
Suoranaisesta ilkeydestä korvikealkoholit denaturoitiin tuolloin aineella joka aiheutti ripulia.
Ketunpesä on aika hyvin määrittely. Siitä kärsittiin poliisivoimissa varmaan aika paljon kun miehiä kuljetettiin Saabin takapenkillä.
Ilmoita asiaton viesti
Siellähän nuo hangessa makasivat, pulituuripullo kädessä. Yksijalkaiset ja kätiset miehet.
Tapiolasta Helsinkiin tullessa näkyivät linja-auton ikkunasta.
Ja kuinka heitä silloin haukuttiin.
Se sai nuoren pojan vihaamaan kommunisteja ja muita veteraanien alaspainajia.
Tuli ETYK ja ”pultarit” siivottiin piiloon. Lepakkoluolastakin tuli uuden musiikin koti.
Toivottavasti miehet pääsivät parempiin tiloihin. Nyt ainakin ovat paremmassa paikassa!
Ilmoita asiaton viesti
Joo, kyllä. Muistiin jäänyt marraskuun loppu – joulukuun alku 1967, kun oli todella kylmiä pakkasia. Suomi täytti 50 v. ja näitä miehiä kuoli hankeen ja siltojen alle. Arvostin silloin nuorena ja yhä sitä, mitä Claes Andersson ja Ilkka Taipele kavereineen silloin teki!
Ilmoita asiaton viesti
Tulee mieleen huvittava episodi, kun kerran 70-luvulla kapakasta tullessamme opiskelukaverini kanssa olimme yöllä kävelemässä Helsingin keskustasta Vaasankadulle kauppiksen asuntolalle ja mieleemme tuli chekata vastaantulijoiden saksankielen taitoa.
Tekeydyimme ummikkosaksalaisiksi jotka ovat eksyneet Helsingin yössä ja kysyimme satunnaisilta vatsaantulijoilta ensin ”Entschuldigen Sie, sprechen Sie deutsch?” Ja jos he jonkin sanan osasivat, niin sitten jatkoimme: ”Können Sie sagen wo ist die Vaasankatu-Srasse?” Oli hyvin vaikea pitää pokkaa, kun jotkut yrittivät jotain solkottaa ja useimmat pyrkivät ehdottamaan englantia, jolloin puistelimme vain päitämme.
Hakaniemen torin penkillä istuskeli sitten muuan kauhtuneessa palttoossaan kärvistelevä ahavoitunut ikääntynyt ”rantojen mies” ja kohteliaasti pysähdyimme myös hänen eteensä kysyen ”Entschuldigen Sie, wissen Sie wo ist die Vaasankatu-Strasse”. Ukkeli havahtui ja katseli kaukaisuuteen punaisine lasittuneine silmineen. Sitten huitaisi kädellään kohti Hämeentien kulmaa ja mongersi saksaksi: ”Diese Strasse geradeaus und dann rechts!” Kyseessä oli ilmiselvästi Liekkihotellitason ukko, mutta saksaa osasi parhaiten kaikista vastaantulijoista.
Ilmoita asiaton viesti
Taidan olla useampia muistelijoita nuorempi, mutta en kyllä muista tällaisia veteraanijuoppoja lapsuudesta. Sinänsä toki alan (siis historian!) miehenä tiedän, miten monia veteraaneja vei niin viina kuin huumeetkin. Ehkä alkoholisoituneet veteraanit olivat juoneet itsensä jo hautaan, kun oman lapsuuden juopot olivat pykälää nuorempia, 30-luvulla syntyneitä.
Pitää myös muistaa, että osalle veteraaneista sota, mielenkiintoista kyllä, mahdollisti sosiaalisen nousun. Näitä olivat mm. maaseudun köyhät, joiden oli mahdollista hankkia rintamamiestila. Nouseminen maanomistajaksi oli sellainen juttu, joka ei todennäköisesti olisi ollut mahdollista ilman sotaa ja sen tuomaa asutuslainsäädöntöä. Oma isoisäni, rutiköyhä maatyömies, oli yksi heistä.
Ilmoita asiaton viesti
Syynä lienee myös se, ettet ilmeisesti asunut suuressa kauungissa. Nuo ”spurgut” olivat ennen kaikkea urbaani-ilmiö. Muualla oli vääjäämättä enemmän yhteisöllisyyttä ja myös muutakin majoittumismahdollisuutta kuin veneen aluset tai roskapöntöt.
Ilmoita asiaton viesti
”… sota, mielenkiintoista kyllä, mahdollisti sosiaalisen nousun.”
– Historia on suurelta osin arpapeliä, ja henkilöhistoria erityisesti! Oma isäni jäi täysorvoksi alle 10-vuotiaana 1920-luvun lopulla, mutta hänen kuolemaa lähestyvä äitinsä oli ehtinyt esittää paikalliselle kauppiasperheelle pyynnön: Ottaisitteko Arvon hoiviinne?
”Loppu on historiaa” – vanhempansa menettänyt ja samalla veljistään eroon joutunut köyhän työläisperheen poika kuului yhtäkkiä jonkinlaisena ehdokasjäsenenä sosieteettiin, jossa pöytään katettiin posliinia ja hopeaa, soitettiin pianoa, kuunneltiin äänilevyjä, ihasteltiin öljyvärimaalauksia salin seinillä, luettiin klassista kirjallisuutta ja tehtiin välillä pieniä risteilyjä Saimaalle omalla moottoriveneellä. Talon vieraskirjaan kertyi lääkärin, opettajien, apteekkarin ja jokusen suurmaanomistajan nimiä, kun pikkupitäjän seurapiiri istui iltaa.
Ja koska blogikirjoituksen aihe on alkoholi, lisään vielä: kauppias ei suinkaan ollut erityinen raittiusmies, vaan vitriinistä löytyi monenmoisia kauniita juomalaseja eri tilanteisiin. Jopa myöhempi elinkeinoministeri olisi voinut nauttia konjakkinsa elegantisti!
Ilmoita asiaton viesti