Suomen maolaiset – tuo joukko pieni kumma

Tuo joukko pieni kumma – Suomen maolaiset
*
Jouko Aaltonen: Pieni punainen. Illume 2020. TV1 to 7.5.2020
https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/05/05/dokumenttiprojekti-pieni-punainen-tarina-suomen-maolaisesta-liikkeesta

Elokuvaohjaaja Jouko Aaltonen jatkaa vankkaa dokumenttien sarjaa Suomen lähimenneisyyden vasemman kenttäpuoliskon tallentajana ja esittäjänä.
Pieni punainen on mainio elokuva menneestä, yleisesti tunnetun laidalla, pienryhmästä, joka tiedettiin olevan, mutta jonka sisältä ihmiset, teemat ja toiminta jäivät hieman hämärän piiriin. Tavoitteet kyllä tiedettiin yleisesti: yhteiskunnallista toimintaa yhteiskunnallisin ja valtiollisin tavoittein, siis toimintaa, jossa luovuttiin eräistä kansallisen olemassaolomme peruskivistä, kuten demokratiasta, parlamentaarisesta yhteiskunnan johtamisesta ja väkivallattomuudesta. Siis valmius aseelliseen kumoukseen, pienen etujoukon johtoon ja sen samanaikaisena edellytyksenä mutta myös seurauksena: rajuun diktatuuriin. Eikä tässä kaikki, valmius ja suoranainen polte luopua kaikesta siitä, mikä tajunnassamme ja elämässämme kiteytyy numerosarjaan 6.12.1917.
*
Ohjaaja Aaltosen onni, ja samalla hänen elokuvansa ydinmehu, on siinä että hän on saanut (ottanut varteen) tilaisuuden jututtaa käytännössä kaikkia Suomen maolaisten keskushenkilöitä, ja että nämä pahemmin ujostelematta ovat antautuneet Aaltosen projektille. Paljon nämä henkilöt kertovat, kukin kohdastaan, tietyin osin häpeilemättä, mutta määrätyt palat salaten ja peittäen. Tunnen Aaltosen sen verran kokeneena kettuna ja toimialan tuntevana, että hän tuskin on jättänyt keskeisiä avainkysymyksiä kysymättä, mutta poisjäävät, valkoiset ruudut, kertovat enemmän kuin tuhat sanaa. Vieläkään eivät toimijat, nuo valtiopetturit ja kavaltajat, pysty eivätkä halua, kertoa ”kaikkea”. Mikä sitten on kaikki, jää rajoiltaan arvailtavaksi, mutta siihen nähden, että haastateltavat ovat ”ihan normaalin oloisia ihmisiä”, erittäin fiksuja, niin se arvailtava osuus on turhan laaja. Miksei sitä nyt voi kertoa, perhana? kun kerran aletaan, ja aate kuoli ja kuopattiin aika pian, itseasiassa, sen saavutettua ”huippuhetkensä”.
*
Aivan aarre dokumentille ovat hetket, joina Aaltonen on saanut kameran eteen pienen pohjoisen maolaisen fragmentin (he kutsuivat itseään muistaakseni nimellä Marxilais-Leniniläinen Ryhmä = MLR, ja taisi sittemmin jalostua nimelle ”itu”?) ilmiselvän johtohahmon, selkeästi karismaattisen ryhmänjohtajan Matti Puolakan. Puolakassa verevänä ja mustanpuhuvana partaisena, lahkon luonteeseen luontevasti ”kuuluvana” kokopartaisena, kuin myöhempien vuosien henkistyneen kristuksenseuraajan-näköisen, profeetallisen hahmon muodossa, henkilöityy ja ilmenee jotain enemmän kuin menneen pienryhmän henkisen ja vallankäytöllisen johtajan, tyrannin, hahmo. Pieni punainen ei olisi sitä, mitä se on nyt, ilman Puolakan panosta. Päähenkilöksi tosin muotoutuu pieni parrakas, kuubalaismalliseen lakkiin ikään kuin syntynyt aatteensoturi, joka tätänykyä näyttää elelevän tyynen kehän sisällä, ja harrastaa sameanveden sukellusta, symbolisestikin nasakasti tässä vesien pohjaan uponneen hirilautaisen veneen tai pienlaivan haaksen parissa. Hyvä oivallus, hieno elokuvallinen ”sädekehä”, korona (!) koko elokuvalle! Pisteet siitä.
*
Jouduin tutkijatoverien puheluiden vuoksi hieman häirityksi katsomistapahtumani kestäessä, mutta mikäli en väärin ymmärtänyt lappilaisen aidon korpikommunistin pojaksi syntyneen Matti Puolakan isä oli jatkosodan aikana Koveron leirillä Aunuksessa, mikä isäkokemus selittää paljon, ja pojan irtautumisriitti tästä perinnöstä, ja ”heittäytyminen” vielä ikään kuin idemmäs, tekee maolaisjohtajan aatesiirtymästä pari astetta dramaattisemman, todella, kuin esim. jostain löysän porvarillis-kristillisen perheen vesan antautumisesta maolaisuuden seireeninitekstien houkutuksiin.

Laukaan hippimäinen pako maaseudulle omavaraiskollektiiviin (”Kiinan malli”, – jossa virkamiehet, niskuroivat ja osin kai niskuroimattomatkin, ajettiin määräajaksi tai ei, maaseudulle, selviytymään…) kruunaa kaiken aatesekoilun naurettavuuden. Mutta Jouko Aaltonen toimii samalla tinkimättömyydellä kuin Juha Seppälän ammattikirvesmies, joka ilmeenkään värähtämättä tunnollisesti naulaa kuolleen ruumiin viimeisen kodin, arkun, kannen, viimeisenä palveluksena, täsmällisesti kiinni. Aaltosen dokumentti ansaitsee jonkun palkinnon, ellei jostain edellämainitusta syystä, niin ainakin siitä humanistisesta, siis ihmisläheisestä ja ihmistä erehdyksineen ja harharetkineen tinkimättä kunnioittavasta asenteesta, joka käy läpi koko 70-minuuttisen elokuvan!
*
Maolaisjohtaja Matti Puolakan muistoksi, ja hänen isänsä kulkeman omaperäisen, mutta mutkaisen ja muttaisen polun, ja erityisesti sen yhden etapin, eli Koveron vankileirikokemuksen, muistoksi, julkaisen tässä Prääsä-Petroskoi -valtatien varrella sijainneen Koveron leirin muistomerkin peruskiven ja siinä jäpittävän mutkalle kääntyneen harjaterästapin kuvan.
Itse muistomerkki paljastettiin joskus muistaakseni 90-luvulla Karjalan tasavallan päämiehen ja Suomen um:n virallisen edustuksen läsnäollessa näkyvästi ja ehkä näyttävästikin.
Mutta sittemmin jotkut (ei virallisesti tiedossa ketkä, mutta epäilyistä on minullekin kerrottu) repivät muistokiven irti ja osin pirstoivat (kun ensikerran pysähdyin paikalle, siinä oli mustan paaden siruja, toisella kertaa paikka oli hieman siistimpi).
Mutta Koveron leirin ja sen suomalaisten vankien muistomerkin jäännökset täällä.
Kuva: Veikko Huuska.:
*

veikkohuuska

historianharrastaja, tanakasti ajassa

Ilmoita asiaton viesti

Kiitos!

Ilmoitus asiattomasta sisällöstä on vastaanotettu